Kyllikit: Over the hills...

...and far away... Oli teemamme tänä vuonna Tahkolla. Kuinka toimivat Tiinan teesit ja miten Hannan sotaratsu selvisi maaliin, kaikki se on luettavissa täällä. Olipas taas hauskaa, etenkin iltabileissä :)

Puntari: Venlojen viestin tunnelmat...

...löytyvät täältä !

Kurkkaapas kenen kanssa päädyin samaan fotoon! Kyllä hymyilytti!

Kyllikit: Jukolan esifiiliksiä

Ennakkofiiliksiä tulevasta kisaviikonlopusta ja muistin virkistämiseksi raporttia viime vuoden Salpa-Jukolasta löytyy osoitteesta http://maitolaiturinkyllikit.shl.fi/

Pitäkäähän huomenna peukkuja klo 14 -> kun ryntäämme puskat ryskyen vantaalaismetsiin!

Kyllikit: Muutamme

Hinkit edellä kohti uusia seikkailuja!

Tästä päivästä lähtien maitolaiturin sutinoita voi seurata osoitteessa http://maitolaiturinkyllikit.shl.fi

Siirrymme meidän seudun ihanan paikallislehden siipien suojaan. Mikään ei muutu paitsi osoite, eli toivottavasti seuraatte meitä "uuteen kotiimme". Jonkin aikaa kestää että koti saadaan sisustettua mieleiseemme ulkoasuun, joten malttakaahan sen suhteen ehkä muutama viikko.

Tämä bloggerissa sijaitseva kotikolo jää myös henkiin, mutta uusia päivityksiä tänne ei enää ole tarkoitus tehdä.

Tulevien viikkojen aikana selviää muun muassa:

- Kuinka rastit löytyivät Venlojen viestissä?
- Miten Tiinan teesit Tahkolle toimivat käytännössä?
- Joko anonyymit yrittäjien vaimot ovat ostaneet yhteisen lomakartanon?
- Onnistuiko Kyllikkien "Kesäreidet kuntoon" -kampanja tänäkään vuonna?
- Mitä tekee kaksi blondia Porin Jazzeilla?
- Mihin kannattaa matkustaa kun on kesä ja vähän rahaa?

Nähdään siis uuden maitolaiturin kulmilla!!!

Puntari: Kaunein sana

Maija Vilkkumaalta kysyttiin Annassa, että mikä on maailman kaunein sana. Maija vastasi muistaakseni, että lempi. Hyvä Maija!

Mä en ole nimittäin ikinä kestänyt sitä, että naiset vastaavat tuohon kysymykseen äiti.
 Voi tsiisus, en vois olla vähempää samaa mieltä. Sillä mun korvissa äiti on erittäin, erittäin ärsyttävä sana.
Tietysti siksi, että itse olen äiti, enkä todellakaan pääse unohtamaan sitä koskaan. Jos meillä olisi laskuri, joka laskisi päivän aika kuiskatut, huudetut, raivotut, sanotut ja ajatellut äiti-sanat, kierrosmittarista loppuis laskukyky aika nopsaan.
Vaikka lasten isä seisoisi vieressä, niin yleensä aina meidän ipanat huutaa äitiä paikalle. Millaista mahtaa olla niissä perheissä, joissa on enemmän kuin 2 lasta? Ehditäänkö siellä sanoa mitään muita sanoja missään välissä?

Jos nyt rakentaisin tai remontoisin talon, voisin edelleenkin olla ilman porealtaita, kivitasoja ja walk in -vaatekaappia. Mutta yhden asian vaatisin ehdottomasti, nimittäin äänieristetyn vessan. Sillä takuuvarmasti silloin, kun äiti on saanut housut kinttuun ja vessan oven lukkoon jostain kaikuu vaativa huuto: ÄITI! En ole varmana kertaakaan kotioloissa saanut olla vessassa rauhassa. Äänieristys mahdollistaisi edes tämän yhden pienen rauhallisen hetken ilman ipanoiden julmettua huutokonserttia.

