Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Puntari: Ettei kävisi kuin Silverille

Voi sitä myötähäpeän määrää, joka kuohahti ylitseni kun katselin itsenäisyyspäivän juhlia Tampere-talosta ja toimittaja haastatteli nuorta juhlijaa Silveriä. Häpesin paitsi nuorukaisen itsensä myös hänen vanhempiensa ja vähän historianopettajan puolestakin. Näinkö nykyään nuoriso ajattelee siitä, mitä lähimenneisyydessämme on tapahtunut?

En toki ole mikään kiihkoilija suuntaan tai toiseen, mutta isänmaan asia on kyllä aina kiinnostanut. Muistan, kuinka lukioikäisenä kaverini kanssa lainattiin kirjastosta historiallisia filmejä, jotka kertoivat mm. Suomen sisällissodasta, jääkäriliikkeestä, talvi- ja jatkosodista ja maan selviytymisestä niiden puserruksessa. Juotiin siideriä ja katseltiin videoita ja mietittiin, miten onnekkaita paskiaisia me silloiset nykynuoret olimmekaan.
Lukiossa tein myös hissan esitelmän Lotta Svärd -liikkeestä. Oma Helena-mummuni eli vielä silloin ja entisenä pikku- ja eläinlääkintälottana hän osasi antaa upeaa tausta-aineistoa lottana olemisesta haastattelujen muodossa. Uppouduin asiaan ja ihmettelin silloin (ja vieläkin) sitä vahvuutta ja kestävyyttä, jota suomalaisesta naisesta on sota-aikana löytynyt!

Eilen ale-ostoksilla kirjakaupassa osui käsiin kirja Lotta Svärd - Käytännön isänmaallisuutta. Ostin sen epäröimättä, vaikka tiesin, ettei se mitään kevyttä joululomalukemista tulisi olemaan.
Tänään olen tuohon paksuun teokseen tutustunut pintapuolisesti ja selailemalla, myöhemmin aion lukea kannesta kanteen. Näytin sieltä myös jo kuvia omille lapsilleni: pikkulotista lottapuvuissaan, evakkomatkalaisista (joihin heidän omakin mummonsa kuuluu), lääkintälotista ja Lotta-toiminnasta ylipäänsä. Haluan, että lapseni tietävät, mitä tämän maan olemassa olemista varten on jouduttu tekemään ja uhraamaankin. Ja miksi meidänkin kotoa vitriinikaapista löytyy Lotta-kuppi.

Edelleen lottien kertomukset kirjassa pysäyttävät: kuinka tehtävänä on ollut päivästä toiseen saattaa vainajia viimeiselle matkalle, perustaa sotasairaala hylättyyn kouluun (työ aloitettiin sillä, että käytiin riipimässä kanervia metsästä tyynyjen ja patjojen täytteeksi) tai 18-vuotiaana pitänyt yksin vastata kahden viikon lottakurssin jälkeen yhden evakkoaseman muonituksesta. Nämä kertomukset pistävät katsomaan nykyelämää aina ihan uudesta näkökulmasta.

En halua synkistää itseäni tai lapsiani sodan varjoilla, mutta en halua, että myöskään unohdamme sen, mitä meidän hyvinvointimme eteen on aikanaan tehty.  En halua, että kysyttäessä mitä itsenäisyys merkitsee, lapseni höpöttävät mikkiin jonninjoutavuuksia.

Ja nämä Pikkulottien kultaiset sanat, ne sopivat edellen (tai pitäisikö sanoa etenkin nyt) erittäin hyvin lastenhuoneen huoneentauluksi.


4 kommenttia:

  1. Tosi hyvä kirjoitus (tämäkin)! Postissa tulossa myös Lotta Svärd - Käytännön isänmaallisuutta eli kiitokset vinkistä.

    Nimim. ei myöskään kiihkoilija mutta isänmaan asialla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirja on tuhti paketti, ei kerralla nieltävissä. Mutta tykkään, kun siinä on avattu reilusti koko sitä vapaaehtoisten palettia, mikä sota-aikana pyöri. Kun apua on annettu monien eri järjestöjen toimesta ja Lotat olleet siinä pyörittämässä sitä hommaa. Huikea historia järjestöllä on kyllä!
      Tiina

      Poista
  2. Hyviä ajatuksia. Ihan asiallista olisi tiedostaa ja toisinaan pysähtyä ajattelemaan, mistä taustoista tämänkin päivän Suomea rakennetaan. Mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen kohde voisi olla Syvärannan Lottamuseo Tuusulan Rantatiellä. Suosittelen lämpimästi käymään, ellei ole jo jossain käänteessä tullutkin tutuksi. Museon yhteydessä on myös kiva kahvila ja pieni myymälä. Ja Rantatiellä on muitakin tutustumisen arvoisia kohteita. t. Marikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä. Lottamuseossa täytyy ehdottomasti käydä kun lapset vielä tuosta vähän kasvavat. Vanhempani ovat siellä käyneet ja pitivät hyvänä paikkana. Muutenkin koko Rantatie on koluamatta läpi, eli joku kesä nokka kohti Etelä-Suomea!

      Tämä Silver avasi mun silmät sen suhteen, että ei tosiaan enää näille nuorille sukupolville sota ole niinkään lähellä kuin meille 70-luvulla syntyneille. Itse ainakin näin seuraukset esim. pappani haavoittumisjäljissä ja mummuni lottakertomuksista. Mutta ei näillä nuorilla ole enää sellaista kosketuspintaa. Eli meidän vanhempien on muistettava antaa tietoa jälkipolville.

      Poista