Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

torstai 24. toukokuuta 2018

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 
(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."
 
Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 
 
Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 
No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.


Banaanipannarit



4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 
Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.


Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 
Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!


tiistai 27. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Kanaa ja makaronia

Mulla on täällä pyörinyt hihassa yksi resepti, jonka ajattelin jo aikapäivää sitten jakaa teidän kanssanne. Kysymyksessä ei ole mikään kulinaristinen piperrys, vaan rehellistä arkisapuskaa lasten toiveesta. Meidän viimeisimmällä Lapin reissulla kysyin yhtenä päivänä lapsilta ohimennen: Mitäs haluaisitte että huomenna syödään? Hetken mietiskeltyään esikoinen esitti toiveen: Kanaa ja simpukkamakaronia! Kyllä mulla äitinä ja marttana ihan sydänalassa läikähti, kun lapseni osasi toivoa noinkin monipuolista ja maukasta yhdistelmää! Kuvittelin mielessäni lautasella ne valkoiset gnocchi -pastat ja kalpeat, maustamattomat kanafilesuikaleet. Mikä makujen ilotulitus! Varovaisesti kyselin, saisinko tähän kaksikkoon lisätä mahdollisesti jotain muutakin, ja saisinko valmistaa sen haluamallani tavalla. Myöntävän vastaksen saatuani suunnistinkin sitten Jouni kaupalle tarvikkeita hakemaan.

 
Tästä annoksesta tulee reilu satsi, tein sen isoon neliskulmaiseen Arabian Uunikokki -vuokaan. Pienempää satsia on turha tehdä, sillä ainakin meillä tämä hupeni nopeasti ja seuraavana päivänä lämmitetyt jämät ne vasta nopeasti katosivatkin! Tätähän voi tuunata mieleisekseen lisäämällä sekaan vaikka suolakurkkukuutioita, maissia, porkkanaraastetta ym. Ja tämän keralle sitten jotain värikästä tarjottavaa, kuten vaikka uunipunajuurilohkoja tai uunijuuressekoitus, valmistuvat siellä uunissa samalla kun kanalaatikkokin! Me syötiin lisänä myös kattilassa valmistettua pataleipää.
Seuraavan kerran tätä tehtiin sitten kotona, taas lasten toiveesta, kun niillä oli vähän kurjat fiilikset ja reissussa olevaa iskää kova ikävä. Niin että kai tätä jonkin sortin lohturuoaksikin voisi kutsua.






Kanaa ja makaronia


n. 400g hunajamarinoituja broilerinsuikaleita
1pss (500g) gnocchi -pastaa

kastikkeeseen
1 litra vettä
1,5 dl vehnäjauhoja
4dl ruokakermaa 
1 kanaliemikuutio
2tl broilerimaustetta tms.
vähän rakuunaa ja curryä
1tl valkosipulijauhetta / valkosipulin kynsi

1. Kypsennä broitsut pannulla ja pilko tasakokoisiksi suikaleiksi lastalla

2. valmista kastike
- sekoita vehnäjauhot veteen ja kiehauta
- lisää ruokakerma ja mausteet
- lisää juustoraaste

3. Sekoita keittämätön pasta ja kypsennetyt kanat uunivuoassa

4. kaada kastike vuokaan niin että kanat ja pasta peittyvät

5. päälle voi ripotella vielä juustoraastetta

6. Vuoka uuniin 200 astetta reilu puoli tuntia

7. Anna vetäytyä rauhassa ennen tarjoilua, jotta neste imeytyy kunnolla ja sisältö muuttuu kiinteämmäksi



keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Sisko sydänsydänsydän!

me
Telkkarissa on alkanut joku ihqu realitysarja siskoksista. Jostain kumman syystä meitä ei Tiinan kanssa ole kysytty mukaan! Ihmettelen sitä suuresti, mulla kun on kuitenkin olemassa maailman paras sisko. En yhtään tiedä minkälaista settiä sarja tarjoaa, mutta jotenkin rohkenisin väittää, että me oltais voitu tuoda siihen oma pikantti lisämme. Tämä tylsän tavallinen elämämme kun kätkee sisäänsä hetkiä, joissa ei aina ole tiennyt itkeäkö vai nauraa.