Joten jos minulta kysytään, niin maailmassa on paljon äitiä kauniimpia sanoja. Kuten esimerkiksi Kekkonen, kirjopyykki, kossu ja korvatulpat.
Mitäs itte ajattelet?

Puntari: Aitoo Trail

Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä eilen. Eipä ollut muutakaan tekemistä kuin pakata urheilukamat kassiin, viedä lapset hoitoon mummulle ja lähteä kokemaan historian ensimmäisen Aitoo Trailin tunnelma.
Kyseessä on muutaman paikallisen urheilupersoonan järjestämä polkujuoksutapahtuma, jossa kipitettiin hienoissa harjumaastoissa joko puolimaraton tai sitten kuntoilijoille tarkoitettu 7 km.

Itse lähdin nöyränä kuntoilijasarjaan, sillä alla oli tasan yksi juoksulenkki tälle keväälle. Enkä mä nyt muutenkaan mikään maratoonari ole, en edes puolikas!
Sakke oli värvätty mukaan talkooporukkaan tarkastamaan reittiä ja kirittämään pääjoukkoa. Onneksi ei sentään juosten, vaan Ninerilla se pyyhkäisi pari kierrosta puolimaratonareiden edellä (ja paikoitellen teki kuulemma aika tiukkaa pysyä edellä, sen verran kovaa kärki juoksi!).

Aitoon stadionille (lue: ruohottuneelle urheilukentälle) oli pystytetty komeat teltat kahvio- ja pukeutumistiloiksi. Ilmoittautuminen sujui nopeasti ja tunnelma alkoi kohota. Ennakkoon tapahtumaan oli ilmoittautunut 50 juoksijaa, mutta lähtöviivalla meitä oli lopulta 88!
Paikalla oli runsaasti tuttuja, entisessä kotikylässäni kun oltiin, ja juoksemaan tuli myös tyttöjen molemmat kummitädit Riina ja Marika.

Itse lenkistä mulla ei ole muuta sanottavaa kuin että reitti oli miellyttävä ja ylämäkeä oli tarpeeksi. Heti aamusta tunsin, että vatsa oli jotenkin oudon täysi ja juostessa siitä meinasin vähän kärsiä. Onneks pahemmilta pistoksilta vältyttiin, eikä oksekaan tullut...
Viimeisen kilometrin kohdalla ajattelin, että nyt juostaankin sitten täysillä ja otetaan edellä viilettävä Marika kiinni. Tossu nousikin yllättävän kevyesti ja tuntui suorastaan hurmaavalta juosta. Kunnes viimeisessä pitkässä alamäessä joka lasketetaan stadionille huomasin, että tossujen nauhat on auki. Kele - ei muuta kuin vapisevin sormin niitä sitomaan, ja niin pääsi Marika lopullisesti karkuun.
Hyvällä fiiliksellä kuitenkin vielä urheilukenttää kiertämään ja maaliin ajassa 46 min ja joitain sekunteja päälle.

Kauan ei tarvinnut nurmikolla tasailla pulssia kun puolimaran voittaja Mikko Kuusela tuli jo maaliin. Jätkä oli käyttänyt reitillä aikaa tunnin ja 20 min. Ihan kiitettävän ripeästi toimittu! Paikallista väriä saatiin maaliin kolmantena, kun Aitoon ikinuori maratoonari Timo Heikkilä tuli maaliin. Timon jälkeen paikallisvärit kansoittivatkin palkintopallin, sillä Kaukkalan Kipchoge Aki Niemi oli neljäs ja Haltian Tarzan Jani Körhämö viides.
Naisten puolikkaalla palkintosijat karkasivat kauemmas, mutta hienosti Helkku, Maija ja Karoliina edustivat Aitoon naisia sarjassa!

