Puntari: Sairastamisen vaikeudesta (ja yks soppa)

Niin vaan loppui tämän Puntarin "sporttiblogin" elämä kuin kananlento.
Sappee trail run vielä meni lievän kurkkukivun vallitessa (jota edellisenä iltana kurlasin pois konjakilla), mutta siitä alkoi sitten syöksykierre, joka päättyi 3,5  viikon sairastamisen jälkeen hyökkäysasemissa olleseen keuhkokuumeeseen ja sairaslomaan. Täällä sitä kyhjötetään kotona ja yritetään päästä takaisin tolpilleen. Voin kertoa, että lääkearsenaalini on melkoisen vaikuttava kattaus!

Mutta miten se voikin olla näin vaikeaa tämä sairastaminen? Vaikka yskä raastoi kroppaa jo päivien ajan, ei tullut mieleenkään jäädä töistä pois, kun ei ollut sitä kuumetta. Yöt valvoin ja yskin, päivät kärsin päänsärystä (lihakset ilmeisesti yskimisestä niin jumissa) ja olo oli muutenkin ihan pökkelö, mutta ei muuta kuin töihin vaan.
No, siellä töissä on vaan niin paljon mukavampaa kuin kotona! Sitä paitsi lukuvuoden ekat päivät ja viikot ovat mun mielestä tulevan vuoden kannalta tärkeimpiä. Silloin luodaan ne toimintamallit ja suuntaviivat ja palautetaan kakarat takaisin kesälaitumilta arkielämään. En vaan malttanut olla pois!

Lisäksi ihminen on hirveän hyvä huijaamaan itseään. Kun pää himoitsee armottomasti juoksulenkille menemistä, niin olo tuntuu muka ihan vähän paremmalta kuin aikaisemmin. Huomasin ajattelevani naivisti yskänpuuskien välissä, että "huomenna mä olen varmaan lenkkikunnossa" ja uskovani siihen itsekin.
Siinä vaiheessa, kun tiistaina kiipesin töissä rappusia omaan luokkaani ja jouduin ekalla tasanteella pysähtymään, puuskuttamaan ja pyyhkimään hikeä otsalta, tajusin ettei kaikki ole ihan kunnossa ja älysin soittaa uuden lääkäriajan.
Siellä sitten lyötiin edellisen kuurin jatkoksi tiukempaa kamaa ja pakkolepoa viikon loppuun asti. En taida olla puolimarakunnossa 10.9. vaikka kuinka haluaisin?!?

Vaikka ruoka ei itselle hirveästi maistu, niin jälkikasvu on ruokittava ja arkirytmissä pysyttävä vaikka mamma keikkuisi toinen jalka haudassa. Eilen tein makoisan nuudelikeiton seuraavalla itsekehittelemälläni ohjeella:

400 g jauhelihaa 
1 sipuli
3 porkkanaa

1 paprika
1,5 l vettä
1 lihaliemikuutio
1 rkl red curry -tahnaa
1 chilipalko (kuivattu)
3 ps nuudeleita

Ruskista jauheliha, lisää ohuiksi suikaleiksi pilkotut kasvikset sekaan ja pyörittele hetki kattilassa. Lisää vesi ja liemikuutio, anna kiehua niin kauan, että kasvikset kypsyvät. Lisää sekaan mausteet ja nuudelit, keitä niin että nuudelit kypsyvät. Hyvää ja helppoa!

Sitä piti vielä ihmetellä, että miten sitä ennen osattiin sairastaa ilman Netflixiä? Oon nyt tuijottanut kymmenen jaksoa takavuosien suosikkisarjaani Gilmoren tyttöjä, jotta aika on edes jotenkin kulunut. Ja meneillään on siis toinen sairaslomapäivä. Vielä on onneksi ässänä hihassa pari Kutsukaa kätilöäkin.

Päätän raporttini täältä tähän! Pysykää ihmiset terveinä!

