Puntari: Pariisi keskellä Kangasalaa

Heti aluksi todettakoon, että tässä jutussa pitäisi olla mukana ehdottomasti myös äänet, tuoksu ja lämpö!

Kangasalan Lepokodin ovella tulvahti meitä vastaan tänään nimittäin hurmaava vohveleiden ja kahvin tuoksu. Jo ulkokuistilla saimme toivotta bonjour kahdelle viehättävälle nuorelle neidolle, jotka ohjasivat meidät sisään kansainvälisen ravintolapäivän kunniaksi järjestetyn vohvelikahvilan tunnelmaan.

Vohvelikahvilan järjestelyiden takana olivat Kangasalan Pitkäjärven ja Pikkolan koulun ranskankielen valinnaisryhmien oppilaat. He keräsivät tempauksellaan rahaa ensi keväänä toteutuvaa leirikouluaan varten.
Ja kuulkaas, nämä leirikoululaiset eivät tyytyneet mihinkään tavanomaiseen! Ensinnäkin myyjät ja muu henkilökunta olivat pukeutuneet ranskalaisnäytelmien henkeen viimeistä piirtoa myöten.

Palvelua sai suomeksi tai ranskaksi ja myös kahvilan opasteet oli kirjoitettu molemmilla kielillä. Lepokoti sinänsä ympäristönä antoi loistavat puitteet kahvilalle.

Vohveleiden täytteet oli suunnitellut huippukokki Arto Rastas. Suolaiseksi täytteeksi sai valita joko savukinkkutäytteen tai aurinkokuivattutomaatti-vuohenjuusto-tahnan (luonnollisesti maistoin molempia). Makea vaihtoehto oli kirsikoita ja kermavaahtoa tai metsämarjoja ja kermavaahtoa. Trés bon!

Kahvittelun lomassa oppilaat kertoivat tarinoita itsestään, eli ranskaksi esittelivät "roolihahmonsa". Lisäksi saimme kuulla upean musiikkiesityksen.

Oppilaat pääsevät ensi keväänä viettämään 10 päivää Pariisissa, Nizzassa ja Etelä-Ranskassa sijaitsevassa ystävyyskoulussa. Tällaista toimintaa tukee kyllä erittäin mielellään! Uskon, että leirikoulu motivoi nuoria sekä ennen että jälkeen matkan. Ei muuta kuin bon vacance!

Puntari: Elämä on valintoja

Lapsena tiesin, että musta tulee isona opettaja ja bodari. Monet aikuiset ihmettelivät ammatinvalintaani, mutta mulle homma oli täysin selvä: jos oppilaat alkaisivat ryppyillä, paljastaisin heille vain julmetun hauikseni ja kaikki hiljenisivät.

Bodaria musta ei tullut (ellei sivutoimista kahvakuulaharrasteohjaajaa sellaiseksi lasketa), mutta opettaja olen ollut viimeiset 10 vuotta. Paperit sain käteeni Tampereen yliopistosta vuonna 2003 ja sen jälkeen töitä on tullut tehtyä aina silloin, kun on lisääntymiseltään ehtinyt.

Työssäni olen huomannut, että opettajana olemisessa rankinta ei ole tuntien valmistelu, kokeiden korjaaminen, ohjelman keksiminen kesälomapäiville tai tonttuleikkikoreografioiden tekeminen kuusijuhlaan. Opettajuudessa on vaikeinta tunne-elämä.
Itse olen aika tunteellista sorttia ja kiinnyn oppilaisiin. Tänään tulinkin töistä itku kurkussa: kolme kuukautta kestänyt sijaisuus maailman parhaassa luokassa nimittäin päättyi, ja jouduin jättämään taakseni 24 upeaa nuorta ihmistaimea, joiden kanssa ollaan päivittäin väännetty erinnäisten asioiden parissa.
Minä ainakin teen tätä työtä sydämelläni ja täydestä sydämestäni. Koen etuoikeudeksi sen, että saan olla mukana lasten kasvuprosessissa. Seuraamassa sitä, millaisia timantteja kenestäkin hioutuu. Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja jokaisessa lapsessa on jotakin hyvää.

