Puntari: Dagens

Dagens bakels on tänään niinkin monimutkainen luomus kuin Bostonkakku. Koska tekeleet pitää aina nimetä jotenkin hienosti, niin olkoon tämä sitten Bostonin Kevät. Kuulostaa heti paljon houkuttelevammalta, eiks jeh?

Boston liittyy olennaisesti minun (ja varmaan monen muunkin 80-luvun kasvatin) lapsuuteen. Meillä leivottiin kotona usein ja paljon - siis ei mitään säälittäviä vehnäjauhopussin kyljessä olevia puolen litran ohjeita, vaan kerrallaan vähintään se kymmenen litran teräskupillinen täyteen muhevaa pullataikinaa.
Äiti teki bostoninsa aina sellaiseen rengasvuokaan ja mulla ja Hannalla oli oma pieni vuoka, johon me saatiin tehdä oma kakku. Se oli reteetä se!
Mutta niin vaan bostonit painui unholaan varmaan 20 vuodeksi, kunnes sitten tänään nostalgia pääsi yllättämään. Fiilis nousi pintaan jonkun lehden banaani-bostonin ohjeesta, jonka innoittamana lykkäsin tämän Bostonin Kevään väliin vanilijakreemiä, suklaarakeita, kanelia ja sokeria. Tuli aika mehukas koostumus, joskaan ei ehkä ihan täydellinen. Koekaniinit (omat ja hoitolapset) söivät kuitenkin mukisematta, joten ihan susikaan siitä ei tullut. Sakarilla näitä on ihan turha testailla, se söisi mukisematta vaikka välissä olis lapiollinen sepeliä...

Muutoin tehtiinkin sitten ihan tavallisia pullia ja korvapuusteja, jotka laitetaan pakkaseen vierasvaraksi. Eli ne on luultavasti oma väki syönyt jo sunnuntaihin mennessä...

Mutta kyllä se niin vaan on, että aurinko virkistää! Vaikka ulkona tuulee niin että tukka meinaa lähteä päästä, näin sisältä katseltuna keli on aivan mainio. Piristävä!

Miten sen rusketuksen vaan sais taiottua tähän lateksilla maalattuun naamaansa?
Pitäisi ehkä bostonin lisäksi herätellä henkiin muutenkin kasarimeininkiä ja varailla aika solariumiin?!

Tai sitten mennä grillifoliolla päällystetty levy naaman edessä ottamaan aurinkoa tohon terassille. Vielä Pina Colada käteen, niin eiks se fiilis olis sit siinä?

Puntari: Rakkautta

"Turha kenenkään on enää lapsia tehdä.

Maailman ihanimmat on

 minulla jo."

Tuon ylhäällä olevan mietteen kirjoittelin eräänä iltana pari vuotta sitten, kun katselin pieniä nukkuvia lapsiani. Miten ne onkin nukkuessaan aina niin äärettömän suloisia???

Ja on ne kyllä muutenkin.

 Ei mulla tänään muuta!

Kyllikki maailmalla: Ei Ymmärrä Ei...

Olikohan se torstaita kun oltiin Tiinan kanssa ladulla. Tiina kertoi, että Sakke oli omalla hiihtolenkillään nähnyt ladun vieressä suuren valkoisen koiran. KUOLLEENA! Olivat jonkun koiranulkoiluttajan kanssa sitä siinä ihmetelleet ja todenneet sen todellakin hengettömäksi. Tiinan kanssa siinä sitten kerallamme myös ihmeteltiin, että mikä on koiralle tullut, joku sairaskohtausko? Mietittiin että kuinkahan sen omistaja löytää sen jos se on vaikka karkureissullaan kuollut. No, uusin Ylläksen paikallislehti KUUKKELI valotti nyt karmeaa tapausta:

Kyseinen URHO -koira  rodultaan Owczarek Podhalanski oli karannut Ylläskaltion viereiseltä mökiltä aamuyöllä 6.3. ja se löytyi vielä samana aamuna Nililahden rannan ladun vierestä. Vieressä oli moottorilkelkan U-käännöksen jäljet. Ruumiinavauksessa koirasta löytyi selvät merkit myrkytyksestä sekä takajaloista selittämättömät hiertymähaavat. Löydettäessä suusta ja raajoista valui verta, mutta löytöpaikalle ei johtanut minkäänlaisia verijälkiä. Koira oli perusterve ja kiltti. Omistaja kaipaa havaintoja, sillä ilmiselvästi kysymyksessä on rikos.

