Oli vaan yksi perustavanlaatuinen ongelma. Me molemmat vihattiin juoksemista eikä oltu koskaan juostu. Kävelylenkit koirien kanssa saattoi venyä tuntien mittaiseksi ja tarvottiin huoletta lenkkimme vaikka suossa , mutta että juoksuaskeleita - no way!
Mirva keksi sitten aika nopeasti, että lähestytään harrastusta materialistista kautta. Ihan ekaks ostetaan itsellemme jotkut mageet juoksutrikoot. Sykemittarit, sporttirintsikat ja hikinauhat jajajaja... Ja ilmoittautumislomake Helsinki City maratonille (kai sellaisen jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen läpäisee?!).
Valmentajaongelmaa meillä ei ollut, sillä kaveripiiristämme löytyi parikin maratoonaria, jotka juoksuharrastus oli näännyttänyt siihen kuntoon, että he pääsivät näyttelemään sisällissodasta kertovaan elokuvaan nälkiintyneitä sotilaita.
Me Mirvan kanssa niin haluttiin samaa!
Loistavasta alusta ja hyvistä suunnitelmista huolimatta me ei sitten kuitenkaan koskaan alettu juosta (ehkä seuraavana aamuna ja selvin päin idea ei tuntunut enää niin hyvältä?). Trikoot jäi kesportin hyllylle ja liikakilot lantiolle. Helsinki City Marathonia ei menty edes katsomaan.
Kului muutama vuosi ja sain siinä välissä muutaman lapsen. Täällä blogissa olen sitä kertonutkin, kuinka yhtäkkiä aloin juosta. Ilman sen kummempaa suunnitelmaa yhdellä lenkillä vaan aloin pistää tossua toisen eteen vähän rivakammin. Ranteessa oleva sykemittari ja tietoisuus jostain järkevistä sykerajoista auttoi pitämään maltin mielessä aloituslenkeillä. Matkat oli lyhyitä, mutta jokaisen lenkin jälkeen oli jotenkin voittajafiilis. Viha-suhde juoksemiseen muuttui hitaasti mutta varmasti ei nyt ihan rakkaudeksi, mutta jonkinlaiseksi ystävyydeksi sentään.
Aitoo Trailissa meitsi kirmasti kuntosarjassa reilut 7 km numerolla 208. Kuvat: Sydän-Hämeen Lehti.
Vuosi sitten kesällä juoksin ensimmäisen yli 10 kilometrin lenkin. Harjoituspäiväkirjassa on sen päivän kohdalla monta huutomerkkiä. Se oli iso merkkipaalu mulle silloin ja pidän sitä saavutuksena edelleen. "Pitkien" lenkkien nälkä alkoi kasvaa ja sinä kesänä viihdyin lenkkipolulla paremmin kuin koskaan. Koska mun vartaloa ei ole luotu juoksemiseen (tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan liikuntaan - mutta ei kerrota kenellekään) sain jonkun limapussin lantiosta tulehtumaan lenkkeilyn seurauksena.
Sen jälkeen juokseminen on vähentänyt merkitystä ja toiminut sellaisena piristävänä vaihteluna vähemmän kuluttavien liikuntaharrasteiden joukossa. En siis todellakaan haaveile juoksevani maratonia koskaan, puolikas ehkä voisi joskus mennä...Parasta juokseminen on kuitenkin kesäiltana iltarasteilla, kun edessä on selvä reitinvalinta seuraavalle rastille ja saa vaan päästää menemään. Muutenkin metsä- ja polkujuoksu maistuu paremmalta kuin sileällä tiellä höylääminen.
Joululomalla Lapissa kävin pitkästä aikaa juoksulenkillä. Ja ekaa kertaa juoksin kaverin kanssa. Ja se kaveri sattui olemaan antijuoksijamieheni! Mies, joka pitää nopeista autoista ja kuumista naisista, mutta on
r-a-u-h-a-l-l-i-n-e-n. En siis ole nähnyt hänen ottavan juurikaan juoksuaskeleita koko 11 vuotisen yhdessäolomme aikana. Kunnes nyt.