Voisin hyvin kuvitella tuotantoyhtiön kuvaajat tärisemään loppukesän koleana täysikuun yönä Silmontien risteykseen syväpään suon reunaan, missä Tiina seisoo polviaan myöten turvehöttöisessä vedessä Nikoninsa kanssa ja huutaa kuin hinaaja. Minä juoksen siellä vähän kauempana harmaassa kapeaolkaimisessa mekossa niittyvillojen keskellä, huudan vähintään yhtä lujaa ja koitan huitoa ympärilläni inisevää mustaa hyttysten parvea pois kimpustani. Valtava keltainen kuu mullottaa taustalla. Lopputuloksessa näkyi kivasti ne hyttysten veriset läntit mun kasvoissani ja olkapäillä. Mutta hei, mageet kuvat tuli! Samaisen Tiinan villin taidekuvausinnostuksen vallassa seisoin kerran Sappeentien varressa erästä kallioleikkausta vasten mustissa, erinomaisen pienehköissä mustissa pitsialusvaatteissa. Siitä ohi körötteli eräs paikallinen papparainen tunturimopollaan. Jäi katsomaan taakseen niin että meinasi pyörähtää niskat ympäri. Meni ehkä noin kolme minuuttia kun jo ajeli sieltä takaisinpäin. Olipa nopea kauppareissu! Kulki siitä aika monta autoakin ohi ja vähän kauhuissani odottelin että koska joku soittaa poliisit, etenkin kun Tiina siitä pisti mua vielä kahlaamaan jonkun tilallisen heinäpeltoon. Itsensäpaljastelija tuhoamassa viljelijän satoa Sappeentien varressa ei ole kovin tavallinen näky!
Lukuisista Lapin reissuista saisi myös eksoottista materiaalia. Milloin ollaan tunturissa vyötäröä myöten jumissa hangessa ja eksyksissä. Milloin saadaan Rovaniemen baarissa lähestymisiä "haluatsä että mä puhun sulle rivoja vai avohakkuista?" -asetelmalla. Kirkastusjuhlat olisivat pullollaan sensaatiohakuista materiaalia.  Helsingin taannoisesta erotiikkamessujen reissusta tulisi todellinen maalaissiskokset maailmalla -huumoripläjäys. Vieläkin pyrkii vesi silmiin sitä muistellessa. Myös monenlaisia remonttitilanteita on ollut, missä punnitaan sekä naiseus että tyylitaju. Ihan oman kokonaisen jaksonsa olisi varmaan saanut myös siitä päivästä, kun tämä meidän viimeisin vauva syntyi. Tiinahan oli mukana sairaalassa ja itse siellä leikkauksessakin mun tukihenkilönä. Siellä se otti itsestään leikkaussaliselfieitä myssy päässä ja huulet tötteröllä samaan aikaan kun mulla verenpaineet lepatti jossain pakkasen puolella ja voin todella huonosti. Se kehitteli heti omat jutut ainoan huoneessa olevan miehen, sen vähän varttuneemman symppiksen anestesialääkärin kanssa, ja totesi myöhemmin olevansa siihen ehkä vähän ihastunut. Ja siinä vaiheessa kun kätilö ilmoitti vauvan olevan tyttö, me molemmat taidettiin ihan hysteerisesti vaan itkeä ja nauraa samaan aikaan, kun kumpikin odotti sieltä kolmatta pippelisankaria saapuvaksi. Että miten tässä näin kävi? Myöhemmin mietin, että olikohan se meidän reagointi ihan normaalia?  Mutta ois näyttänyt varmasti hyvältä telkkarissa...

 
Mutta kaikkein parasta sisko on kuitenkin siinä ihan tavallisessa peruselämässä. Just siinä, missä niitä kameroita ei näy, ja mitä kukaan ei jaksaisi edes kuvata. Mä tiedän, että se on aina ottamassa koppia kun tarve vaatii, potkimassa persauksille oikealla hetkellä ja ostamassa hedelmähappokuorintavoidetta just silloin, kun mun naamani on harmaimmillaan. Se ei koskaan väheksy, mutta joskus kyllä kyseenalaistaa. Se tietää mikä on lerma, mikä töräle ja miksi minä en käytä enää keltaisia vaatteita. Sille voi soittaa ihan vaan sitä, että nyt se komppostori sitten jäätyi.  Huoliskohan se tuotantoyhtiö sellaista puhelua siihen sarjaan?

No, joka tapauksessa, sisko on aina sisko, ja aina paikallaan. Kaksi vuotta sitten juuri näihin aikoihin sain postissa tämän kortin. Tiinalta. Se tiesi, että mä kiikuin kahden vaiheilla opintojen aloituksessa. Hirveästi teki mieli toteuttaa pitkäaikainen haave, mutta hallitus ei ollut siitä kovin innoissaan. Oli huono aika ja kaikkea. Kun kortti tuli, kävelin siitä suorilta koneelle ja laitoin ilmoittautumisen kurssille menemään. Kiitti sisko! Nyt on paperit taskussa ja mennään jo jatko-opintoja.







torstai 8. maaliskuuta 2018

Halkomäki: Oho! Ups!