En voi ymmärtää. En mitenkään. Miten TÄÄLLÄ joku voi tehdä tuollaista, tai ylipäätään, kukaan missään?!? Hirveää, törkeää ja anteeksiantamatonta!!! Meidän ajokoira Riku meinasi aikanaan kuolla rotanmyrkkyyn, kun oli sitä saanut karkureissullaan varmaan jonkun avotunkion antimista. Sellaisia tunkioita/komposteja on edelleenkin maaseudulla, mutta onneksi koirat pidetään hyvin kiinni. Nippanappa ehdittiin lääkäriin ajoissa, mutta karmeaa se oli ja toipuminen kesti kauan. Sitä kohtaloa ei toivoisi kenellekään koirankuonolaiselle!

Samana päivänä oli lehdissä uutisointia vanhemmista, jotka saivat tuomiot lastensa pahoinpitelystä. Televisiossa raportoitiin lasten pahoinpitelyn yleisyydestä. Samoin lehdessä oli otsikot siitä, miten jotkut Suomen eturivin muusikot olivat käyttäneet jotain 15-vuotiasta tyttöä seksuaalisesti hyväkseen. Hemmetti että mulla keitti sinä iltana hiihtoladulla! Pisti niin vihaksi että ihan kihisin, onneksi ei ketään tullut vastaan niin myöhään! Siinä sinkoili perkeleet jänkällä, ja lujaa! Kuinkahan paljon kusta pitää ihmisellä olla päässään että se tekee jotain tuollaisia tekoja eläimelle, lapselle, nuorelle, tai nyt kenelle vaan elolliselle olennolle??? Koira on kuollut, sille ei enää voida mitään, toivottavasti tekijä saadaan kiinni! Mutta miten käy niille lapsille ja nuorille, jotka elävät koko elämänsä noiden asioiden kanssa? Ja kuinka paljon niitä onkaan! Niidenkin muusikoiden nimet pitäisi ehdottomasti julkistaa isoin otsikoin eikä hyssytellä salassa. Ja rangaistukset tuollaisista teoista todella ankariksi! Tuntuu että noita julkisuuden henkilöitä, radiojuontajia, musiikkialan ihmisiä, opettajia ym. on napsahdellut alaikäisiin sekaantumisesta vähän väliä. Ihan normaalit ja mukavan oloiset ihmiset paljastuvatkin perversseiksi sekopäiksi ja pullantuoksuinen kotiäiti voi mätkiä lapsiaan ja olla kuin mikäkin anneliauer. Pelottavaa!!! Puistattavaa!!! YÄK!!!

Mutta tämä tästä. Taas nousee verenpaineet joten lienee syytä pistää kone kiinni. 

Sairas maailma.

Puntari: Varo mitä haluat

Vuonna 1998 tapasin ihanan miehen ja totesin, että tuon kanssa haluan olla. Muutama mutka oli matkassa: minä olin silloin varattu (eipä se meitä silloin estänyt silti saman peiton alle päätymästä. Hyi mua, mokomakin heitukka!) ja kun sitten vuoden päästä tapasimme uudestaan, minä olin sinkku ja hän tietysti varattu. Sitten meni pari vuotta ettei nähty ollenkaan, kunnes kesällä 2001 kohtasimme, molemmat vapaana kuin taivaan linnut (ja vähän sillä mielellä, että viimeiseksi tässä nyt mitään parisuhdetta etsii...) ja samana iltana tuo unelmamies tutkikin jo kielellään takahampaideni amalgaamipaikkoja Aitoon Kirkastusjuhlien olutteltan terassilla.
Naimisiin mentiin kahden vuoden päästä siitä hetkestä, ja tässä sitä nyt ollaan: farmariauto, kaksi lasta, omakotitalo ja kaikkee.