Puntari: Viikko koomassa

Voiko tämä olla mahdollista? kyseli Apulantakin aikanaan biisissään. Sitä mietin minäkin. Olisi nimittäin jo korkea aika meidän perheen sairastupameiningin päättyä!

Ensin kuumeessa ja yskässä olivat vuorovedoin tytöt. Hiihtoloma meni enemmän ja vähemmän nenäliinoja kulutellessa. Itse olin silloin vielä ihan ok, ja liikuntakipinä ja lisääntyvä valo vetivät mielen varsin optimistiseksi (lue: reidet kesäkuntoon -kampanja julistettiin jälleen alkaneeksi täysin epärealistisin odotuksin).

Mutta jo viime viikolla iski kooma päälle mullakin. Maanantaina kävin vielä kotiladuilla, mutta tiistain työpäivän jälkeen hautauduin sohvalle viltin ja tabletin+blogien kanssa muun perheen viilettäessä laskettelurinteessä. Olo oli kuin tyhjiin suihkutetulla hiuslakkapullolla. Samaa jatkui koko työviikko ilman muita oireita. Ajattelin silloin vielä optimistisesti, että ehkä mulla on vaan henkiset fiilikset alamaissa (muutamien tylsien uutisten takia) ja ajattelin, että homma muuttuu kun nukun viikonloppuna hyvin ja lataan akut. 

Katin kontit. Lauantaina heräsin vähän ennen kuutta flunssaan ja ihan järkyttävän huonoon oloon. Sellaiseen, että oli pakko nousta ylös ja pakottaa itsensä tekemään jotain, jotta sitä huonoa oloa ei ajattelisi. Aamupäivällä hoidin pakollisen kauppareissun ja ihailin upeaa keliä auton ikkunasta. Hetken jaksoin haukata happea pihallakin, kun muu perhe hiihti, mutta lounaan jälkeen oli taas pakko vaipua vaakatasoon ja pistää silmät kiinni. Käytännössä viikonloppu meni siten, että kaikki "pakolliset" menot jaksoin olla tolpillani ja väliajat keräilin itteäni jostain sohvannurkasta.

Eilen heitti sitten työpäivän jälkeen lämpöä piirun päälle 37, joten tässä sitä nyt yritetään toipua ainakin tämä päivä kotona. Harmittaa jokseenkin, sillä tänään olisi työpaikan laskettelupäivä Sappeessa ja aurinkokin näyttää taas pistävän parastaan.

Koskaanhan sitä ei toivo sairastavansa, mutta nyt olen kyllä toivonut, että iskisi kunnon kuume joka veisi pöpön mennessään. Tällainen puolivaloilla hilluminen ei ole mistään kotoisin. Ja ihan ihme oireitakin on: perus nuhan, kurkkukivun ja päänsäryn lisäksi sydän tanssii välillä ihan omilla askelkuvioilla ja oikea kainalonseutu on niin kipeä, ettei voi pitää edes rintsikoita...

Ja sitten vielä sekin, että SAISI JO TULLA KESÄ!!! Ihan järkky lämpimien kesäpäivien, uimisen, grilliruuan, festareiden, iltarastien, maastopyöräilyn, kesäkukkien ja kaiken kesähömpän kaipuu! 

 

Mutta näillä mennään. Taidan mennä keittämään vähän lisää inkivääriteetä ja suuntaan katseeni kohti valoisampaa tulevaisuutta. Pakkohan tämän olon on tästä helpottaa, eiks niin!?

Ps. Kuvina fiiliksiä kuluneelta viikolta: lepoa, luontoretkeilyä, latuja, lempeitä sanoja...