Ensimmäistä kertaa opetin omana luokkana 5.-6.-luokkaa. Lapsia vielä, mutta jo kohti nuoruutta ja aikuisuutta tähyäviä. Elämän suuret kysymykset hahmottumassa: toisaalta äidin ja isän syli ja huomio on vielä maailman tärkeintä, toisaalta irtautuminen on alkanut tapahtua hitaasti mutta varmasti.
Mielestäni tuossa iässä lapsen on erittäin tärkeä saada kuulla usein olevansa hyvä ja tärkeä. Nuoruus kun on epävarmuutta, pelkoja ja pohdintoja omasta tarpeellisuudesta. Kelpaanko kenellekään tällaisena kuin olen? Riitänkö?
Kun lapsi ja nuori kokee olevansa arvostettu ja rakastettu - ihana - hän oppii arvostamaan itse itseään ja sitä kautta myös toisia ihmisiä. Hyvää oloa pystyy levittämään ympärilleen, ihan niin kuin pahaa oloakin. Yhteistä aikaa perheen kesken, oli perhe sitten yhdessä tai useammassa yksikössä, ei korvaa mikään. Eivät tabletit, kännykät, GTA:t tai ratsastusleirit. Eivät kalleimmat merkkikuteet, skeittilaudat tai meikit. Rahalla ei voi ostaa itsetuntoa eikä rakkautta. Ne pitää porukalla rakentaa. Ja rakennusvalvonnasta vastuu on vanhemmilla.

Nykyiset koulun oppisisällöt eivät saa mua voimaan mitenkään hyvin. Ainesta on mielestäni yksinkertaisesti ihan liikaa. Olisin valmis luopumaan monesta opetettavasta faktatiedosta ja tuomaan tilalle elämisen oppia: Aikaa sille, että yhdessä oppilaiden kanssa ehditään olla ja miettiä elämän suuria ja pieniä kysymyksiä. Huokaista hetki kavereiden kanssa ja nauttia siitä, mitä ympärillä on.

Nyt vaatimustaso tuntuu vuosi vuodelta kiristyvän. Viime vuosien tapahtumien (mm. kouluampumiset) jälkeen voinkin omasta puolestani sanoa sen, että ennemmin opettaisin nuorelle alakoulussa elämää, rakastamista ja tunteiden hallintaa kuin vaikkapa yksikönmuunnoksia.  Tutkimuksienkin mukaan lapsen itsetunnon rakentumiseen riittää se, että hän kokee olevansa edes yhden aikuisen silmissä ainutlaatuinen ja tärkeä. Vaikeasta perhetilanteesta tulevan pelastus voikin olla opettaja, joka ehtii kuunnella ja auttaa, joka ottaa huomioon. Kuinka monella opettajalla on työn puristuksessa aikaa olla enää ihminen?

Paljon olenkin miettinyt, milloin meille on tässä yhteiskunnassa tullut niin hoppu, että ei ehditä olla aidosti läsnä toisillemme? Voisiko sen kierteen vielä pysäyttää? Niin että aikuisilla olisi aikaa lapsilleen, opettajilla oppilailleen, hoitajilla potilailleen. Että meillä olisi mahdollisuus pysähtyä toisen ihmisen viereen ja avata sydän kuuntelemaan, mitä toinen sanoo.

Tällaisia ajatuksia tähän torstaihin.

Puntari: Näkökulma

Aamuisin seison kylpyhuoneessani 
ja katson peiliin

Vetoavasti

Ei mitään uutta
Ei yhtenäkään päivänä 

Tänään tuskastuin 
ja painoin pääni nöyrästi alas

Ja silloin

Löysin kymmenen varvasta
Kymmenen hurmaavaa varvasta
Solakkaa varvasta
Erikoista varvasta

Ja äkisti käsitin
että kyllä kannattaa elää
kun on näin hurmaavat varpaat

                              (Lassi Sinkkonen)

Mahtavaa uutta viikkoa kaikille! Tämän runon kuulevat omat oppilaani tänään aamunavauksessa. Elämä on ihanaa, kun kurkistaa oikeasta näkökulmasta!

