Kyllikit: Blogimatka Tampereelle

Pahoittelemme hiljaiseloa blogissa...no oikeasti ei pahoitella! Ollaan nimittäin toivuttu hirveästä bileputkesta tässä viimeiset pari päivää.
Maanantaina koettiin historiallisia hetkiä, kun päästiin Kyllikkien ensimmäiselle blogimatkalle eli ihan yönylireissuun Tampereelle. Tätä kuulkaa suunniteltiin pitkään ja hartaasti ja vihdoinkin saatiin planeetat ja aikataulut kohdilleen! Hanna päräytti meille huoneen Koskikadun Cumuluksesta ja oikein superior-meiningillä mentiin, koskimaisemat ja kaikkee! Kyllä kelpasi aamulla ihailla talvista Tamperetta, kun vietiin kamat huoneeseen (täydet pisteet muuten Cumulukselle: saatiin huone heti aamusta ja seuraavana päivänä saatiin pitää se klo 16 asti!) 

Blogireissu aloitettiin meidän virallisesta hiljentymis- ja lifestylekahvilasta eli Koskikadun Waynes Coffeesta. Ennen se tunnettiin nimellä Aschan. Se on meidän mielestä Tampeeen paras kahvila: viihtyisä, moderni, hiljainen, hyvä ruoka ja aina iloinen palvelu. Ja paljon lehtiä luettavaksi. Jotenkin sellainen niin meidän näköinen mesta.
Aamupalan jälkeen alkoi armoton tutustuminen uudistettuun Stockkaan. Pyörryttiin huivi- ja laukkuosastolla niiden hintojen keskellä, tuoksuteltiin kaikki uudet hajuvedet kosmetiikkaosastolla, viihdyttiin akateemisessa (ja punasteltiin, älkää menkö kurkkaamaan teokseen Pieni kirja, iso penis, ellette tiedä mitä odottaa!) ja tsekattiin uusimmat kipot ja kupit kodinosastolla.

Lounas nautittiin Pyymäen leipomon kahvilassa siinä Hämeenkadun mäkkärin kupeessa. Sekin on ihana kahvila. Upea sisustus. Sellainen Kyllikit goes Jetsetlifestyle-tunnelma. Syötiin sikahyvät vuohenjuustosalaatit ja kipattiin lasilliset kuohuvaa. Kahvin kanssa macaron-leivokset. C'est la vie!

Koskikeskus oli täyteen ahdettu ja ahdistava. Ei löydetty oikein mitään, ei edes Intersportista. Ulkoistimme itsemme lastenvaateostoksille Kuopukseen, joka on Koskaria vastapäätä. Se onkin maailman ihanin lastenvaatekauppa, jonka sisarus löytyy kivenheitonpäästä Kehräsaaresta. Saatiin hyvästä alesta muksuille talvivaatetta ja kotikolttua, Villervallan nimeen vannottiin tälläkin kertaa. Merkin vaatteista ei ole kuin hyviä kokemuksia. Etenkin velourvaatteet ovat kestäviä ja älyttömän mukavia muksujen päällä.

Stockan herkun Alkosta käytiin hakemassa vähän napsua iltamenoja ajatellen. Hotellihuoneessa kipattiin baileysit ja jeegerit ennen lähtöä syöpötteleen kaupungille. Minttuviina jätettiin hätävaraksi aamukaakaota varten.
2H+k on osoittautunut aikaisemmillakin reissuilla hyväksi ruokapaikaksi, joten sinne suunnattiin nytkin. Kuola suupielistä valuen odoteltiin makkarapannujamme, jotka osoittautuivat yhdeksi vuoden 2014 parhaaksi ravintola-annokseksi. Annokset kruunattiin erikoisoluella ja siiderillä ja jälkkäriksi sullottiin itseemme vielä jäätelöt ja kahvit.