Runo: Arja Tiainen

Halkomäki: Tyrmäystippoja

Heipsan! Vähän on ollut hiljaista täällä Maitolaiturilla viime päivinä. Sekä Halkomäessä että Puntarissa on ollut kaikenlaista pientä ylläripylläriä jotka ovat vieneet niin ajan kuin energiankin. Meillä lapset tulivat vuoron perään päiväksi kuumeeseen, jonka jälkeen nousi merkilliset näpyt jaloista alkaen aina alaselkään ja käsiin asti. Naamakin kukki. Niitä sitten ravattiin näyttämässä ensin neuvolassa, lääkärissä ja lopulta TAYSissa asti. Kaikki lääkärit olivat ymmällään. Kukaan ei osannut varmuudella sanoa mikä oli homman nimi. Viikko siinä meni kun esikoinen homman aloitti ja pikkuveli tuli muutaman päivän jäljessä. Ja minäkin olin päivän kovassa kuumeessa siinä näiden kahden välissä, mutta säästyinpä sentään näppylöiltä. Siinä samalla kotisairaalaa pyörittäessä piti yrittää ratkaista, lähdemmekö viikoksi pohjoiseen niin kuin olimme suunnitelleet. Ja sitten kun ratkaisu oli tehty, piti pakata. Siinähän se viikko sitten hujahti.


Mutta nyt ollaan taas täällä pohjoisen mukavuuskuplassa. JEE! Tänään kävin loman toisella hiihtolenkillä. Tähän aikaan keväästä laduilla ei ole vielä pahinta ruuhkaa, ja niinpä hiihtäminen itsekseen on ehkä suurin nautinto mitä tiedän. Tai oli. Latukoneen uralle on pesiytynyt uusi ilmiö, joka aikaisemmin on vaivannut vain niitä hulluimpia kevään kiimaviikkoja. HAJUVESI. Voi morjes! En vielä ole saanut oman ymmärrykseni piiriin sellaista järkevää syytä, mikä pakottaisi ihmisen laittamaan hajuvettä hiihtoladulle. Ja runsaasti. Itse en aamulla viitsi laittaa edes deodoranttia hiihtopuvun alle, sillä mökille palatessa odottaa samojen tein suihkukeikka. Raikkaat kainalot ladulla on aivan sivuseikka, silloin kun hikoillaan niin hikoillaan kunnolla! Mutta että hajuvettä...molemmilla hiihtokerroillani törmäsin tähän ilmiöön, tänään kuitenkin kolme kertaa. Ensimmäiseen edelläni hiihtävän tuoksupilveen joutuessani vihlaisi jo mukavasti tuonne vasempaan ohimolohkoon, toisella kerralla sekä oikeaan että vasempaan, ja kolmas kerta sitten toden sanoi; migreeninhän se pukkasi aluilleen. Onneksi olin jo lähellä mökkiä niin pääsin nopeasti nappaamaan särkylääkkeen. Mietin siinä hiihdellessäni viimeisiä satoja metrejä tykyttävä pää kainalossa, että onneksi tämä ei sattunut jossain takametsän ladulla. Puhelinkin oli pakkasesta pimeänä. Kuka mut olisi pelastanut? No Äkäslompolon VPK tietenkin!

Huomenna aion kiertää kaukaa ja varmuuden vuoksi hengitystäni pidätellen kaikki +50 vuotiaat yksin hiihtävät naiset punamustissa hiihtopuvuissa. Selkeä riskiryhmä. Pitääkö tässä ruveta vaatimaan jotain hajusteettomia latuja tänne Lappiin että uskaltaa lähteä vapautunein mielin ja ilman särkylääkkeitä hiihtämään? Tähänkö on tultu?

Halkomäki: Paletista piristävää harmaata!

Heipsan! On se vaan mukavaa kun uusi viikko on saatu taas kunnolla vauhtiin ja voi täällä kotosallakin levähtää ihan vaan perusarjen parissa. Siistejä sisähommia ja vähän ulkoilua nuoriso-osaston kanssa. Hirmu miellyttävää!
Viikonloppu osoittautuikin meillä melkoiseksi härdelliksi. Ilman mitään ennakkosuunnitelmia saatiin vaikka mitä aikaiseksi. Kuten esimerkiksi syyskauden ensimmäinen flunssa! Ensin se hiipi poikasiin, sitten alkoi hirmuinen kurkkukipu ja päänsärky meikäläiselläkin. Onneksi aloitin välittömästi ennaltaehkäisevän tapajuopottelun ystäväni hunajarommin seurassa, ja taisin välttyä itse kurjimmalta taudilta ja niistämiseltä, jee! Harmitti kuitenkin se, että viikonloppuna tarjolla olleet liikuntajutut hyvällä seuralla höystettynä jäivät kolotusten vuoksi väliin. No, ehtiihän sitä vielä, mutta kuitenkin...harmitti se!