Tapahtuman parhaus paljastui maalissa siinä vaiheessa, kun saimme tietää, että kuntosarjankin vaivaiseen 10 euron osallistumismaksuun kuului keittolounas puffetista ja vielä pullakahvit päälle. Kyllä olikin kiva nautiskella soppaa ja Pälkäneen perunalimppua ja vaihdella kuulumisia kavereiden kanssa. Jonkinasteista vanhenemisen tuskaa koin siinä vaiheessa, kun tajusin että kaverini Harrin poika Roni (alakouluikäinen) oli kirmannut kirkkaasti paremmalla ajalla maaliin kuin minä...

Suunnistuskaverini Tuomas, joka iltarasteilla pelastaa eksyneitä neitoja pulasta, oli lähtenyt puolikkaalle ja hienostihan sieltä Pälkäneen Pasi Ikonenkin maaliin pääsi vähän reilussa parissa tunnissa. Tuomaksen kanssa hiottiin jo taktiikkaa ens viikonlopun Jukolan viestiin ja neuvoksi Venlojen viestin aloitukseen sain, että alussa pitää mennä täysillä tuntui kuinka pahalta tahansa. Sitä alun pahaa oloa tuli kyllä treenattua jo Aitoo Trailin ensimmäisellä kilometrillä, joka oli pelkkää ylämäkeä.

Summa summarum. Aitoo Trail oli taas hyvä osoitus siitä, että maaseudulla ei tapahdu ikinä mitään ja ettei sinne ainakaan muuttaa kannata.

Kiitos vaan Anssi, Petri, Timppa, Kati, Irma ja kaikki muut talkoolaiset! Toivottavasti jaksatte ens vuonnakin urakoida tämän tapahtuman kasaan!

 Meidän superkiva lauantai huipentui vielä Puutikkalassa vanhempieni mökillä, mistä haimme likat kotiin. Pääsimme ennen kotiin lähtemistä savusaunaan, pulahtamaan Kukkian virkistäviin aaltoihin ja valmiiseen ruokapöytään. Huh, nautinnon maksimointia, sanon minä!

Reitti kulki harjumaastossa. Kukkonen perhedyttää Sakaria.

Maija Tuominen lähdössä toiselle kierrokselle. Vielä hymyilyttää!

Puolimaratonin kakkonen Timo Mäntylä sai maalissa mitskun Irmalta.

Heikkilän Timppa juoksi kotikisassa kolmanneksi.

Körhämön Jani eksyili reitin alussa parin muun juoksijan kanssa,
 mutta löysi sentään maaliin.

Järjestävä taho, eli Hildenin Petri, tenttaa Niemen Akilta,
että mikä meni vikaan, kun ei voittoa tullut...

Hokan Juha pyyhälsi paikalle pyörällä Kuhmalahdelta ja teki kunnon
yhdistelmätreenin juoksemalla puolimaran pyöräilyn päälle.
Sakke ja Marko kävivät potkimassa renkaita ja toteamassa, että tollanen pyörä meiltä vielä puuttuu.

Voittajat: Sini-Mari Lepistö ja Mikko Kuusela.

Kanta-Hämeen ratsastajia edustaneelta Toni Toivaselta oli unohtunut hevonen kotiin.
Matka taittui kyllä ihan hyvin  juostenkin.

Tuomisen Karoliina loppusuoralla. Jaksaa, jaksaa!

Halkomäki: AYV

Hei, olen Hanna ja olen yrittäjän vaimo.

