Puntari: Kuinka juoksijaksi tullaan?

Noin seitsemän vuotta sitten minä ja kaverini Mirva saatiin eräillä kosteilla riistaillallisilla loistava idea: Me aloitetaan juoksuharrastus. Ihan niinku oikeasti.

Oli vaan yksi perustavanlaatuinen ongelma. Me molemmat vihattiin juoksemista eikä oltu koskaan juostu. Kävelylenkit koirien kanssa saattoi venyä tuntien mittaiseksi ja tarvottiin huoletta lenkkimme vaikka suossa , mutta että juoksuaskeleita - no way!

Mirva keksi sitten aika nopeasti, että lähestytään harrastusta materialistista kautta. Ihan ekaks ostetaan itsellemme jotkut mageet juoksutrikoot. Sykemittarit, sporttirintsikat ja hikinauhat jajajaja... Ja ilmoittautumislomake Helsinki City maratonille (kai sellaisen jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen läpäisee?!).
Valmentajaongelmaa meillä ei ollut, sillä kaveripiiristämme löytyi parikin maratoonaria, jotka juoksuharrastus oli näännyttänyt siihen kuntoon, että he pääsivät näyttelemään sisällissodasta kertovaan elokuvaan nälkiintyneitä sotilaita.
Me Mirvan kanssa niin haluttiin samaa!

Loistavasta alusta ja hyvistä suunnitelmista huolimatta me ei sitten kuitenkaan koskaan alettu juosta (ehkä seuraavana aamuna ja selvin päin idea ei tuntunut enää niin hyvältä?). Trikoot jäi kesportin hyllylle ja liikakilot lantiolle. Helsinki City Marathonia ei menty edes katsomaan.

Kului muutama vuosi ja sain siinä välissä muutaman lapsen. Täällä blogissa olen sitä kertonutkin, kuinka yhtäkkiä aloin juosta. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa yhdellä lenkillä vaan aloin pistää tossua toisen eteen vähän rivakammin. Ranteessa oleva sykemittari ja tietoisuus jostain järkevistä sykerajoista auttoi pitämään maltin mielessä aloituslenkeillä. Matkat oli lyhyitä, mutta jokaisen lenkin jälkeen oli jotenkin voittajafiilis. Viha-suhde juoksemiseen muuttui hitaasti mutta varmasti ei nyt ihan rakkaudeksi, mutta jonkinlaiseksi ystävyydeksi sentään.


Aitoo Trailissa meitsi kirmasti kuntosarjassa reilut 7 km numerolla 208. Kuvat: Sydän-Hämeen Lehti.

Vuosi sitten kesällä juoksin ensimmäisen yli 10 kilometrin lenkin. Harjoituspäiväkirjassa on sen päivän kohdalla monta huutomerkkiä. Se oli iso merkkipaalu mulle silloin ja pidän sitä saavutuksena edelleen. "Pitkien" lenkkien nälkä alkoi kasvaa ja sinä kesänä viihdyin lenkkipolulla paremmin kuin koskaan. Koska mun vartaloa ei ole luotu juoksemiseen (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan liikuntaan - mutta ei kerrota kenellekään) sain jonkun limapussin lantiosta tulehtumaan lenkkeilyn seurauksena.
Sen jälkeen juokseminen on vähentänyt merkitystä ja toiminut sellaisena piristävänä vaihteluna vähemmän kuluttavien liikuntaharrasteiden joukossa. En siis todellakaan haaveile juoksevani maratonia koskaan, puolikas ehkä voisi joskus mennä...Parasta juokseminen on kuitenkin kesäiltana iltarasteilla, kun edessä on selvä reitinvalinta seuraavalle rastille ja saa vaan päästää menemään. Muutenkin metsä- ja polkujuoksu maistuu paremmalta kuin sileällä tiellä höylääminen.

