Puntari: Pardon vai perkele?

Lupailin jo kesäkuun puolella kertoa jotain meidän reissusta Ranskaan. Se on vähän jäänyt. Aikaa kirjoittamiseen olisi kyllä ollut, mutta jotenkin koko reissu on vielä ollut sellaisena käsittelemättömänä möhkäleenä tuolla päässä. Positiivisessa mielessä siis. Tapahtui niin paljon ja niin kivoja asioita, että ne eivät purkaudu kerralla, vaan jaksoittain.

Reissun ehdotonta huippua oli visiitti Pariisin Disneylandiin. Kyllä, käytin lapsiani törkeästi tekosyynä päästäkseni toteuttamaan oman lapsuusaikaisen haaveen. Kun joskus junnuna luin Aku Ankan takakannesta, että Eurooppaan avataan ensimmäinen DL, päätin päästä sinne joskus. Aikaa hurahti sitten se 20 vuotta (puisto juhlii tänä vuonna pyöreitä) ennen reissua, mutta kyllä kannatti. Rahalle sai vastinetta, eikä hymy hyytynyt päivän aikana missään vaiheessa.

Eniten Ranskassa ja ranskalaisissa mua ilahdutti ystävällisyys ja käytöstavat. Muutamien ihmisten kommenttien perusteella kuvittelin ranskalaiset sellaisiksi omaa napaa (ja Chanelin käsilaukkua) tuijottaviksi elitisteiksi, jotka katselevat sua nenävartta pitkin ja nauravat kylmästi, jos yrität sönköttää heidän kieltään. Miten väärässä olinkaan. Meihin suhtauduttiin joka paikassa äärimmäisen ystävällisesti. Jopa silloin, kun yritin  PiqueNique-kirjoista talven aikana itseopiskelemallani ranskalla tilata jotain ravintolassa tai ostaa langatonta laajakaistaa. Paikalliset tuttavamme Nizzassa kertoivat, että ranskalaiset rakastavat lapsia ja että lapsiperheitä kohdellaan erityisen kivasti. Allekirjoitan tämän. Sain kyllä bussikuskeilta ystävällisiä eleitä ollessani liikkeellä yksinkin ;)
Huomionarvoista oli myös se, että siinä missä suomalainen sanoo perkele, ranskalainen sanoo pardon. Ratikassa nuoret antavat istumapaikat vanhuksille ja raskaanaoleville, ovia avataan ja kasseja nostellaan. Kiinnitin tähän ihan erityishuomiota. Ihmisten kanssa jutellaan, vaikka ei ihan tuttuja ollakaan. Ratikassa minä keskustelin sujuvasti erään vanhemmat madamen kanssa lapsista. Kieli ei ehkä ollut täysin yhteinen, mutta meillä oli oikein rattoisaa.

Tunsin oloni Nizzassa siis äärimmäisen kotoisaksi ja turvalliseksi. Jos olen joskus aiemmin elänyt, olen elänyt varmasti siellä. Ilmasto, puut, kukat, roseviini, meri, vuoret, kaikki tuntuivat niin äärimmäisen tutuilta. Iltaisin seisoin ikkunan ääressä meidän talossa, joka sijaitsi Nizzan kaupungin yläpuolella kukkuloilla, ja katselin, kun laivat tulivat kaukaisuudessa satamaan. En kaivannut kotiin yhtään (ja mä sentään olen ollut aina maailman surkein kotihiiri!).

Millaisessa valossa Suomi sitten näyttäytyi meille reissun jälkeen?
Muutama päivä paluumme jälkeen vierailimme kavereilla kylässä. Lähtiessä poikkesimme tankkaamaan auton paikalliselle ABC:lle. Saatuamme auton lyhyen jonotuksen jälkeen mittarille, kaahasi automme eteen tumma mersu. Sieltä syöksyi ulos mieshenkilö kuola suupielistä roiskuen, otsasuonet pullottaen ja raivoisasti huutaen miehelleni, kuinka SÄ IDIOOTTI MENIT MUN VUOROLLA TANKKAAMAAN! Mies sai päälleen sellaisen solvausryöpyn täysin raivoissaan olevalta ihmiseltä, että koki parhaaksi laittaa puhelimensa videotallennuksen päälle (tilanne näytti oikeasti siltä, että äijä käy kohta päälle, video olisi ollut hyvä todistusaineisto oikeudessa). Minä kaivoin kännykästä hätänumeron esiin, kirjoitin Mersun rekisterinumeron ylös ja yritin samalla rauhoitella takapenkillä hysteerisesti peloissaan itkeviä lapsia.
Ja tilanne oli siis se, että me menimme omalla vuorollamme tankkaamaan.

Suomi, lottovoittajien maa.