Näinkö tässä sitten kuitenkin kävi. Plokitauko. Radiohiljaisuus. Ei pitänyt, mutta näin vain kävi. Ploki on muutamastakin painavasta syystä päivittynyt viimeisen vuoden aikana hissukseen, vaikka koko ajan on ollut toiveissa päästä kirjoittamaan päivityksiä. Tämä on tosi kivaa puuhaa, ja tätä mä olen koko ajan kaivannut aivan hirveästi kaiken arjen pyörityksen keskellä. On aina mukava istahtaa alas ja rauhoittua hetkeksi näppäimistön ääreen. Tämä on mulle sitä omaa aikaa sitten kun pesue on saateltu unille. Mutta tähänkin tarvitaan oma aikansa ja omat energiansa. Aina ei natsaa.


Joulukuusta lähtien teki jo ihan hirveästi mieli kirjoitella, mutta kun ei niin ei. Mutta nyt! Niin paljon on kaikkea tapahtunut ja monenlaisia aatoksia olen päähäni säilönyt, että toivon niiden pääsevän sieltä myös ulos. Sikäli kun ovat tallessa. Muistihan mulla on tällä hetkellä yhtä hatara kuin korttitalo, joten paljon ei voi sille vaatimuksia asettaa...mutta aina kannattaa yrittää.

Viime vuosi meni pääosiltaan vatsaa kasvatellessa, monenlaisten ajatusten ja tunnelmien parissa. Yksinäiset kahdeksan kuukautta oman pienen pään sisässä. Lokakuussa perheemme kasvoi pikkuruisella tyttövauvalla. Joulukuun vauvasta tulikin lokakuun vauva. Elämä kolmen lapsen kanssa onkin nyt ihan uusi juttu, kun porukkaan mahtuu kuusivuotias, nelivuotias ja nyytti. Eskarin alkaminen muutti arkea ja toi uusia rutiineja tullessaan, ja vauvan tulo taas toi omat kuvionsa mukanaan. Kaiken vauvahyggen ohessa olen saanut päätöksen kiinalaisen lääketieteen perusopinnot, jotka kaksi vuotta sitten aloitin. Opinnot varmaan vielä jatkuvat, mutta nyt on akupunktiohoitajan paperit taskussa! Reissattukin ollaan perheen kanssa, yllätys yllätys pohjoisessa, ja minä olen jo vauvan kanssa käynyt parin päivän keikan Helsingissäkin Marttapuuhien parissa. Eikä Tiinakaan mitään hiljaiseloa vietä Puntarissa, ennemminkin on sen verran hötäkkää, että ploki on väistämättä jäänyt vähemmälle. Eiköhän sekin sieltä palaa linjoille kunhan aika on kypsä!

Niin että nähdään taas kohta! Pian!


Naistenpäiväterveisin,

Hanna


maanantai 20. marraskuuta 2017

Kyllikit maailmalla: Taas Helsinki!

Tässä kuukausi takaperin löysimme itsemme Helsingistä! Ihan kaksin. Vaikka alituiseen siellä rampataankin, kun edellisestä kerrasta oli kulunut vasta puolitoista vuotta, niin aikas hurmokselliset tunnelmat olivat kun pikavuoro sukelsi Kampin linja-autoaseman laituriin. Oli melkein vaikea uskoa, että keskellä melkoista arjenpyöritysrumbaa olimmekin yhtäkkiä ja varsin pikaisella aikataululla onnistuneet sumplimaan itsemme pienelle lomalle. Eikä mikään pikaloma ollut kyseessä, meille oli varattuna hotellihuone kahdeksi yöksi! Tämä tarkoitti siis kolmea päivää pääkaupungin humua! Jeejeejee!

Helsinkiä oltiin puhuttu näiden puolentoista vuoden aikana moneen otteeseen, mutta aina tuli jotain muuta eteen. Perinteisiä Kyllikkien puolivuotiskatsauksia ei oltu sitten huhtikuun 2016 pidetty lainkaan. No nyt pidettiinkin sitten totaalinen tilannechekki. Samoin Babyshowerit. Ja Pikkujoulut. Yksi työ- ja kotielämän uuvuttama ja toinen mahansa uuvuttama olivatkin kaiken tämän tarpeessa. Oli aika nousta hetkeksi arjen yläpuolelle!



Majoituimme Hotelli Tornin Kyllikki-siipeen, historiaa huokuvaan ihanaan huoneeseen, jonka seinillä putoilivat tammenterhot ja ikkunasta avautui näkymä sisäpihan puutarhamaiselle terassille. Hetken köllön ja huilin jälkeen suuntasimme kaupungille pörräämään. Lampsimme pitkin Espaa, hilluimme akateemisen hyllyväliköissä ja huokailimme näyteikkunoiden ihanuuksille. Iltapäivähuilien jälkeen suuntasimme syömään Belgeen; Kyllikkien suosikkimestaan! Sitten loppuilta hotellivuoteessa seurana karkkia ja naistenlehtiä.