 

Siitä vyöryttiin Paapan kapakkaan, mutta jostain syystä siellä ei ollut livemusaa, vaikka yleensä on. Siispä livettiin aika äkkiä Konttoriin, joka on sellainen äijämesta. Nytkin oltiin melkein ainoot naiset. Screenillä pyöri ralli ja me löydettiin itsellemme uusi fanitettava urheilumaailmasta. Googlettakaa ihan piruuttaan Esapekka Lappi (suosittelen suoraan kuvahakua). Onhan se aika nuori, mutta oikein kehityskelpoinen...

Seuraavana aamuna hotelliaamiaisen jälkeen suunnattiin rohkeasti Tammerkosken yli ja pyörittiin partiokaupat ja sokokset ja kaikki muutkin alekaupat. Tässä vaiheessa alkoi jo tavaraähky puskea pintaan ja tehtiinkin vain tärkeimmät ostokset: mulle ripsaria ja Hannalle kalanmaksaöljykapseleita.
Iltapäivästä istuttiinkin sitten taas siellä Koskikadun parhaassa kahvilassa ja nähtiin yhtä Tampereelle muuttanutta ystävää (joka on naimisissa hävittäjälentäjän kanssa! Aina mainitsemisen arvoinen juttu meidän mielestä).

Iltapäivästä lähdettiin köröttelemään julkisilla kulkuneuvoilla kohti kotikyliä. Suunnaton ähky kaikesta syömisestä, mutta virkistynyt pää kaikesta kaupungissa hummailemisesta. Tätä lisää!

Puntari: Punatulkkujen verilöyly (ja muita talvijuttuja)

Ei nyt yhtään sytytä, että mistä Kummeli-sketsistä tuo punatulkkujen verilöyly -sanonta on peräisin, mutta villi veikkaus johtaa Keinosen ja Östermalmin jäljille...vai oliks ne sittenkin se varikset?

Joulun aatonaattona lähdin oikein erikseen vielä kauppaan ostamaan linnuille joulumieltä. Meillä on joka talvi ruokittu tipusia, mutta tälle talvelle ei oltu vielä hankittu siemeniä ja talipalloja.
Aattona mies viritteli kolme lintulautaa eri puolille pihaa ja talipalloja syreenin oksistolle. Innoissani odotin, että kohta pihaan lehahtaa parvi tinttejä ja niiden joulutouhuja onkin kiva seurata.

Odotin ja odotin...


odotin...


ja vielä odotin...

ei mitään eikä ketään. Kerrassaan tyhjää.
Ulkoillessani huomasin, että lintuja ei näkynyt mailla halmeilla eikä kuulunut mistään edes hentoa viserrystä (niinku ne nyt tällaisessa kaamoksessa mitään koskaan laulaisivat).
Mietteet alkoivat kääntyä meidän kyliä hallinneeseen naakkaparveen. Niitä on pirunmoisen iso ja äänekäs lauma, joka suvereenisti pitää hoodeja otteessaan. Muistin lukeneeni jostain, että naakka on pikkulinnuille tosi pirullinen ja aattelin, että onko tässä tapahtunut joku jengiyhteenotto, jossa tintit ja tulkut on suosiolla siirtyneet jonnekin syvemmälle kuusikkoon, pois Naakka MC:n reviiriltä...

Tänään hörpin aamukaffetta ruokasalin pöydän ääressä ja lueskelin niitä kymmeniä kivoja blogeja, joita ei arkena ehdi lukea. Siinä joulukahvin suloista kardemumma-kanelituoksua fiilistellessäni ja mukavuuskuplassa leijuessani vilahti yhtäkkiä ikkunan takana jotain. Vilahti toisen kerran. Ja kolmannen.
Ja minä käännyin katsomaan ulos. Kolme talitinttiä mätti lintulaudan ja talipallojen herkkuja napaansa. Mikä ihana näky! Viiden päivän odottelu palkittiin vihdoin!
Veikkaan, että nyt tuolla lähimetsikössä kiirii sana suusta suuhun, että paikallinen on taas avattu. Ja mun puolestani naakat saa pysyä poissa. Tänne ei mitään jengisotaa kaivata!



