Kyllikit: Aitoon Kirkastusjuhlat 2015 osa I

Tiina:

Tämän vuoden Kirkastusjuhlista syntyi vuosisadan tunnepitoisimmat juhlat. Kyyneleet ja nauru olivat herkässä, suloisessa sopusoinnussa vuorottelivat vähän kuin kesäsäät tänä suvena.

Itelleni juhlat olivat tietyllä tavalla herätys sen suhteen, että mikään ei ole ikuista. Paitsi Aitoon Kirkastusjuhlat. Me ollaan kaikki osaltamme täällä vain ohikulkumatkalla, antamassa pieni osa itsestämme siihen juhlien upeaan historiaan. Kirkkareihin sopii täydellisesti tämän vuoden Jukolan viestin iskulause: Jokainen on voittaja!
Nieleskelin kyyneleitä, kun Haloo Helsingin! Elli välispiikissään kiitti kaikkia juhlien eteen talkootöitä tehneitä. Ja minusta tuntui, että ne sanat tulivat suoraan sydämestä.
Toinen pysähdyttävä hetki oli se, kun Apiksen Simo kävi keikan jälkeen halaamassa eturivin fanijoukot. Ainoana esiintyjänä koko kolmen päivän aikana. Siinä kiteytyi rakkautta ja välittämistä myös faneja kohtaan, jotain sellaista, joka nykypäivän artistien suunnasta alkaa olla aika harvinaista.

Meille aitoolaisille tärkein hetki on aina palokunnan päiväjuhla. Tänä vuonna palokunnan marssi meinasi mennä omalta osaltani täysin tunnemyrskyn kourissa. Marssirivistöstä puuttui ihminen, joka omien vanhempieni lisäksi tuki minua aikanaan omalla palokuntaurallani eniten. Hänen ansiostaan uskoin, että minussakin on ainesta vaikka mihin. Nyt tuo ihminen seurasi marssiamme jostain pilvien päältä, vaikka samalla tuntui, että siinä ihan vieressä hän kuitenkin edelleen oli.

Kaikkien tunteiden keskellä sain Kirkkareille artistin, jota olin odottanut 15 vuotta: siitä lähtien kun haastattelin häntä vuonna 2000 lehtijuttuun. Tuon tapaamisen jälkeen tiesin, että tässä kundissa on jotain, millä mennään vielä pitkälle.
Mutta Aitoo ei ollut silloin eikä moneen vuoteen vielä valmis. Tarvittiin edellisvuosille lämmitteleviä artisteja, kuten Petri Nygård ja Cheek, jotta paikalle voitiin viimein kutsua Suomen sydämellisin räppäri.
Elastisen keikka oli alusta asti sellaista ilon, periksiantamattomuuden ja musiikin juhlaa, että se kaivertui ihan varmasti jokaisen paikalla joranneen sydämen linoleum-levylle loppuelämäksi! Elastisen keikalla olivat mukana ensimmäistä kertaa Kirkkareilla myös omat lapseni. "Mä en äiti unohda tätä iltaa koskaan", huokaisi Maire keikan jälkeen. Se oli paras kiitos, minkä näiden juhlien järjestelyistä voi saada.

Kun maanantain juhlat oli saatu päätökseen, me mentiin Halkomäkeen naapurin Markon saunalle. Kesäsade ropisi kattoon, spotifysta soi jatkojen soittolista ja iholta pyyhkiytyi pois kolmen päivän festarihumu. Istuttiin siinä terassilla, juotiin yhden kuivat omenasiiderit ja katseltiin, kun yö valkeni aamuksi.
Ihmisen oli hyvä olla.

Erkki vastasi juhlien järjestelyistä teinikäisten mutanttikilpikonnien veroisilla voimilla!

Kirkkareiden Grand Old Man Yrjö Saarinen antaa haastattelua Aamulehdelle.

Aurora oli hyvä!

Samuli <3 <3 <3

Retrodisko - legenda jo eläessään!

A. Aallon Rytmiorkesteri oli huikea ja bändin jäsenet ihania.

Perinteinen marssi. Tahdissa.