Nykyään myönnän sen ihan avoimesti. On ollut aikoja, jolloin hipsin hiljaa takavasemmalle kun naisporukassa piti esitellä perheen yhteisiä lomasuunnitelmia. Tai livahdin keittiöön tiskaamaan jos puhe kääntyi romanttisiin perjantai-iltoihin kynttilänvalon, punaviinin ja sisäfilepihvien kombinaatiolla höystettynä. Valahdin kalpeaksi myös jos piti keskustella pariskuntien yhteisistä harrastuksista, kesäsuunnitelmista tai viikonloppulomista jonnekin ihanaan pieneen Keski-Euroopan kaupunkiin.
Olen pitänyt yhtä taloutta yrittäjän kanssa nyt kuusi vuotta, niistä viimeisimmän ihan vaimoihmisenä. Koko tämän kuusi vuotta olen hiljaa mielessäni miettinyt, kuka valopää onkaan keksinyt sanaparin yrittäjän vapaus. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Sitä, että voit valita teetkö tänään kaksitoista vai kuusitoista tuntia töitä? Tai voit valita pidätkö kesälomasi marraskuussa vai helmikuussa? Vai että syötkö lounaasi kahdelta, kolmelta vai et ollenkaan? Toki voit valita laitatko tänään siniset vai punaiset kalsarit ja minkä väriset raidat valitset tennissukkiisi, mutta siihen ainakin loppuu meikäläisen mielikuvitus siitä valinnan vapaudesta.
Yrittäjän vaimon elämä ei ole herkkua. Eikä ole kyllä sen yrittäjänkään, vaikka onhan siinä kai ne hetkensä. Kai?  

Edes lomalla luuri kiinni?

Ensimmäisen vuoden jaksoin narskutella hampaitani siitä, että mies oli töissä kuusi päivää viikossa. Perjantaina ei voinut riemuita viikonlopun alkamisesta, sillä lauantai oli vielä työpäivä. Ei siis punaviiniä. Ei leffailtoja. Ihan perus arki-ilta, paitsi että mulla oli se puolen kilon karkkisäkki kaverina. Lauantaina neljän aikaan kotiin saapui viikon väsyttämä mies, taskussa lottokuponki ja kädessä joku autolehti. Se söi, luki lehteä ja nukahti sohvalle. Sunnuntait menivät pitkillä päiväunilla ja liikuntaharrastusten parissa nopeasti ohi.  
Toisekseen kiristelin hermojani siitä, että perus työpäivä kesti aamu seitsemästä vähintään ilta seitsemään, usein kahdeksaan. Välillä oli jaksoja, ettei miestä näkynyt kotona ennen kymmentä. Ei kiva. Ensimmäisenä yhteisenä styylauskesänä tajusin, että jos haluan nauttia kesästä, teen sen yksin. Rättiväsynyt mies nukkui sunnuntaisin laiturilla tai jaksoi ajaa autolla Vehoniemen automuseoon jäätelölle. Muuten siitä ei juuri ollut näköhavaintoja. Lopulta toisena kesänä lomani ratoksi punkesin itseni väkisin rautakaupalle hanttihommiin multasäkkejä nostelemaan, siellä saatoin sentään pitkin päivää luoda romanttisia silmäyksiä toisinaan asiakkaan kanssa ohitseni pyyhältävään heilaani. Se oli vähän niin kuin sellaista työpaikkaromanssin tynkää, sanoisin. Illalla laitettiin kaupan ovet yhdessä kiinni ja oltiin yhtä myöhään kotona kumpanenkin. Kovin leppoisaa oli se! Myöhemmin huomasin, että Sirkesalon Akin laulun sanat olivat täyttä totta: annoin pikkusormen, se vei koko käden... Lomaa yrittäjä piti elokuussa viisi päivää; yleensä ajettiin kellon ympäri Ylläkselle, oltiin siellä kolme päivää ja ajettiin kotiin. Talven aikana oli pari viikon mittaista lomaa. Ja minähän olin silloin töissä, luonnollisesti.  
Muljahduksia silmämunissani aiheutti myös se, että yrittäjähelluni oli töissä jouluaattona, vappuaattona, juhannusaattona ja kaikkina pyhien välipäivinä jolloin muut lomailivat. Juhlapyhät se sitten nukkui, minä paistoin lanttulaatikoita, puhalsin ilmapalloja tai tein juhannusvihtoja.
Edelleen ketuttaa kuitenkin eniten se, ettei yrittäjä ole vapaalla edes olemattomalla vapaa-ajallaan. Puhelin soi ja se soi. Jos mies joskus pääsee kotiin pari tuntia normaalia aikaisemmin, se soi työasioita niin kauan kuin kauppa on auki, ja vielä siitä tunnin eteenpäinkin. Kun varsinainen kaupan kautta tulevien puheluiden ruuhka helpottaa ja soppalautanen on vihdoinkin lapioitu tyhjäksi, alkaa "kavereiden puhelintunti". Silloin kaverit soittelevat kysyäkseen löytyykö terassiruuveja ja mihin hintaan, voisiko huomenna tulla valitsemaan laattoja seitsemältä illalla ja heittäisikö kauppias rapiat 10 säkkiä sementtiä ohi ajaessaan heidän pihaansa. Tämä kavereiden puhelintunti saa meikäläisen aika raivokkaaksi siinä vaiheessa kun sen ajankohta on lauantai-ilta ja kello kahdeksan ja ollaan menossa saunaan. Tai sunnuntaina. Ja mikäli yrittäjä viettää vapaa-aikaansa kodin ulkopuolella, kuitenkin Pirkanmaan alueen sisäpuolella, saa hän vastata ruokaostoksillakin ohimennen kysymyksiin routaeristeen saatavuudesta tai betonimyllyn varaosista. Humalatilaiset ihmiset tulevat yöelämässä tekemään ennakoivia kauppoja tai kommentoimaan viisitoista vuotta sitten ostettua porakonetta, kuinka se jo nyt hajosi. Tämän takia yrittäjä perheineen pakeneekin lomanviettoon jonnekin, minne työasiat eivät kanna. Paitsi ehkä parin puhelun verran. Ihan hanurista on se, ettei kotona voi lomailla!!!