Pikkulintujen ilmestymisen lisäksi toinenkin tämän äiteen toive on täyttynyt. Joululomaksi saatiin lunta ja pakkasta! Muistan vieläkin (liian) hyvin viime joululoman, kun ulkona viheriöi nurmikko ja joka puoli pursusi kuraa. Siellä sitten yritin pakkoulkoiluttaa tenavia, kun mies pöllytti puuteria Japanin lumiheavenissa. Ei ollut reilua, ei sitten yhtään!

Lapsetkin tuntui edellisvuoden muistavan ja riemua onkin riittänyt talvisista lomaolosuhteista. Joka aamu telkkarin katselemisen jälkeen tytöt kysyy SAADAANKO me mennä ulos ja luisteleen? Ei tarvi pakottaa pihalle. Lampi on jäätynyt tosi hyväksi luistinradaksi ja liukurilla lasketaan kisaa navetan ajosillalta. Toistaiseksi oon hävinnyt joka ikisen rundin, ja saanut saletisti kaikkein kipeimmän takapuolen, kun löydän liukurillani kaikki montut. Mutta hauskaa on, posket punoittaa ja sisälle mentäessä glögi maistuu!

Puntari: Uskomaton juttu?

"Mä olen Tiina ja mä olen tapakristitty".
Sanat kaikuivat pitkin opettajankoulutuslaitoksen valkoisia seiniä kuin missäkin alkoholistiparantolassa. Oli aloiteltu opiskeluihin kuuluvaa uskonnon kurssia ja kaikkien piti kertoa esittelykierroksella suhtautumisestaan uskontoon ja uskomiseen.

Tapakristitty kuvasi silloin parhaiten sitä, mitä uskomisesta ja kirkosta ajattelin. Pinnan alla oli kytenyt jo jonkin aikaa ajatus, että pitäisiköhän mennä ja erota kirkosta. Mitä muuta kirkko ja seurakunta tarjosi, kuin luutuneita ikiaikaisia tapoja ja tiukkapipoista menoa? Siis ihan jotain muuta kuin mitä parikymppinen opiskelijaneito elämäänsä tarvitsi.

Muistan, kuinka vastenmieliseltä jo rippikoulu tuntui. Meille tuli nuoreniltaan puhumaan yhden srk-työntekijän täydellinen tytär, joka kaiken lisäksi oli löytänyt Jeesuksen. Mua ällötti, vaikka salaa olin ehkä eniten kateellinen. Tuolle tyypille, jolla jo muutenkin on kaikkea, ilmestyy sitten vielä joku pyhä henkikin!
Rippileiri oli henkistä kärsimystä alusta loppuun saakka ja ensimmäisten ehtoollisviinien kulauttamisen jälkeen olin erittäin onnellinen, että velvollisuudet seurakuntatoiminnassa oli täytetty.

Kyseenalaistin koko kirkkohihhuloinnin vahvasti opiskeluvuosieni ajan. Kun kaverini vauva kastettiin, kysyin häneltä tiukkaan sävyyn miksi? "Se nyt vaan on tapa, vähän niinku juhannuskännit" vastasi kaverini. Hyvien naurujen lisäksi sain syyn pohtia omaa uskomistani tai uskomattomuuttani vielä lisää.

Kirkosta eroaminen kuitenkin jäi. En vaan saanut aikaiseksi. Opiskeluaikojen tiimellyksessä tapasin myös mukavan miehen, jonka kanssa suhde alkoi syventyä joksikin vakavaksi. Alettiin ajatella pysyvämpää sitoutumista, avioliittoa. Hääpäivä lyötiin lukkoon, kirkko ja pappi varattiin. Niin, koska se on tapa...