Vakavana kohti Honkalanmäkeä.

Aurinkojumalan pojat oli parhautta. Joensuulaiset hurmas Sydän-Hämeen tytöt totaalisesti!

Festaribabet Sara ja Satu!

Kirkkareiden odotetuimmat esiintyjät Kosti ja Marko, Marko ja Kosti.

Mää ja mun mies. Tarinamme alkoi näiltä juhlilta 14 vuotta sitten <3

Rokkiliiteri ja Haloo Helsinki!

Jännittyneet odottajat ennen Elan keikkaa. Murut <3

Muusikko, jota arvostan ehkä kaikkein eniten koko maailmassa. Ja mun sisko!

Halkomäki: Hyperventiloitaisko?

Huh.

                    Huh.

Se on ohi taas tältä vuodelta!

On Kirkastusjuhlia ja KIRKASTUSJUHLIA, tämä vuosi kuuluu ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Täällä Halkomäessä ollaan koko perheen voimin koitettu sulatella näiden juhlien antia, sellainen jymypaukku  kolmen päivän karkeloista lopulta muodostui. Ja niin monella tapaa! Ensinnäkin säät suosivat, mikä on tärkeä juttu kokonaisuuden kannalta. Toisekseen osin kaukonäköisestikin tehtävät bändivalinnat osuivat ihan nappiin. No okei, paitsi se kokosekava Jussihakulishässäkkä. Yleisö löysi festarit rutkasti yli odotusten. Ja mikä parasta, festarifiilis oli ennennäkemättömän leppoisa, letkeä ja juuri sellainen maalaismainen kuin täällä pitääkin. Ihmiset olivat niin tosi hyvillä mielillä eikä rähinöitä syntynyt. Huikea porukka teki huikeat festarit, taas kerran. Osa rehkii vuoden ympäri, osa antaa panoksensa yhtenä päivänä, yhtä kaikki jokaisen työntekijän osuus on arvokas ja tärkeä! Erityisen mukavaa on se, että joka vuosi tulee mukaan uusia työntekijöitä, jopa ihan tuolta kehä kolmosen sisäpuolelta saakka. Haluavat olla mukana aidoissa talkookarkeloissa hämäläisen maalaismaiseman keskellä. Ja tulevat sitten seuraavana vuonna uudestaan. Koukuttavaa!

Henkilökohtaisella tasolla nämä Kirkastusjuhlat olivat  melko erikoiset ja toivottavasti sitä once in the lifetime -osastoa. Lauantaina kipaisin alueelle hakemaan työntekijärannekkeita ja toivoin samalla kuulevani edes pätkän J. Karjalaisen keikasta. Kykenin pönöttäämään anniskelualueella juttelemassa kavereiden kanssa ehkä huikeat 20 minuuttia kun oli pakko nostaa kytkintä. Olotila on niin hirveä ja mahakumpareikko kuin liekeissä.

No, ajattelin sitten panostaa sunnuntaihin. Kaija Koon keikka oli ehdottomasti nähtävä Pertti Kurikan nimipäivien lisäksi. Vaan kuinkas kävikään. Rapian neljän tunnin työvuoro päiväjuhlassa lasten kasvomaalaus&piirustuspisteessä joka on juhlien ehdottomasti kevyintä työantia oli ilmeisesti liikaa, ja muumioiduin iltapäivän kuluessa aivan täysin. Illalla jopa hengittäminen oli täyttä tuskaa ja makasin sohvalla henkeä haukkoen kuin kala kuivalla maalla. Itkettikin niin vietävästi, mutta se ei onnistunut hengittämisen kanssa samaan aikaan, heh.