Tein ensimmäisen talvisen reissun Lappiin 10 vuotta sitten. Unelmamies tietysti mukana. Sillä reissulla aloin haaveilla omasta mökistä Lapissa, eikä haaveilua tarvinnut kauheasti mieheen tartuttaa. Yhdessä monta kertaa puhuttiin, että kyllä sellainen oma kelomökki olisi sitten kiva.
Viime keväänä oltiin taas Lapissa ja lähdettiin iltapäiväkävelylle. Yhtäkkiä tiellä tuli vastaan kyltit asuntoesittelyyn ja sinne me sitten hetken mielijohteesta mentiin. Katseltiin ympärillemme ja todettiin, että tässä olisi nyt kaikki se, mitä ollaan aina puhuttu: ladut vieressä, kävelymatka kylille ja kelohonkaseinät.
Seuraavana päivänä pistin nimet paperiin ja tein elämäni ekat kiinteistökaupat.
No, ei me sentään omaa mökkiä ostettu, vaan sellainen viikko-osake. Mutta se tuntuisi sopivan meidän perheen reissutarkoitukseen aika hyvin. Sitä paitsi ihan kokonaan omaa mökkiä varten puuttui se 180 000 euroa rahaa...
Oltiin nyt siellä osakkeessamme kolmatta kertaa ja kaikki toimi oikein hyvin. Ja mä olen ollut mielettömän tyytyväinen itseeni, että uskalsin ne kaupat tehdä, kun kerran sitä varten olin säästänyt rahaakin jo useamman vuoden.

Silloin mökkihaaveiluvaiheessa päätin, että joskus mulla on siellä mökissäni Pentikin Saga-astioita. Ja tänä jouluna pukki toi sitten ekat mukit, jotka pääsivät tällä reissulla käyttöön. Kun kahvin seurana oli vielä vanilijajäätelöä banaanin ja suklaakastikkeen kera, niin totesin, että enää mä en oikeastaan tarvitse yhtään mitään. Kaikki on nyt tässä, nyt vaan nautitaan niin kauan kuin henki pihisee ja meno maistuu.
Ei hassumpi olotila yhtään!

Kyllikit maailmalla: Lomakuulumisia lompolosta!

Keskiviikkona käveltiin Luontokeskus Kellokkaalle, 2km silkkaa nousua...

Lomailukelit kääntyivät puolessa välissä viikkoa pilvisen puolelle ja melkoinen viima on puhuroinut nurkissa ahkerasti. Hiihtäminen on kuitenkin siitä mukavaa puuhaa, että sitä voi harrastaa miltei kelissä kuin kelissä ja aina on mukavaa.Tai ainakin melkein aina Siis jos suksi toimii edes jotenkin. Täällä pohjoisessa etenkin on niin paljon mahdollisia reittivaihtoehtoja, että aina löytyy joku suojaisakin latu sivakoitavaksi. Kyllikkien perinteinen Jullin Baari -hiihto haki tänä vuonna uusia latu-uria sääolosuhteiden vuoksi, sillä normaali reittimme kulkee niin aukeiden maisemien läpi, että niissä sääolosuhteissa olisi torstaina ollut täysin umpeen tuiskuttaneet ladut. Otimme varasuunnitelman käyttöön ja hilpaisimme Velhon kodalle kaakaolle ja tuoreille munkeille. Että maistuikin hyvältä, vaikka olisihan se Jullin pitsakin meihin uponnut!

...sieltä löytyi lumiveistoksia...

Hiihdelty ollaan muutenkin paljon monenlaisilla kokoonpanoilla, pojat ovat harrastaneet moottorikelkkailua ja pikkulikat hiihdelleet, lasketelleet ja ulkoilleet sydämensä kyllyydestä. Eilen hiihtivät Velhon kodalle, mikä oli kuulemma jännää koska siellä oli paljon velhoja...ja hyviä munkkeja...ja kaakaota! Kyllikkiainesta, mitä ruokailutottumuksiin tulee...hehheh!

...ITE LAPISSA -projektin jäljiltä...

Myös Pikku-Kiiski on viihtynyt lomalla mainiosti. Päivärutiinit laahaavat kylläkin samaa rataa kuin kotonakin, mutta ehkä pikkumiehen fiiliksiä ovat edes nostattaneet upean aurinkoiset kelit. Ja kyllähän reissuelämä aina kotiolot voittaa! Ainoana harmina on karmean kuuloinen lohkeava yskä, joka puski päälle toden teolla keskiviikkona. Siitä huolimatta Kiiski on jaksanut olla pirteä ja jokellella tuttuun tapaansa, ja jopa yöt ovat menneet ihan mallikkaasti. Toistaiseksi ei siis hätää, mutta varmuuden vuoksi eilen pysyteltiin kokonaan sisätiloissa, sillä koko päivän riehui hurja tuuli ja sitten saatiin nauttia myös melkoisesta lumimyräkästä mikä huhtoi täällä iltapäivä neljästä alkaen. Lunta tuli hetkessä yli kymmenen senttiä ja tuuli pyöritti huikeita kinoksia pihaan. Vaunulenkkejä on täällä helppo tehdä kun kävelytiet on hyvin hoidettuja ja mökkialueilla on mukavaa kävellä ja ällistellä toinen toistaan hienompia pytinkejä.