Tähän vuodenaikaan yksi mukavimmista ulkopuuhista pienten apulaisten kanssa on omenoiden kerääminen puiden alta. Ja kyllä niitä sitten kerättiinkin. Saavikaupalla. Vietiin heposille ja naapureille ja kompostiinkin. Tehtiin hilloa ja piirakkaa. Myös syksyisiä pihahommia, perennojen leikkausta ja kesäkukkien häätöä, sokkelin hiomista sun muuta kevyttä puuhastelua tuli tehtyä tuntitolkulla upeassa säässä. Ehdittiin lauantaina anoppilan mökille saunomaankin, mikä oli ihanin ilta pitkään aikaan. Hyvä sauna, seura ja ruoka piristivät kummasti!

Sunnuntain urakointi oli kuitenkin koko viikonlopun paras pläjäys. Maalattiin talon sokkeli!!! Se, mikä on tuossa kuohuttanut mieliä jo yli vuoden verran. Koko talo on näyttänyt ihan työmaamörskältä harmaalaikullisine kellarikerroksen seinineen ja repsottavine sokkelilevyineen. Joka kerta kotiin tullessa on ketuttanut se keskeneräisyys. Sunnuntaina en antanut asialle enää armoa, vaan pistin muksut mummulaan ja telan heilumaan. Se olikin ainoa juttu mitä pystyin ja jaksoin sinä päivänä tehdä. Mutta niin kivassa ilmassa oli ihanaa olla ulkona ja kun samassa osoitteessa asuva mieskin tuli mua vähän jelppimään, niin hommahan sujui lopulta tosi vauhdikkaasti. Ja se fiilis!!! Vaikka kuinka tuntui että pää räjähtää niin silti olin ihan vaan haljeta onnesta kun katselin talon siistiä ulkokuorta! Sisuuntuminen kannattaa...aina!

Puntari: Diagnoosi:järjestelyriippuvainen


Perjantaina lastatessani väsyneitä lapsia autoon ja neuvoessani S:lle, mitä kaikkea kamaa sinne autoon täytyy lasten lisäksi lastata, mietin onko tässä mitään järkeä?! Oli sellainen itsetutkiskelun paikka.
Me oltiin lähdössä Suojalle järjestelemään Joulutoria. Tää oli nyt neljäs Joulutori, joka Kuhmalahdella järjestettiin. Joka vuosi mä olen lastannut pakettiauton täyteen kamaa (ja väsyneitä lapsia) ja viettänyt iltaa järjestelytouhuissa pelipaikalla. On ollut kiire ja väsy ja stressi ja silti sellainen olo, että tää on kivaa.
Samaan aikaan jossain muualla joku onnellinen makaa sohvalla, kuuntelee joululauluja ja juo glögiä. Rauhassa. Ilman kiirettä. Se joku voisin olla minäkin.
Mutta... mä olen todennut, että kuulun varmaan siihen ihmisrotuun jonka on pakko hössöttää. Olla mukana järjestelemässä ja tekemässä, pistämässä nenääni joka asiaan. Että en vaan osaa olla ja ottaa relax. Oon kyllä yrittänyt, viime vuonnakin Joulutorin jälkeen sanoin, että ens vuonna en sitten järjestä tätä yhtään. Ja siinä sitä sitten taas oltiin: lokakuusta asti puhelimessa ottamassa vastaan pöytävarauksia ja tekemässä suunnitelmia tilojen ja muiden järjestelyiden suhteen.
ONNEKSI meitä on muitakin hössähtäneitä. Pari puhelinsoittoa tai sähköpostia, ja lauma kahjoja akkoja on koolla. Juttu lentää. Joulutoria suunnitellessa aletaankin yhtäkkiä visioita täydenkuuntapahtumaa kotiseutumuseolle. Sitten taas nauretaan niin, että on melkein pissat housussa.
Eihän tätä muuten tekisikään, jos se ei oikeasti ja pohjimmiltaan olisi hauskaa. Ja ellei sillä tuottaisi iloa muillekin.
Ja mitä tuohon "puuhailevaan ihmisrotuun" tulee, niin teinpä eilen Joulutorilla havainnon, että samat tietyt ihmiset näissä tapahtumissakin pyörii aina hommissa. Kutovat, nitovat, leikkaavat, liimaavat, hankkivat arpajaispalkintoja, vääntävät pullaa ja kääntävät makkaraa grillissä.
Saiskohan tätä sairautta vastaan terkkarilta ensi jouluksi jonkun rokotuksen?
Ottajia voisi olla muitakin kuin minä.