Maanantaina ei auttanut kuin ladata kaikki pelimerkit ja Panadolit kehiin. Oli pakko päästä Kirkastamaan. Oli pakko päästä tapaamaan Sipe ja Toni. Oli pakko. Kun se kuuluu kesään. Ja kyllä siinä päivän aikana kului sitä Panadolia ja yritin ahkerasti pitää sohvaa selässäni että pysyisin vetreänä. Tyttöjen kanssa otettiin yksi relaksoiva saunasetti ja laitettiin ilta siitä nousuun vichyn voimalla. Ja siellähän minäkin sitten olin Honkalassa huikeat neljä tuntia ennen kuin oli pakko heilauttaa valkoista lippua. Tuli nähtyä Cheekin keikka ja kuunneltua Haloo Helsinkiä sujuvasti seinän takaa. Popeda ei oikein kiehdo meikäläistä, mutta Apiksen keikan olisin halunnut nähdä. Apulannan pojille vietiin perinteisesti Kyllikkien leipomaa piirakka, joka tänä kesänä valikoitui mustikkapiirakkaosastosta. Sitä maailman parasta, tietenkin! Kellon lyötyä kaksitoista tämä valtamerilaivaa muistuttava tuhkimo könysi kotiin onnellisena ja raihnaisena. Vähän fetasalaatia ja Panadolia naamaan ja unille. Ikkunoista kantautui Apiksen keikan jytke ja se tuuditti ihanasti uneen.

Tiistai-aamuna nukuin ruusuisesti kymmeneen ennen kuin hyppäsin autoon ja hain Pikku-Kiiskin mummon hoivista kotiin. Se raukka meni viimeiseksi Kirkastusyöksi mummolaan evakkoon koska ei pystynyt nukkumaan omassa huoneessaan. Musiikki kantautuu tuolta peltoaukean yli aivan käsittämättömän lujaa suoraan meille sisälle. Vaikka on ovet ja ikkunat kiinni. Basso etenkin jytkii kuin viimeistä päivää ja välispiikit kuuluvat kuin vieressä puhuttaisiin. Yritä siinä sitten nukkua muutenkin kevyillä unenlahjoilla!

Kirkastus oli siis pulkassa! Ja millainen Kirkastus!!! Se rapiat 10 000 kirkastajaa tässä meidän noin 600 asukkaan pikkukylässä teki kolmen päivän aikana VPK:lle sen verran tiliä, että ensi vuonna päästään vähän vähemmällä tuskanhiellä talousasioissa. Onnettomasta olotilasta huolimatta mulla oli hirmuisen ihanat kolme päivää, seurana mitä mukavimmat ystävät ja kylänmiehet/-naiset, festareilla paljon tuttuja, entisiä oppilaita, työkavereita ja kavereita vuosien takaa. Muutama vuosi tässä on vedetty totuttua pienemmällä työpanoksella, ja täytyy myöntää että hinku tositoimiin on kova. Siihen, että oikeasti paiskitaan töitä kolme päivää yötäpäivää, ja vähän enemmänkin. Perhekuvioiden sovittaminen festareihin on vaan nyt vähän vaikeaa. Katsotaan miten ensi kesänä käy, vieläkö pitää himmailla vai saanko kuviot kuntoon. Tässä on vuosi aikaa. Se on vähän kuin joulua odottelisi! No ei vaan, se on oikeasti PALJON ENEMMÄN!!! Mutta nyt hyperventiloidaan ensin rauhassa tämän kesän fiiliksillä, ja piiiitkääään! JEEJEEJEE!!!

Mariska oli nätti ja hoikka ja sillä oli hienot housut!

Turvallisuuspäällikkö Pasi oli palkannut alueelle pari mallipoikaa poliisivetimissä, että naisyleisökin viihtyy...

Jo lauantaina alueella oli sikana sakkia ja letkeä kesäfiilis

J. Karjalainen kuului festareiden parhaimmistoon.

"Nouseekos blondi rattaille?" kysyi paloauton kuski kun T käveli kotiin päiväjuhlasta. Legendaarisen Natikan kyydissä kotimatka taittui hetkessä.

Cheekin keikalla oli tunnelma katossa. Tarkkoja kuvia tais olla mahdoton ottaa.

Virallinen kesämieskuva. Vain Kosti puuttuu.

Luotettavaa pelastustoimintaa jo vuodesta 1978. Tiina&Riina-duo repesi niin marssiin, lipunmyyntiin kuin anniskeluunkin.