Aviovuodet vierivät. Seikkailut maailman merillä jatkuivat. Tuli syksy 2006. Istuin silloisen työpaikkani liikuntasalin lattialla kuuntelemassa gospel-muusikko Pekka Simojoen konserttia. Konsertin loppupuolella mulle tuli yhtäkkiä ihan valtavan hyvä ja rauhallinen tunne. Sellainen käsittämättömän luottavainen olo, että tapahtui tässä maailmassa ihan mitä tahansa, pohjimmiltaan kaikki on hyvin.
Takana oli silloin äärimmäisen raskas vuosi. Isäni oli sairastunut vakavasti ja käynyt läpi rankan leikkauksen ja syöpähoidot, mies joutunut liikenneonnettomuuden myötä yli puolen vuoden sairaslomalle, oltiin aloitettu ja saatettu loppuun yksi maatalon remontti ja siinä sivussa kannettu vielä yhtä suhteellisen raskasta henkilökohtaista murhetta. Oltiin liikuttu monessa mielessä henkisen jaksamisen äärirajoilla.
Simojoen konsertin jälkeen hyvä olo jatkui ja tunne siitä, että tällä maapallolla meitä pitää turvassaan jokin suurempi juttu, vain vahvistui. Elämässä kääntyi tietyllä tavalla uusi sivu. Ihan konkreettisestikin, sillä murheiden pilvi haihtui yltämme tehtyäni vain muutama viikko konsertin jälkeen positiivisen raskaustestin.

Suhtautumiseni uskoon ja uskomiseen, ylipäätään seurakuntaan, on muuttunut aika ratkaisevasti viimeisen kahdeksan vuoden aikana. Lasten syntymisen myötä kodissamme vietettiin kastejuhlia (ei pelkästään, koska se on tapa, vaan koska halusimme niin), löysin mukavaa toimintaa seurakunnan perhe- ja lapsikerhoista ja sittemmin ystävien houkuttelemana myös seurakunnan kuorosta.
Ihaninta on ollut huomata, että seurakunnassa ei tarvitse olla yhtään hihhuli, vaan saa olla oma entinen itsensä.   Minun tapani uskoa on ihan yhtä arvokas kuin jonkun muun tapa. Vaikka sitä ei joka ilta menekään kädet ristissä nukkumaan, niin sekin riittää, jos joskus vaikka lenkillä hölkötellessään tai mettässä patikoidessaan muistaa luoda pari mukavaa ajatusta yläkertaan. Pohjimmiltaan itse ajattelen kristittynä olemisen olevan lämpöä ja hyvyyttä läheisiä kohtaan, ei mitään sen suurempaa tai mahtipontisempaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna murrosiän ja varhaisten aikuusvuosien kapina ja kyseenalaistaminen kuului kai niihin ikävuosiin. Jos muistelen lapsuuttani, silloin elin vahvasti mukana seurakunnan kerhojen ja myöhemmin alaluokkien uskontotuntien Raamatun kertomukset. Pääsiäisen ja joulun ihmeet olivat mielestäni maailman kauneimpia kertomuksia silloin, ihan niinkuin ovat tänäkin päivänä.
Yhä edelleen uskon, että satoja vuosia sitten talliin syntyi pieni lapsi ja paimenien eteen kedolle ilmestyi enkeli ilmoittamaan tämän ilouutisen.
Sen tarinan äärelle on hyvä hiljentyä tähänkin jouluun.

Kyllikit: Joulu on jo ovella!

Maitolaituri hiljentyy Joulun viettoon.

 

Toivotamme kaikille lukijoillemme oikein rauhaisaa ja tunnelmallista Joulua.

Kuullaan taas kunhan suklaat on syöty...

 

TIP TAP!

Halkomäki: Salarakasainesta!

Nyt kun tänne eteläänkin on saatu edes hentoinen lumipeite niin voin laittaa plokiin lisää talvisia kuvia pohjoisesta ilman kiusanteon tunnetta. Lupasin kertoa uudesta salarakkaastani ja vähän siinä ohessa elämäni ensimmäisestä hiihtotapahtumasta.