Puntari: Kuumeista pukemista

Meillä on Saima ollut ihan tolkku pois. Yleensä sataprosenttisella teholla liikkuva mylly on simahtanut. Moottori keittää kuin Polossa konsanaan, eli kuumetta oli aamulla melkein 39. Ihmeellistä nähdä lapsensa vaan makoilevan ja nukahtelevan ja kaipaavan hellyyttä. Ei puhettakaan siitä punaposkisesta ikiliikkuja-Saimasta, joka tyttö on terveenä.

Piti sitten peruuttaa hoitolasten tuleminen tänne. Olin oikein odottanut taas työpäivää, aika kun kulkee silloin mukavan vauhdikkaasti kun puuhailee hoitolasten ja omien kanssa.
Nyt tuntui heti aamupäivällä, että päivä kestää ikuisuuden. Onneksi sentään pellettikattila meni häiriöön, joten sain vähän säpinää elämään.

Joskus ennen joulua tuskailin yhdelle tutulleni, etten osaa ommella Barbien vaatteita. Ei mennyt kuin muutama päivä kun sain eteeni loistoteoksen, jonka avulla saa ommeltua Barbielle kaiken pikkuhousuista jumppahaalariin.
Tänään kaivettiin sitten kaikki jämäkankaat kaapista ja kannettiin ompelukone yläkerran Strömsö-pajasta tänne alakertaan ja alettiin suunnitella. Ohuesta fleecestä syntyi pari hametta, housuja ja pusero ja resorineuleesta toppi. Just niihin mun taidot riittää, hääpuvut ja turkit jätetään suosiolla mummun ommeltaviksi.

Kaavojen ansiosta vaatteitten ompelu on aika paljon helpompaa kuin omasta päästä vetäistyt sketsit. Tällä kertaa ei menny edes yhtään hermo ompelutöiden parissa. Vaikka en todellakaan oo koskaan ollut mikään synnynnäinen kotiompelijatar.
Lähestyvien Lontoon olympialaisten vuoksi huomio kiinnittyi kirjassa vielä yhteen melkoisen reteeseen vetimeen. Maire ja Saima on sitä mieltä, että heidän Keninsä pitää ehdottomasti saada keltaiset kisaverkkarit. No onhan ne mageet!

Puntari: Tähän maisemaan...

...en kyllästy koskaan. Ja tänä aamuna, kun yöpakkanen on värittänyt maan valkoiseksi, voi todeta talven olevan jo askeleen lähempänä.

Eilen pihakalusteet kiikutettiin varastoon, hiekkalelut katon alle ja viimeiset kesäkukat kompostiin. Talvi saa siis laskeutua meille ihan koska vaan.

Tauti on meillä jo lähes selätetty. Ei enää kuumetta. Mutta joku on tunkenut kaktuksen tai sukkapuikon poikittain kurkkuuni.