Joululomalla Lapissa kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Ja ekaa kertaa juoksin kaverin kanssa. Ja se kaveri sattui olemaan antijuoksijamieheni! Mies, joka pitää nopeista autoista ja kuumista naisista, mutta on
r-a-u-h-a-l-l-i-n-e-n. En siis ole nähnyt hänen ottavan juurikaan juoksuaskeleita koko 11 vuotisen yhdessäolomme aikana. Kunnes nyt.
Ja mut yllätti täydellisesti se, kuinka kivaa kaverin kanssa lenkkeily on. Olen aina ajatellut, että kaverin kanssa on jotenkin paine juosta kovaa ja sitten se menee sellaiseksi verenmaku suussa -pelleilyksi, mutta meillä oli ihan leppoisaa. Vauhti passasi molemmille ja toisen kannustamana puuskutettiin yhden tolkuttoman vaaran päällekin.
Nyt enää vaan selaillaan mainospostia sillä silmällä, että mistä löydettäis ne samanlaiset tuulipuvut

Puntari: Aitoo Trail

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä eilen. Eipä ollut muutakaan tekemistä kuin pakata urheilukamat kassiin, viedä lapset hoitoon mummulle ja lähteä kokemaan historian ensimmäisen Aitoo Trailin tunnelma.
Kyseessä on muutaman paikallisen urheilupersoonan järjestämä polkujuoksutapahtuma, jossa kipitettiin hienoissa harjumaastoissa joko puolimaraton tai sitten kuntoilijoille tarkoitettu 7 km.

Itse lähdin nöyränä kuntoilijasarjaan, sillä alla oli tasan yksi juoksulenkki tälle keväälle. Enkä mä nyt muutenkaan mikään maratoonari ole, en edes puolikas!
Sakke oli värvätty mukaan talkooporukkaan tarkastamaan reittiä ja kirittämään pääjoukkoa. Onneksi ei sentään juosten, vaan Ninerilla se pyyhkäisi pari kierrosta puolimaratonareiden edellä (ja paikoitellen teki kuulemma aika tiukkaa pysyä edellä, sen verran kovaa kärki juoksi!).

Aitoon stadionille (lue: ruohottuneelle urheilukentälle) oli pystytetty komeat teltat kahvio- ja pukeutumistiloiksi. Ilmoittautuminen sujui nopeasti ja tunnelma alkoi kohota. Ennakkoon tapahtumaan oli ilmoittautunut 50 juoksijaa, mutta lähtöviivalla meitä oli lopulta 88!
Paikalla oli runsaasti tuttuja, entisessä kotikylässäni kun oltiin, ja juoksemaan tuli myös tyttöjen molemmat kummitädit Riina ja Marika.

Itse lenkistä mulla ei ole muuta sanottavaa kuin että reitti oli miellyttävä ja ylämäkeä oli tarpeeksi. Heti aamusta tunsin, että vatsa oli jotenkin oudon täysi ja juostessa siitä meinasin vähän kärsiä. Onneks pahemmilta pistoksilta vältyttiin, eikä oksekaan tullut...
Viimeisen kilometrin kohdalla ajattelin, että nyt juostaankin sitten täysillä ja otetaan edellä viilettävä Marika kiinni. Tossu nousikin yllättävän kevyesti ja tuntui suorastaan hurmaavalta juosta. Kunnes viimeisessä pitkässä alamäessä joka lasketetaan stadionille huomasin, että tossujen nauhat on auki. Kele - ei muuta kuin vapisevin sormin niitä sitomaan, ja niin pääsi Marika lopullisesti karkuun.
Hyvällä fiiliksellä kuitenkin vielä urheilukenttää kiertämään ja maaliin ajassa 46 min ja joitain sekunteja päälle.