Festaritunnelmia voit käydä kurkkimassa täältä jos et itse päässyt paikalle!

Halkomäki: Iltaa.

 

 

Yksi päivän parhaista hetkistä on tässä kuvassa.

 

Ilta. Kotimetsä.

 

Kun pääsee lähtemään iltalenkille metsään, juuri siihen aikaan kun aurinko hilaa itseään alas kohti puiden latvoja. Näin keväällä ilma on jo tyyni mutta vielä kylmän kirpeä, kesällä illan viileys on jo laskeutunut ja metsän tuoksut valloillaan. Ja ne männyt! Vuodenajasta riippumatta ne hehkuvat kultaisen oranssissa asussa.  Tänään sain nauttia tästä väri- ja valoterapiasta tunnin verran, tuulettaa mieltä ja ajatuksia. Ihanaa.

                                 Kyllä maalla on mukavaa!

Puntari: Aitoo Trail

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä eilen. Eipä ollut muutakaan tekemistä kuin pakata urheilukamat kassiin, viedä lapset hoitoon mummulle ja lähteä kokemaan historian ensimmäisen Aitoo Trailin tunnelma.
Kyseessä on muutaman paikallisen urheilupersoonan järjestämä polkujuoksutapahtuma, jossa kipitettiin hienoissa harjumaastoissa joko puolimaraton tai sitten kuntoilijoille tarkoitettu 7 km.

Itse lähdin nöyränä kuntoilijasarjaan, sillä alla oli tasan yksi juoksulenkki tälle keväälle. Enkä mä nyt muutenkaan mikään maratoonari ole, en edes puolikas!
Sakke oli värvätty mukaan talkooporukkaan tarkastamaan reittiä ja kirittämään pääjoukkoa. Onneksi ei sentään juosten, vaan Ninerilla se pyyhkäisi pari kierrosta puolimaratonareiden edellä (ja paikoitellen teki kuulemma aika tiukkaa pysyä edellä, sen verran kovaa kärki juoksi!).

Aitoon stadionille (lue: ruohottuneelle urheilukentälle) oli pystytetty komeat teltat kahvio- ja pukeutumistiloiksi. Ilmoittautuminen sujui nopeasti ja tunnelma alkoi kohota. Ennakkoon tapahtumaan oli ilmoittautunut 50 juoksijaa, mutta lähtöviivalla meitä oli lopulta 88!
Paikalla oli runsaasti tuttuja, entisessä kotikylässäni kun oltiin, ja juoksemaan tuli myös tyttöjen molemmat kummitädit Riina ja Marika.

Itse lenkistä mulla ei ole muuta sanottavaa kuin että reitti oli miellyttävä ja ylämäkeä oli tarpeeksi. Heti aamusta tunsin, että vatsa oli jotenkin oudon täysi ja juostessa siitä meinasin vähän kärsiä. Onneks pahemmilta pistoksilta vältyttiin, eikä oksekaan tullut...
Viimeisen kilometrin kohdalla ajattelin, että nyt juostaankin sitten täysillä ja otetaan edellä viilettävä Marika kiinni. Tossu nousikin yllättävän kevyesti ja tuntui suorastaan hurmaavalta juosta. Kunnes viimeisessä pitkässä alamäessä joka lasketetaan stadionille huomasin, että tossujen nauhat on auki. Kele - ei muuta kuin vapisevin sormin niitä sitomaan, ja niin pääsi Marika lopullisesti karkuun.
Hyvällä fiiliksellä kuitenkin vielä urheilukenttää kiertämään ja maaliin ajassa 46 min ja joitain sekunteja päälle.

Kauan ei tarvinnut nurmikolla tasailla pulssia kun puolimaran voittaja Mikko Kuusela tuli jo maaliin. Jätkä oli käyttänyt reitillä aikaa tunnin ja 20 min. Ihan kiitettävän ripeästi toimittu! Paikallista väriä saatiin maaliin kolmantena, kun Aitoon ikinuori maratoonari Timo Heikkilä tuli maaliin. Timon jälkeen paikallisvärit kansoittivatkin palkintopallin, sillä Kaukkalan Kipchoge Aki Niemi oli neljäs ja Haltian Tarzan Jani Körhämö viides.
Naisten puolikkaalla palkintosijat karkasivat kauemmas, mutta hienosti Helkku, Maija ja Karoliina edustivat Aitoon naisia sarjassa!