Ja mut yllätti täydellisesti se, kuinka kivaa kaverin kanssa lenkkeily on. Olen aina ajatellut, että kaverin kanssa on jotenkin paine juosta kovaa ja sitten se menee sellaiseksi verenmaku suussa -pelleilyksi, mutta meillä oli ihan leppoisaa. Vauhti passasi molemmille ja toisen kannustamana puuskutettiin yhden tolkuttoman vaaran päällekin.
Nyt enää vaan selaillaan mainospostia sillä silmällä, että mistä löydettäis ne samanlaiset tuulipuvut
Juokseminen on kyllä jännä laji, kun periaatteessa se on aika hirveetä touhua, mutta kuitenki siinä on jotain koukuttavaa. Kuulostaa muuten käsittämättömältä toi rennon letkeä yhteislenkkeily! Mä olin viettänyt edelliset pari viikkoa yhteishiihtolenkkeillen ja menin eilen juoksemaan yksin - oli jotenki ihan outoa mennä ihan sillein mukavuusalueella. :D
VastaaPoistaMä ilmoitin Lapissa heti kättelyssä, että yhteisiä hiihtolenkkejä on ihan turha odottaa...Mutta koska mä olen ollut tähän asti se meidän perheen "juoksija", niin uskaltauduin tähän reissuun.
VastaaPoistaPyörälenkeillä kun käydään yhdessä, niin mulla piiputtaa kone ja toinen menee jossain peruskuntorajojen alatasolla. Tosi motivoivaa...Mutta on se yhdessä harrastaminen silti kivaa, ja nyt on lapsia, niin yhteislenkkejä arvostaa ihan oikeasti aika paljon, kun ne on niin harvinaista herkkua.
Meilläkii harrastetaan näitä parisuhdelenkkejä :) Mies on perheemme "kilpapyöräilijä" joka ei juurakoita kaihda - mie taas se sunnuntaipyöräilijä, joka asvaltilta eksyessään kiljuu niin vietävästi. Oon mie sentään yhden kerran Tahkonnut 25 läpi! Sitä ennen olin käynyt maastossa tasan 2 kertaa! Juoksu on enempi miun laji, hiihtimiä en enää ees omista.
VastaaPoistaEn malta olla kertomatta parin kesän takaisesta pyöräilylenkistämme miehen kanssa. No käytiin reilu 30 km lenkki tietä pitkin. Siinä missä mie poljin niin maan vietävästi että edes eteenpäin pääsin, mies ehti tehdä siksakkia koko tien leveydeltä minua odotellessaan. Jokunen kilsa ennen kotia tiemme erosi ja mies lähti pidennetylle lenkille kun kanssani ei kuulema edes hiki tullut. Mie jatkoin suoraan kotiin naama paloautonpunaisena. Meni tunti ja mieskin palasi pyörineen kotiin. Pyörästä oli kumi puhjennut ja talutukseksi oli mennyt loppumatka. En malttanut olla tiedustelematta että joko se hiki nyt tuli?
Ei oo sen reissun jälkeen kertaakaan sanonut vauhdista tms mittään :)
Mitä nyt taputtelee takapuolelle juostessa lyödäkseen tahtia :)
Se on ehkä kaikkein kivointa, kun itse yrittää epätoivoisesti päästä jotain ylämäkeä fillarilla ylös ja toinen polkee siihen rinnalle ja antaa työntöapua selästä (ja juttelee niitä näitä ilman hengästymisen häivääkään). Ei silloin voi oikein vihainenkaan olla, kun kerran apua saa, mutta kyllähän se KETUTTAA aivan saakelisti!
PoistaVoiskohan joskus lukea blogista legendaarisesta Iivaaran reissusta?
VastaaPoistaSakke