Halkomäki: Kuka pelkää mitäkin...

Lapsuuteni yksi suosituimmista leikeistä oli nykyään jo rasistiseksikin leimattu "Kuka pelkää mustaa miestä?"  Koulumaailmassa sille on ollut vaikea keksiä uutta nimeä, ja niinpä sitä leikitäänkin liikuntatunneilla milloin milläkin nimellä. Kun jonain päivänä palaan täältä pullatuoksuisesta kotiäitielämästäni takaisin karttakepin varteen, on minulla tuoda mukanani uusi vakiintunut nimi tälle oman elämäni realityleikille. " KUKA PELKÄÄ SÄHKÖMIESTÄ?"

Eilinen vesisade piiskasi armottomasti olohuoneen ikkunaruutuun. Tuli sellainen hätkähdyttävä nykäsmattimainen Bonvojaats -fiilis ja selkäpiissä karmi pahaenteisesti. Vajaa kaksi vuotta sitten kävi samanlainen ropina. Tuulikin aivan kauheasti. Olin kotona vastasyntyneen vauvan kanssa kahdestaan kun illansuussa talo pimeni äkillisesti. Sähköt poikki. Samalla kuului kauhea mojahdus ulkoa olohuoneen seinustalta sähkökaapista. Otsalampun valossa siinä syöttelin vauvaa ja soitin isääni naapurista hätiin, arvelin sulakkeen poksahtaneen jostakin satunnaisesta syystä. Kun isä pääsi paikalle, sähkökaapista löi komeaa valokaarta rätinän ja paukkeen säestämänä. Jotenkin isä sai pääkatkaisijasta virrat pois ja vaihteli sulakkeita ja napsautteli vikavirtasuojaa oikeaan asentoon. Ei auttanut. Poksui ja suhisi koko sadevettä lainehtiva kaappi. Vesi ja sähköhän on hirmu hedelmällinen yhdistelmä!?!  Lopulta oli luovutettava ja soitettava sähkömiehelle.  No, onneksi eteisen yhteen pistorasiaan tuli virta, joten sain teeveden ja nuudeleita keitettyä siinä vedenkeittimellä. Romanttista iltaa vietettiin kiroillen kynttilänvalossa ja yöllä vauvan hoitopuuhat sujuivat jo tottuneesti otsalampun avulla. Seuraavana päivänä sähkäri vaihtoi uuden vikavirtasuojan hajonneen tilalle ja teki tarvittavia huoltoja. Vesi oli valunut kaappiin yläkautta vietyjä piuhoja pitkin. Sähkötauluista uudempi meni kokonaan vaihtoon koska se oli sulanut sisuskaluiltaan niin pahasti. Rauha palasi maahan ja sähköt koko taloon. Taas kelpasi latailla partakonetta!