Tapahtuman parhaus paljastui maalissa siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että kuntosarjankin vaivaiseen 10 euron osallistumismaksuun kuului keittolounas puffetista ja vielä pullakahvit päälle. Kyllä olikin kiva nautiskella soppaa ja Pälkäneen perunalimppua ja vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa. Jonkinasteista vanhenemisen tuskaa koin siinä vaiheessa, kun tajusin että kaverini Harrin poika Roni (alakouluikäinen) oli kirmannut kirkkaasti paremmalla ajalla maaliin kuin minä...

Suunnistuskaverini Tuomas, joka iltarasteilla pelastaa eksyneitä neitoja pulasta, oli lähtenyt puolikkaalle ja hienostihan sieltä Pälkäneen Pasi Ikonenkin maaliin pääsi vähän reilussa parissa tunnissa. Tuomaksen kanssa hiottiin jo taktiikkaa ens viikonlopun Jukolan viestiin ja neuvoksi Venlojen viestin aloitukseen sain, että alussa pitää mennä täysillä tuntui kuinka pahalta tahansa. Sitä alun pahaa oloa tuli kyllä treenattua jo Aitoo Trailin ensimmäisellä kilometrillä, joka oli pelkkää ylämäkeä.

Summa summarum. Aitoo Trail oli taas hyvä osoitus siitä, että maaseudulla ei tapahdu ikinä mitään ja ettei sinne ainakaan muuttaa kannata.

Kiitos vaan Anssi, Petri, Timppa, Kati, Irma ja kaikki muut talkoolaiset! Toivottavasti jaksatte ens vuonnakin urakoida tämän tapahtuman kasaan!

 Meidän superkiva lauantai huipentui vielä Puutikkalassa vanhempieni mökillä, mistä haimme likat kotiin. Pääsimme ennen kotiin lähtemistä savusaunaan, pulahtamaan Kukkian virkistäviin aaltoihin ja valmiiseen ruokapöytään. Huh, nautinnon maksimointia, sanon minä!

Reitti kulki harjumaastossa. Kukkonen perhedyttää Sakaria.

Maija Tuominen lähdössä toiselle kierrokselle. Vielä hymyilyttää!

Puolimaratonin kakkonen Timo Mäntylä sai maalissa mitskun Irmalta.

Heikkilän Timppa juoksi kotikisassa kolmanneksi.

Körhämön Jani eksyili reitin alussa parin muun juoksijan kanssa,
 mutta löysi sentään maaliin.

Järjestävä taho, eli Hildenin Petri, tenttaa Niemen Akilta,
että mikä meni vikaan, kun ei voittoa tullut...

Hokan Juha pyyhälsi paikalle pyörällä Kuhmalahdelta ja teki kunnon
yhdistelmätreenin juoksemalla puolimaran pyöräilyn päälle.
Sakke ja Marko kävivät potkimassa renkaita ja toteamassa, että tollanen pyörä meiltä vielä puuttuu.

Voittajat: Sini-Mari Lepistö ja Mikko Kuusela.

Kanta-Hämeen ratsastajia edustaneelta Toni Toivaselta oli unohtunut hevonen kotiin.
Matka taittui kyllä ihan hyvin  juostenkin.

Tuomisen Karoliina loppusuoralla. Jaksaa, jaksaa!