...ja hienojahan ne olivat!

T on ollut joka päivä kelkkailemassa, joten meillä on ollut hyvin aikaa ulkoilla pikkumiehen kanssa kaksin. Normaalisti olen hiihdellyt näillä lomilla kaksikin kertaa päivässä, mutta nyt on hiihtämiset jääneet vähemmälle. Vähän toisenlaista lomaa nyt, ja varsin mukavaa sellaista. Ei viitsi ressata turhaan aikatauluilla tai tehdä liikaa suunnitelmia päiviin, koska kuitenkin päivät menee pienen miehen, ja vähän ton isommankin ehdoilla. Sitä kun ei koskaan tiedä koska T tulee kelkkareissulta kotiin se kun tuntuu kaivelevan noita turisteja kelkkoineen tuolta hangesta melkein harrastukseksi asti. Miehillä noi aikataulut aina vähän venyyyyyyyy...
 

Hinkkalan hoitotiimi latukahviossa!

Tiina lähti pesueineen tänään takaisin kotimaisemiin ja me jäätiin tänne omalla porukalla kolmistaan. Sinänsä harmi että lähtivät, kun meillä jäi hiihtofiilistelyt aivan kesken. Onneksi nyt ehdittiin sentän hiukan touhuilemaan yhdessä ja pikkukäkättimetkin vierailivat muutamaan otteeseen karpaasinkankaan "latukahvilassa" mehulla ja keksillä. Täällä on vaan niin parasta lomaa tämä yhdessä puuhailu. Mutta nyt mennään näillä vielä seuraava viikko.





Tänään päivä on tarjoillut upeaa auringonpaistetta, ulkoilua, lumitöitä ja pienen hiihtolenkin. Olo on hiukan kuin sellaisen raitisilmamyrkytyksen partaalla. Kohta saunaan ja sitten sohvaköllöä loppu ilta ihanien miesten seurassa!

Kyllikit maailmalla : Nikonipannut

Pikku-Kiiski täyttää tänään 4 kuukautta!JEE!

Taas on se aika vuodesta että Kyllikit pakkaavat pesueensa autoon ja suuntaavat nokan kohti pohjoista. Määränpäänä tänäkin keväänä Ylläksen Äkäslompolo.
Me lähdimme T:n ja Pikku-Kiiskin kanssa matkaan jo perjantaina iltapäivällä ja yövyimme Oulussa, siitä matka jatkui lauantaina ennen puolta päivää yhden pysähdyksen taktiikalla perille asti. Ennakko-oletuksista huolimatta pieni mies oli mukavaa matkaseuraa ja jaksoi urheasti kököttää turvakaukalossa molempina päivinä kuutisen tuntia.