Arki ei kuitenkaan sujunut aivan ongelmitta. Jos laitoit vahingossa pyykkikoneen, kiukaan ja hellanlevyn päälle samaan aikaan, pamahti sulake jos toinenkin. Välillä pamahti ilman mitään järkevää syytä. Sähkökaapin alapuolelle kertyi näyttävä keko käytettyjä sulakkeita. Kului muutama kuukausi. Tuli sellainen vesiräntäsadekuuro. Tuli vedet sähkökaappiin. Tuli sähkökatkos mutta tällä kertaa ei sentää talo meinannut palaa. Sähkökaappeja eristettiin lisää. Tilattuja sadesuojapeltejä peltimieheltä ei vaan kuulunut. Niiden saapumiseen meni puolitoista vuotta. Joka kerta vesisateen alkaessa varasin kynttilät ja taskulamput esille.
Kahden vuoden aikana tässä talossa on harrastettu sähkökatkoja jos toisiakin, vedetty roikalla virtaa yläkerrasta alakerran pakastimelle, saunottu puolilämpimässä saunassa ja etsitty pilkkopimeässä muksun jemmaamia taskulamppuja. Osa sähkökatkoista on ollut laajemman alueen ongelmia, suurin osa ihan vaan meidän omia. Viimeksi vikavirtasuojat poksuivat kolmisen kuukautta sitten. Kaivuutöissä yksi ulkovalojohto oli vioittunut ja sepä hajottikin käsittämättömällä tavalla sen samaisen kovanonnen vikavirtasuojan ja pimensi talosta 2/3 kertaheitolla. Taas vedettiin roikalla virtaa. Käämit paloivat sekä meikäläiseltä että siltä miäheltä joka tässä talossa myös asuu. Näin ei vaan voi jatkua! Seuraavana aamuna lähti hätäpuhelu paikalliseen sähköfirmaan ja sieltä tuli pelastava Sähkömies muutamassa tunnissa. Totesi hämmästyneenä, että sähkötöitä voi tehdä kovin monella tapaa. Lupasi tulla joku päivä laittamaan piuhat, vikavirtasuojat ja sähkökaapit sellaiseen sopusointuun, että poikkeustilaolosuhteet loppuvat tästä talosta. Ettei se kelaroikka kuulu enää olohuoneen vakiovarusteisiin. Kuulostaa jo melkein liian helpolta elämältä?

Mitä tästä opimme?

On olemassa sähkömiehiä ja Sähkömiehiä.

Raksahommissa kannattaa säästää mistä tahansa tisain-hanasta tai laulavasta poreammeesta, mutta ei sähkötöistä.

Muuten voi palaa käämi!

Puntari: Naulakkopsykologiaa

Sitähän sanotaan, että naisen käsilaukun sisällön perusteella pystyy päättelemään naisesta jotain. (Onneksi kukaan ei katso mun käsilaukkuun!).

Eilen tultiin mökiltä syyshommista kotiin, ja kodinhoitohuoneessa mua alkoi kauheasti hymyilyttää. Toisessa eteisen naulakoista oli aika mielenkiintoinen asetelma. Tätä tää meidän elämä on: traktorin avaimet, otsalamppu ja pari elvytysmaskia sopii ihan hyvin samaan naulakkoon kruunun kanssa. ..

Siitä sitten rohkeasti vaan miettimään ja vetämään johtopäätöksiä, millaista sakkia tässä talossa asuu!

ps. Laituri nostettu, pata tyhjennetty, puutarhakalusto ja grilli kannettu suojaan, petivaatteet ja pyyhkeet tuotu pesuun, hiekkalelut pakattu, lehdet tyhjennetty rännikouruista ja kellarimonttu tyhjennetty. Ja sieltä montusta löytyi kaksi pulloa kaljaa. Ei mikään turha mökkireissu.

Puntari:...sä laitoit minut nettiin...

Terveisiä täältä aamukahvikupin äärestä. Vai pitäisikö sanoa bonjour, sen verran ranskalaishenkistä settiä pukkaa aamupalaksi. Täytettyä patonkia ja lattea, ihan ite Ikean maitovaahdottimella vaahdotin maidot siihen!

Älkää antako kuvan hämätä,  yleensä mun aamurutiineihin ei kuulu lehden lukeminen. Meille ei tule mitään muuta sanomalehteä kuin Sydän-Hämeen Lehti. Täällä maalla joutuu luopumaan sellaisesta luksuksesta kuin kotiin kannettu aamulehti. Meidän tapauksessa, jos lehden haluaisi lukea aamulla kahvikupin ääressä, se täytyisi hakea tuolta reilun puolen kilometrin päästä isontien varresta. Ei houkuttele, kun ei ole edes sitä koiraa, joka täytyisi joka tapauksessa aamulla viedä lenkille (enkä kyllä kovin mielelläni jättäisi lapsia tänne kahdestaan lehtireissun ajaksi). Omaan postilaatikkoon toimitettuna lehti on paikalla vasta n. klo 10-11 ja sen lukeminen jäisi sitten iltaan, jolloin suurin osa uutisista on jo "vanhoja".