Puntari: Hyvää kotimaasta

Tuossa ylhäällä olevassa Nanson mainoksessa voisi seistä aivan hyvin Jarmon tilalla isäni Kari. Kartsa työskenteli Nanson palveluksessa 90-luvun alusta asti, ja taisipa olla itse asiassa tuon Jarmon esimies. Värimestari oli isän virallinen ammatti ja Nansolla hän vastasi siitä, että kankaiden värit olivat sellaisia, kuin suunnitellijat niiden toivoivat olevan ja että värit kestävät pesusta pesuun (ja varmaan aika pirun monesta muustakin asiasta).
Isä jäi eläkkeelle pari vuotta sitten ja haikeina koko meidän perhe hyvästeli Nanson. Olimme kasvaneet isän mukana kiinni yritykseen.

Arvatteekin ehkä, että meidän perheen joululahjapaketeista paljastui aika usein joku Nanson tuote. Yleensä yöpaita, joiden herkulliset värit ja kuosit olivat meidän mieleen. Ja tietysti myös laatu miellytti - edelleen on olemassa yksi yöpaita, jolla on ikää yli 20 vuotta, mutta joka on lähes uuden veroinen.
Varsinaisia riemunkiljahduksia päästelimme, kun Paola Suhonen alkoi suunnitella Nansolle Lempivaate-maalistoa. Sen vaatteet olivat heti oman näköisiä. Ensimmäinen Lempivaatteeni taisi olla Peippo-mekko (blogikuvassamme tuossa ylhäällä), jonka hankin keväällä 2003. Se on edelleen käytössä ja yksi lempivaatteistani.
Nanson kassit ovat myös osoittautuneet toimiviksi ja kestäviksi. Mustavalkoinen Paulakukka-kassi on käytössä lähes viikottain. Myös Suomi-malliston sinivalkoinen kassi kulkee reissuissa mukana aina Parkanosta Brasiliaan.
Yöpaidoista ehdoton suosikkini on Päkäkuosilla painettu pitkähelmainen ja -hihainen yökkäri.

Minussa virtaa tekstiilityöläisen veri jo isän perintönä. Mutta myös siksi, että synnyinpaikkani Aitoo on vahva tekstiilipitäjä. Aloitin yläasteikäisenä kesätyöt paikallisessa Printscorpio-painossa, joka kiltisti työllisti meitä kylän tyttöjä ja poikia. Pussitin paitoja, otin niitä kuumasta uunista, viikkasin pyyhkeitä, pesin laattoja. Lukioikäisenä koin ylennyksen ja pääsin yhdeksi kesäksi värikeittiölle aputytöksi. Sain sekoittaa värejä, pestä purkkejä, katsella, millaisia sörsseleitä painokoneet milläkin kertaa tarvitsivat (ja syödä paljon jäätelöä ja karkkia, joita vuorotellen "esimieheni" kanssa kannoimme kaupasta...).
Urani huippuhetken koin lukion kolmosen keväällä, kun pääsin pariksi viikoksi Nanson mallihuoneelle kiireavuksi. Tehtäväni oli auttaa yhden malliston esittelyn valmistelussa. Silitin muotinäytöksen vaatteita ja kokosin esittelytilaisuuteen trendikarttoja. Päivät pitkän luin muotilehtiä ja leikkasin niistä tietyntyylisiä kuvia, jotka sitten sommittelin tekstien kanssa isoille pahvipohjille. Oli hienoa seurata vierestä suunnittelijoiden työtä ja sitä ajatusten sinkoilua, kun malliston eri vaatteita vielä loppumetreillä hylättiin tai hyväksyttiin.

Lukion jälkeen pääsin Jyväskylän ammattikorkeakouluun opiskelemaan vaatetusalan suunnittelua. Se oli yhdistelmä sekä vaatteiden suunnittelua että niiden markkinointia. Muutaman viikon opiskelun jälkeen totesin kuitenkin, että ehkä tämä koulu ei ole minua varten ja siltä polulta suuntasin kohti opettajakoulutusta.

Kiinnostus muotiin tai oikeastaan kaikkeen mitä sen takana tapahtuu, kiinnosti silloin ja kiinnostaa edelleen.

Ja jos voin valita, ostan aina suomalaisen tuotteen.

Minä ja peippomekko Nizzassa kesällä 2011.
Tuntematon miekkonen halusi kuvaan kanssani - luuli mua nähdääs joksikin huippumalliksi...varmaan!?