Eilen illalla olikin sitten ihan pakko käydä jo vähän tunnustelemassa latu-uria ja samalla tuli testattua isän voitelemat sukset. Keli oli mitä parhain, viitisen astetta pakkasta ja upeat vihreät revontulet loimusivat taivaalla. Pistelin menemään kohti Äkäshotellia tarkoituksena jatkaa siitä pätkän matkaa eteenpäin. Äkäshotellin alamäessä huomasin jotain merkillistä. Ladulla oli varmaan "tuhansittain" japanialaisia turisteja. Juu, kuvasivat into piukassa niitä revontulia. Eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että ilta kahdeksalta suomityttö voi vielä olla hiihtämässä, ja niinpä sain huikata kovaan ääneen varoitukset jotta sain vapaan ladun. Vaan ihan kaikki eivät karjuntaani kuulleet. Mutkan jälkeen tulee silta ja sen nyppylän takalaskussa meinasin vetäistä ehdat nikonipannut. Ja kyseessä ei nyt ole mikään japanialainen ruoka-annos, vaikka siltä voi kuulostaa. Keskellä latu-uraa kyykki joku kaukaisen maan mies jalustansa ja Nikoninsa kanssa. Jalustahan oli tietenkin suoraan viritetty ladun päälle, eikä meikäläinen ihan niin pieneen kyykkyyn taivu, että olisin suikannut sieltä kolmijalan alta. Siinä sitten oli sellainen sekuntien sadasosien häivähdys tulevasta katastrofista, kun minä+japanialainen+jalusta+Nikoni kierähdettäisiin yhtenä myttynä siltakummulta alas metriseen penkkaan. Jotain merkillistä kuitenkin tapahtui, ja tämä katastrofi vältettiin kuin ihmeen kaupalla. Pulssi hyppäsi ihan uusille ulottuvuuksille enkä siinä vauhdissa sitten kääntynyt edes katsomaan taakseni. Käväisin seuraavalla sillalla kääntymässä, ja kun tulin vajaan puolen tunnin päästä takaisin, olivat revontulet sammuneet ja 98% turisteista häipynyt ladulta. Tai siis mitään latuahan ei  siinä enää ollut, lumimutua vaan. Että tänks ö lot vaan! Hotellin kohdalla ylämäessä istui vielä pari toiveikasta tyyppiä hanskojensa päällä LADULLA päivystämässä, josko taivaalle vielä ilmestyisi jotain loimotusta. Ymmärsivät sentään väistää ettei tarvinnut kiroilla positiivista Suomikuvaa maailmalle.

Mahtavaa oli hiihtää, kuutamo valaisi maiseman ja hiljainen luonto piirtyi tummina ääriviivoina ladun molemmin puolin. Mökillä ihan fiiliksissä saunaan ja nukkumaan. LOMA!

Kohti Kesänkijärveä!

Tiina saapui oman hiihtotiiminsä ja meidän isukin kanssa tänne omaan residenssiinsä eilen illalla. Tänään kävimme verryttelemässä Kesängin Keitaan lenkillä. Matkaa tulee kaikkiaan sellaiset viitisentoista kilometriä. Hiihtosää oli taivaallisen ihana, aurinko paistoi ja reittivalinta oli hyvin suojassa tuulelta. Kyllä kelpasi suihkia hohtavien hankien keskellä vaikka luisto/pito ei ollutkaan mikään loistava. Parasta Kyllikkilomaa, ja mikä parasta, huomenna sitä saadaan lisää!

Kesängin Keitaalla taukoa pitämässä...

...myslipatukkaa ja mehua...

...ja maisemien ihailua!

Puntari: Cafe Puntari

Tää viikko on ollut jotenkin raskas. Pää on ollut painava maanantaista lähtien. Saiman sairastelu ei tietty ylentäny mieltä, mutta onneks tänään tyttö on jo oma itsensä.
Koko naisväki on vähän hyppiny seinille, kun ei päästy alkuviikolla ulkoilemaan. Tänään oli sitten pakko pukea mukulat pihalle ja mennä itsekin nauttimaan kevättalven auringosta.

Koska oon ollut hitusen kireäpinnainen äiti-ihminen, niin päätin lepytellä lapsia (ja itseäni) pullalla ja kaakaolla. Komean kelin kunniaksi välipala nautittiin terassilla leikkien lomassa.
Idylli olis ollut täydellinen, ellei kaikki kulmakunnan kissat olis päättänyt käyttää meidän terassia vessanaan...Onneksi haju ei välity kuvien mukana (vaikka ei sekään mahdottomuus ole, sen verran kova oli kiisu terassilla).

Likat oli hikisiä +4 asteen kelin johdosta, joten iskän Japanista tuomat pipot piti nakata sisälle ja pistää joulupukin tuomat trikoiset kevätpipot tilalle. Varma kevään merkki on myös se, että rukkaset on kuraset.

Mistä tulikin mieleen, että saa mun puolesta olla vielä pitkään lumista, ettei kurakautta kestäis niin pitkään. Syksyllä siitä sai jotenkin tarpeekseen...

Huomenna alkais ilmoittautuminen Tahko MTB -tapahtumaan. Kai sinne tänäkin vuonna pitää lähteä rypömään. Vielä on hakusessa sopiva sarja. Ekana vuonna vedin 25 km, toisena 60 km, joten olisko se nyt sitten sen 120:en kilsan vuoro?