Kuusi vuotta ja jurppiminen on vähentynyt. Olen ehkä jo taantunut ihmisenä, tai sitten henkinen kasvuni yrittäjän vaimoksi on todella alkanut. Vielä pari vuotta sitten jaksoin uskoa että elämä siitä helpottuisi kunhan vaan saadaan palikat kohdilleen ja asiat rullaamaan. Uskoin, että jonakin päivänä saunan lauteilla meillä voidaan puhua muutakin kuin yritysasioita. Nykyään on usko koetuksella. Kerran avauduin fiiliksistäni ystävälleni Lispelle. Lispe oli tuolloin melko tuoreen yrittäjän suht tuore vaimo. Opettaja hänkin eli pitkät kesälomat ja miehensä yrityksen  kuumin sesonkiaika myös kesällä. Ja Lispellä oli  jo aivan samat fiilikset. Lispe tiesi ja ymmärsi. Jopa senkin, että mitä tarkoittaa kun yrittäjä lohduttaa kiukkuista vaimoaan sanomalla: vielä pari viikkoa niin sitten töissä helpottaa. Niin, se ei tarkoita mitään. Kun ei se helpota. Ehkä ikinä. Paitsi eläkkeellä. Tai haudassa. Ehkä. Toisiimme tukeutuen ja toisiamme ymmärtäen perustimme oman vertaistukiyhdistyksen: Anonyymit Yrittäjien Vaimot, eli AYV.  Toiveissa olisi anoa EU:n tukirahaa ja hankkia jostain vanha lasten kesäsiirtola tai tyhjä kartanorakennus järven rannalta, jonne kaikki me yksinäiset yrittäjien vaimot siis ainakin minä ja Lispe lapsinemme voisimme kokoontua viettämään parasta kesää sillä aikaa kun miehet paiskivat töitä. Sinne voisi sitten työllistää ne pari brasilialaista miespuutarhuria ilman paitaa ja ranskalaisen kokin.

Sittenköhän jo helpottaisi?