Seuraava päivä toi tullessaan pitkän herkkuaamiaisen, joka veti Hannan pariksi tunniksi petiin pulssin hakatessa tärykalvoja. Aamiaiselta tarttui mukaan myös Hesarin musamenovikki illaksi. Aamupäiväköllöjen jälkeen kevyt tuunaus ja Kampin ostarille. Odd Mollyssä oli meitä ilmeisesti jo osattu odottaa, sillä neuletakit olivat hurjassa tarjouksessa. Tiinalle löytyikin kaksi ihanuutta miltei yhden hinnalla! Uuuuh!




Matkalla Waynes Coffeen lounasbageleille poikettiin hetken mielijohteesta Kampin aukion Kappelissa, kun meistä ei kumpikaan ollut siellä koskaan ennen käynyt. Todella kaunis, tunnelmallinen ja vaikuttava paikka kaikessa yksinkertaisuudessaan.


 Kaupunkikierroksen iltapäivän kohokohtana oli englantilainen iltapäivätee Hotelli Kämpissä. Pitkään siitä ollaan haaveiltu! Ja sekin oli tarjouksessa! Miltei ilmaista... Voi meitä onnekkaita! Niissä puitteissa tunsi todellakin nousevansa hetkeksi arjen ja jauhelihakastikkeiden yläpuolelle. Ihana palvelu ja kaikki ne kauniissa astioissa pöytään kannetut herkut! Nautiskelimme silmin ja nautiskelimme vatsoin. Pitkään!










 Välikuolema hotellilla ja uuteen nousuun kohti illan pikavalintakeikkaa. Läheisellä klubilla Jukka Eskola ja HOS Big Band. Sekä Jay Kortehisto. Aikainen keikka ja edulliset liput. Todella hauska ilta hyvän musiikin parissa. Torvia piisasi!




 Ja sieltä sitten pienen iltapalan ja sporttibaarin lätkäkattauksen kautta unille. On muuten erittäin haastavaa yrittää syödä siipiä samaan aikaan kun seuraa kahdelta ruudulta kahta eri peliä...kyllä siinä lensi kastikkeet rinnuksille moneen otteeseen.


Kolmas päivä toi tullessaan paitsi kulttuuria myös Tiinan tähtisilmäiset tytöt sekä Saken pääkaupungin humuun. Kävimme Ateneumin Ankkanäyttelyssä ja ihastelimme jälleen taulujen lisäksi itse rakennuksen arkkitehtuuria ja ehdottomasti Suomen kauneinta lattiaa. Lounastimme porukalla ja vähän ostoksiakin tehtiin vielä ennen kotiin lähtöä.






Kivaa oli ja turnauskestävyys riitti juuri oikeanlaisella toiminnan ja levon rytmityksellä. Reissun ajoituskin oli täydellinen, sillä Hannan mahan kanssa tuli lopulta taas aikainen purku pian kotiutumisen jälkeen. Kyllikkien akut latautuivat vihreälle ja edessä oli vielä mukavasti syyslomaa jäljellä.
Takaisin mennään taas kun silmäpussit sitä vaativat ja uudet hotellitarjoukset huutaa meidän nimee!

Ps. Se Kämpin iltapäivätee on oivallinen lahjavinkki jouluksi tai vaikka synttäreille!

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Halkomäki: Koska? Kumpi?


Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi
hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!


Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.


Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.


Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!


Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.









tiistai 12. syyskuuta 2017

Puntari: (Liian) hyvä soppa



Soppa syksyn väreissä

öljyä
400 g jauhelihaa
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
kokonainen paprika pilkottuna
kaksi porkkanaa ohuiksi suikaleiksi pilkottuna
pussillinen pakastekasviksia (käytin kruunukasviksia)
kasvisliemikuutio
mustapippuria
5 dl tomaattimehua (tomaattimurskakin käy, lisää silloin veden osuutta)
5 dl vettä
5 dl värikästä kierrepastaa
1/2 prk Koskenlaskija ruoka (chili) -versiota

 Paista jauheliha ja sipulit öljyssä. Lisää kasvikset, vesi, tomaattimehu, kasvisliemikuutio ja mustapippuri. Anna kiehua jonkin aikaa. Lisää pastat, keitä ne kypsäksi ja keittämisen loppuvaiheilla lisää Koskenlaskija. 
   Tarjoa keiton kanssa rejuustoa ja vaaleaa leipää. 
   Kasvisversion saat, kun korvaat jauhelihan esim. soijalla tai mifulla.

Jos mä oisin sä, tekisin heti tuplana tämän ohjeen. Tuntuu uppoavan sen verran hyvin niin aikuisille kuin lapsillekin!