Nettilehtiä tulee luettua jonkin verran. En koskaan lue mitään näköispainoksia, vaan yleensä käyn lehden kotisivuilla tsekkaamassa tuoreimmat otsikot. Meidän oma paikallislehti palkittiin eilen jollain sanomalehtipäivillä parhaista paikallislehden nettisivuista! Onnee!!! Palkinto oli ansaittu, sillä Sydiksen sivut palvelevat lukijaa mitä parhaimmalla tavalla: uutiset ovat siellä aina tuoreeltaan, eikä niitä julkaista vasta paperilehden ilmestyttyä. Paikallislehti siis elää ihan oikeasti paikallista elämää, eikä raportoi sen menneisyyttä.
Me Kyllikit muutettiin Sydiksen sivustolle tämän suuren nettiuudistuksen myötä, joten osa kunniasta on pakko ottaa tässä vaiheessa myös itselle. Ajattelin, että ehkä palkitsemme Hannan kanssa itsemme jollain ihanalla kylpylähotelliyöllä, juomme pullokaupalla kuohuviiniä, pidämme blogitapaamisen toistemme kanssa - ja tietysti kirjoitamme tästä kaikesta nettiin!

Jonkinlaisesta blogiuudistuksesta me ollaan Hannan kanssa haaveiltu jo pitkään. Mitä se tulee pitämään sisällään, on vielä arvoitus. Ja millä ajalla se toteutetaan on vielä suurempi arvoitus :D
Bloggaaminen on yhä enemmän ja enemmän tässä maailmassa työ, jolla Suomen näkyvimmät bloggaajat jo osittain elättävät itseään. Monelle, kuten mulle ja H:lle tämä on ollut hauska harrastus, joka kärsii silloin, kun tärkeämmät asiat jyräävät päälle. Itse olen miettinyt viime aikoina myös sitä, että onko blogillamme enää ylipäänsä tarvetta. Yhä enemmän ja enemmän blogien maailma tuntuu mun mielestä (ja tämä siis puhdas mutu-tuntuma) menevän materian ihannointiin ja haalimiseen, vähintään siitä haaveiluun. Jengi esittelee purperryt ja mulperryt verkossa ja kodeissa vaihtuu sisustus parin kuukauden välein.
OK, monet perustelevat, että blogien kuuluukin olla "pakopaikka arjesta", jossa puklutahrat ja pieleen menneet marsipaanitäytekakut eivät näy, mutta mun mielestä maailmankuva, joka tästä kaikesta välittyy, on jokseenkin vinksallaan.
Jotenkin oma elämä on vaan niin tasaista, tavallista arkea, että mahtaako siinä olla enää ammennettavaa blogimaailmaan?!?

Mutta nyt juon latteni loppuun, puen pitkät kalsarit päälle ja lähden mökille nostamaan laituria järvestä. Ulkona +4 ja kaatosade, kyllä siinä kelpaa Pajulanjärvessä vähän liotakin. Siihen vähän haravointia ja ympäristön siistimistä päälle. Täydellinen päivä!

Halkomäki: Pannu kuumana

 

Tekniikka on ihmeellistä. Etenkin silloin kun se ei toimi.

Täällä Halkomäessä ollaan jo parin viikon ajan painittu mokkulan kanssa oikein karhunpainia. Tuloksetta. Hiukan meni motivaatio kirjoitella plokia kun yhteys katkesi joka toinen minuutti ja sen takaisin saamiseksi piti vähintääkin sulkea kaikki ohjelmat, irroittaa mokkula ja näpytellä tunnusluku ja käynnistää ohjelmat uudestaan. Toisinaan tämäkään ei auttanut vaan piti käynnistää koko tietokone uudelleen. Ja sitten se toimi taas sen kaksi minuuttia. JES! Mä niin olin raivona koko asiasta ja lopulta miäs hoiti homman kotiin. Tuli uudet mötikät ja yhteydet ja mielenrauha. Tää on nyt ihanan seesteistä tää plokkailu ja kaikki muukin maailman tärkein mitä internet nyt ikinä tarjoaakaan...