Kiilopäällä, siinä Urho Kekkosen kansallispuiston kupeessa, hiihdettiin valtakunnallisen Talvisotahiihto -kampanjan virallinen aloitus. Marraskuun viimeisenä päivänähän oli Talvisodan alkamisen muistopäivä, Antin päivänä rytinä alkoi, tasan 75 vuotta sitten. Hiihtotapahtuma sai upeat 327 osallistujaa, ja loistavan hiihtokelin kymmenen asteen pakkasessa. Lapin luonto näytti parasta puoltaan hohtavan valkoisessa asussa, aavoilla oli tyyntä ja hiljaista, vain lumi suhisi suksien alla.

 

 

Aamuhämärässä kokoonnuttiin keskuksen pihaan. Ladulle lähtö oli näyttävä hetki kun lähivaruskuntien sissikomppanian varusmiehet sekä ryhmä sinibaretteja lähti kärjessä yli sadan miehen voimin maastoon lumipuvuissaan ja rinkoissaan. Perässä me tavalliset hiihtäjät. Ja JUHA MIETO. No, lopun te varmaan arvaattekin...

...voi hyvänen aika miten ISO mies!!! Kainalossa oli kuin karhun sylissä, ote oli todella jämäkkä. Mutta niin hulvaton ja lempeä luonne hänellä tuntui olevan, Ehdottomasti salarakas -ainesta! Ei muuta kuin ladulla peesiin...


Mutta sitten siis ladulle! Alkujaan olin suunnitellut hiihtäväni 15km, eli leppoisan matkan omalla mukavuusalueellani, hiihtokilometrejä kun oli ennestään takana reilut kymmenen. Suksi luisti kuitenkin niin mukavasti ja latuprofiili oli leppoisa, että maaliin tullessa sykemittari näytti rapiat 20km. Eikä sekään tuntunut oikein missään. Silti kiittelin onneani, etten lähtenyt pisimmälle 30km reitille, siinä kun oli ollut melkoista umpihankihiihtoa tunturia ylös ja etenkin alas. Matkalla oli tarjolla huoltopisteitä ja lämmintä mehua, reppuunsa jokainen osallistuja sai täytetyn sämpylän ja vanikkaa. Hyvältä maistuivat!

 

 

 

Kovasti toivoin että matkalla olisin törmännyt rajavartiolaitoksen valkopukuisiin lumimiehiin, mutta ne peijoonit hiihtivät joko niin lujaa tai sitten sulautuivat maastoon aivan täydellisesti, etten nähnyt niistä vilaustakaan. Mietaasta näin mustien hiihtohousujen suhahduksen kun hän katosi ladulla horisonttiin. Aikalailla yksikseen sain hiidellä ja nauttia luonnosta, hiljaisuudesta sekä huikeista maisemista. Muutaman pienen paussin aikana oli mukava vaihtaa ajatuksia kanssahiihtäjien parissa, kaikki tuntuivat olevan yhtä ihastuksissaan. Eikä ihme. Kiilopää oli juuri sellaista Lappia josta minäkin pidän. Ei hiihtohissejä, rinneradiota, tuulimyllyjä tai turistihuumaa. Siellä oli paikka ihmisille, jotka nauttivat Lapin luonnosta ja rauhasta. Yksinkertainen, viihtyisä pieni keskus maailman parhaalla ja tunnelmallisimmalla savusaunalla varustettuna. Keskusta ylläpitää Suomen Latu.

Ensi vuonna Talvisotahiihto toteutetaan kenties retkihiihtotapahtumana. Jos omat latuni kulkevat yhtikäs suotuisasti, löydän taas vanikanpalat hiihtorepustani!

Kiitos Kiilopää, oli hauska tutustua!

Ehkä jo ensi kesänä tapaamme uudelleen?

Puntari: Rahalla ei saa onnea, mutta...

...jonkinlaista hyvinvointia kylläkin!