Kauan ei tarvinnut nurmikolla tasailla pulssia kun puolimaran voittaja Mikko Kuusela tuli jo maaliin. Jätkä oli käyttänyt reitillä aikaa tunnin ja 20 min. Ihan kiitettävän ripeästi toimittu! Paikallista väriä saatiin maaliin kolmantena, kun Aitoon ikinuori maratoonari Timo Heikkilä tuli maaliin. Timon jälkeen paikallisvärit kansoittivatkin palkintopallin, sillä Kaukkalan Kipchoge Aki Niemi oli neljäs ja Haltian Tarzan Jani Körhämö viides.
Naisten puolikkaalla palkintosijat karkasivat kauemmas, mutta hienosti Helkku, Maija ja Karoliina edustivat Aitoon naisia sarjassa!

Tapahtuman parhaus paljastui maalissa siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että kuntosarjankin vaivaiseen 10 euron osallistumismaksuun kuului keittolounas puffetista ja vielä pullakahvit päälle. Kyllä olikin kiva nautiskella soppaa ja Pälkäneen perunalimppua ja vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa. Jonkinasteista vanhenemisen tuskaa koin siinä vaiheessa, kun tajusin että kaverini Harrin poika Roni (alakouluikäinen) oli kirmannut kirkkaasti paremmalla ajalla maaliin kuin minä...

Suunnistuskaverini Tuomas, joka iltarasteilla pelastaa eksyneitä neitoja pulasta, oli lähtenyt puolikkaalle ja hienostihan sieltä Pälkäneen Pasi Ikonenkin maaliin pääsi vähän reilussa parissa tunnissa. Tuomaksen kanssa hiottiin jo taktiikkaa ens viikonlopun Jukolan viestiin ja neuvoksi Venlojen viestin aloitukseen sain, että alussa pitää mennä täysillä tuntui kuinka pahalta tahansa. Sitä alun pahaa oloa tuli kyllä treenattua jo Aitoo Trailin ensimmäisellä kilometrillä, joka oli pelkkää ylämäkeä.

Summa summarum. Aitoo Trail oli taas hyvä osoitus siitä, että maaseudulla ei tapahdu ikinä mitään ja ettei sinne ainakaan muuttaa kannata.

Kiitos vaan Anssi, Petri, Timppa, Kati, Irma ja kaikki muut talkoolaiset! Toivottavasti jaksatte ens vuonnakin urakoida tämän tapahtuman kasaan!

 Meidän superkiva lauantai huipentui vielä Puutikkalassa vanhempieni mökillä, mistä haimme likat kotiin. Pääsimme ennen kotiin lähtemistä savusaunaan, pulahtamaan Kukkian virkistäviin aaltoihin ja valmiiseen ruokapöytään. Huh, nautinnon maksimointia, sanon minä!

Reitti kulki harjumaastossa. Kukkonen perhedyttää Sakaria.

Maija Tuominen lähdössä toiselle kierrokselle. Vielä hymyilyttää!

Puolimaratonin kakkonen Timo Mäntylä sai maalissa mitskun Irmalta.

Heikkilän Timppa juoksi kotikisassa kolmanneksi.

Körhämön Jani eksyili reitin alussa parin muun juoksijan kanssa,
 mutta löysi sentään maaliin.

Järjestävä taho, eli Hildenin Petri, tenttaa Niemen Akilta,
että mikä meni vikaan, kun ei voittoa tullut...

Hokan Juha pyyhälsi paikalle pyörällä Kuhmalahdelta ja teki kunnon
yhdistelmätreenin juoksemalla puolimaran pyöräilyn päälle.
Sakke ja Marko kävivät potkimassa renkaita ja toteamassa, että tollanen pyörä meiltä vielä puuttuu.

Voittajat: Sini-Mari Lepistö ja Mikko Kuusela.

Kanta-Hämeen ratsastajia edustaneelta Toni Toivaselta oli unohtunut hevonen kotiin.
Matka taittui kyllä ihan hyvin  juostenkin.

Tuomisen Karoliina loppusuoralla. Jaksaa, jaksaa!