Myönnän että olen muutenkin vähän sellainen ANTIteknologia -ihminen. AntiAgerasvoista puhumattakaan...   Ja mun ärsytyskynnykseni ylitykseen riittää kuulkaas ihan tämä kodin päivittäinen tekninen anti. Että on mikroaaltouuni, uuni, vedenkeitin, kahvinkeitin, televisio, kotiteatterihässäkkä, rikkaimuri, ja ilmalämpöpumput, pesukone ja kuivausrumpu. Ja sähkökiuas! Aina joku niistä renaa ja kieltäytyy toimimasta. Mitä hittoa niillä kaikilla laitteilla tehdään kun osa olisi korvattavissa maailman yksinkertaisimmilla takuuvarmoilla karvalakkimallin peleillä, kuten kahvipannu, kattila, paistinpannu, takka, harja&rikkalapio, puuhella ja puukiuas. Kun asuin yksin, mulla oli se kahvipannu ja vesikattila -linja käytössä. Ja puuhella. Sitten tuli toi miäs ja talo muuttui melkoiseksi teknologiapuistoksi, ainakin meikäläisen näkökulmasta. Imuriakin inhoan, vaikka se käytännöllinen onkin. Sillä surratessa tulee kammottava hiki ja inhokutiseva olo! Televisiosta tulee ehkä yksi katsottava ohjelma kuukaudessa enkä sitäkään ehdi katsomaan. Radio rules! Tosin myöntää täytyy, että jotain sähkövempainta olen jopa saattanut joskus toivoa joululahjaksi...kuten esimerkiksi vohveliraudan, kerrassaan mainio peli! On mulla myös hiustenkuivaaja, kiharrin ja suoristusrauta. Niistä kuivaajaa käytän ehkä noin viisi kertaa vuodessa. No niin, ja kuukausi sitten ostin keittiöön radion, että ihan syytön en ole minäkään...
Mutta mitä kaikkea sitten vielä kotona voisi ja pitäisi olla, jos mainoksia on uskominen? Popcornikone, jäätelökone, yleiskone, leipäkone, kahvikone, munankeitin, teekeitin, riisikeitin, rasvakeitin, voileipägrilli, sähkögrilli, vakuumikone, karvanpoistokone, selluliitinpoistokone, jalkakylpykone, tuttipullojen sterilointikone, rikkaimuri, robotti-imuri, robottilattianpesijä ja sähköpeitto. Robottiruohonleikkuri, sähkösaha, pensasaitaleikkuri, moottorisaha, oksasilppuri ja joku hiivatin agregaatti. Ainakin. Myös klapikoneet ja lumilinkokoneet ja kaikki sellaiset pelit millä voidaan kiertää ruumiillinen työ. Maksavat rahaa, hajoavat nopeasti, korjaaminen on tehty kalliiksi ja kohta jo ovatkin kaatopaikalla. En tykkää. Tykkään yksinkertaisesta elämästä yksinkertaisten touhujen parissa. Hirveän yksinkertaista, eikö?

Antakaa pliis mulle mun kahvipannu takaisin!!!

Se on mökillä keittön kaapin päällä.

Ja ps. Ehkä yksi pahimmista turhuuksista on kaasukäyttöinen sytytin, se sellainen pitkulainen peli. Siitä loppuu se kaasu kuitenkin joskus ja sitä ei kukaan täytä enää ikinä uudelleen. Kyllä tulitikut vaan on hyviä ja helppoja. Kun vielä joskus muistaisi ostaa niitä kaupasta lisää!