En nimittäin koskaan varmaan kyllästy siihen tunteeseen, kun pääsen meidän Äkäslompolossa sijaitsevan lomaosakkeen pihaan, kävelen ovelle ja saan astua eteiseen tuttuun kelohonka-asuntoon. Siinä ovella leimahtaa sydämeen aina sellainen syvä ja hyvä onnen tunne. Olen tullut paikkaan, jossa ihmisen on hyvä olla ja hengittää.

Oma mökki Lapissa on ollut haaveissa vuodesta 2002 alkaen. Hinnat ovat siellä kuitenkin sen verran kovat, että ei opettajan palkoilla sieltä mitään omaa mökkiä ole vara ostaa. Tällainen 1/6-osaomistaminen on ollutkin meidän perheelle varsin hyvä ratkaisu: on oma tuttu ja turvallinen tukikohta, johon on muodostunut jo nyt kolmen kauden jälkeen tunneside. Kuitenkin rahaa on kiinni loma-asumisessa vähemmän, kuin monet laittavat esimerkiksi perus farmariauton hankintaan.
Aluksi mietin, tuntuuko lomaosake lainkaan omalta, kun siellä asustelee vuoroviikoin muitakin. Huoli oli turha, sillä kyllä sitä asuntoa pitää kuin omaansa. Parven säilytyskaapista löytyy omat vuodevaatteet ja pyyhkeet ja sellaiset pienet jutut, joita mökissään haluaa olevan (mm. Pentikin Saaga-sarjan kahvikupit).
Meille on käynyt hyvä tuuri myös siinä, että asunnon muut osakkaat ovat varsin sopuisaa sakkia ja esimerkiksi viikkojen vaihtaminen on sujunut tähän mennessä hyvin.
Ja naapuriasuntojen porukkakin on leppoisaa ja olemme heihinkin lomaviikkojen aikana tutustuneet.

Viime viikko tuli vietettyä kaksistaan S:n kanssa pohjoisessa. Hiihdettiin, syötiin karkkia, kateltiin telkkaria ja nautittiin kaamoksesta. Lumi ja kunnon talvi saivat suupielet väkisinkin hymyyn. Ainoa miinuspuoli oli se, että lapsia oli jo ennen loman puoliväliä kauhea ikävä.
Perjantaina olikin ihana tunne, kun koolla oli taas koko meidän sakki. Lapset oli kyllä pärjänneet hyvin mummun ja papan hoivassa täällä kotona, joten toistekin uskalletaan kahdestaan lähteä reissuun.

Norwegian lennätti halvalla ja nopeasti perille!

Aurinkokin pilkisti tunturin takaa.

Sininen hetki. Keskimmäinen "pönttö" on meidän majoitus :-)

Halkomäki: Vähän nysväillään...

 

Ostin kun halvalla sain.

 

Elämäni ensimmäistä kertaa, muuten! Jostain kumman syystä en koskaan ole ostanut hyasinttia, vaikka sen tuoksu niin ihanan jouluinen onkin.
Nyt hommasin kahdeksan nuppusipulia ja ajattelin tehdä niistä jotakin. Sitten tänään vaan napsahti kun näin metallikeräysastiassamme peltiset ananaspurkit. Etiketit pois ja pesuun.

Kaapista vanhat nauhakätköt esille ja sanomalehteä pöydän päälle. Kuistilta jemmaan kerätyt sammalenpalat mukaan.

 

Ihan oman elämäni floristina siinä sitten nyhjäisin tyhjästä muutamat joulukukat viemisiksi ystäville.

Jonkun isommankin asetelman aion vielä tehdä, mutta pitääpä ensin käydä hommaamassa lisää kukkia. Mukavaa puuhaa, luonnonmateriaaleja ja kierrätyskampetta, edullisesti kivoja juttuja. Vain taivas näissä rajana. Nyt tuli tällaisia, koristellakin olisi voinut, laittaa peltitähtiä tai kelloja, käpyjä, puolukkaa tai voimapaperia ja juuttinarua. Näillä mentiin mitkä ensimmäisinä käteen osui.

Lopuksi kuistin viileyteen pötköttelemään!