Puntari: Nainen autokaupoilla

Palasin perjantaina vanhan rakkaan harrastukseni pariin. Syysmasennusta lievittääkseni ja koska nyt kerrankin satuin olemaan Tampereella ilman selviä suunnitelmia, suuntasin autokaupoille. Kyllä, meitsi rakastaa autokauppoja!

Läheisin suhde mulla on Autotalo Laakkoseen (tämä ei ole maksettu mainos!), mistä olen vuonna 2000 ostanut ensimmäisen Poloni ja jonka myöhemmin vaihdoin siellä farkku-golffiin. Meidän perheen eka pakettiauto löytyi myös Laakkoselta. Volkkariperhe ollaan siis oltu lähes aina.

Autokuumehan on sikäli hauska juttu, että sen olemassaoloa ei tunnista välttämättä ennen kuin autokaupassa. Siellä kun saa kierrellä ja kaarrella, ihailla metallivärejä ja aluvanteita, haistella autojen uuden sisustuksen tuoksua ja testailla penkkien ristiselkätukisäätöjä, niin kummasti autokuumemittarissa alkaa tapahtua positiivista väreilyä.

Tällä kertaa tunnistin autokuumeen kuitenkin jo ennen autokauppaan menemistä. En toki ole luopumassa rakkaasta Polostani, mutta mun mielestä S voisi päivittää ton meidän lestabussin johonkin vähän vähemmän kuluttavaan versioon.
Helpottaakseni miehen autokauppoja, menin tekemään vähän risöörtsiä tarjolla olevista kieseistä.

Kun on tottunut pakettiauton tiloihin, on kuulkaan aika iso hyppäys yrittää siirtyä mihinkään tavis-henkilöautoon. Eihän niihin vaan yksinkertaisesti mahdu mitään! Pikaisesti tsekkasin touranit ja sharanit, mutta siirryin sitten suosiolla hyötyauto-osastolle. Tovin sain siinä kierrellä, kunnes miesmyyjä tuli ystävällisesti tiedustelemaan, että tarvisinko kenties apua. Erittäin ystävällinen Jani alkoi esitellä mulle haluamani auton ominaisuuksia. Tyyli oli erittäin asiallinen, ja mulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ei siis niin kuin eräältä naispuoliselta ystävältäni oli kysytty autokaupassa, että "Onko sulla lupa YKSIN olla ostamassa autoa?" Siis what, 2000-luvulla?! (Yllättäen ystäväni ei tehnyt autokauppoja sitten siinä liikkeessä).
Jani pisti kuitenkin peliin kaiken osaamisensa, irrotteli penkkejä, kertoi eri varustelutasoista, kustannuksista, värivaihtoehdoista, auton plussista ja miinuksista (verrattuna esim. nykyiseen autoomme) jne. Vaikka tein mielestäni alusta asti selväksi, ettei auto ole tässä ja heti nyt vaihtumassa, niin Jania se ei haitannut. Hän jaksoi silti mua ja kysymyksiäni. Olisi jopa tyrkännyt auton heti vuorokauden mittaiseen koeajoon meille tänne kotiin, jos olisin halunnut.
Voi että kun mulla oli mukavaa! Paitsi että vielä mukavampaa olisi, jos tilillä olisi ylimääräiset 30 000...

Tietyllä tavalla tää autokuumeilu ei ole yhtään linjassa mun muun toiminnan kanssa. Mulle on oikeasti ihan sama, millaisella autolla ajan tai meidän perhe liikkuu. En kaipaa OIKEASTI mitään sikahienoja citymaastureita tai kireitä katukiitureita. Autoilla pröystäily on sen sijaan mun mielestä vähän säälittävääkin. Sehän nyt on kuitenkin vaan auto: väline jolla liikutaan paikasta toiseen ja lisäksi lähes välttämätön olla olemassa, kun asuu täällä maalla.
Mutta jokin niissä autokaupoissa ja uusissa autoissa vaan vetää puoleensa. En  voi vastustaa kiusausta vaipua mielikuviin itsestäni uuden auton ratissa. Ja luultavasti haaveilu on todellisuutta ihanampaa, kun ei tarvitse miettiä vielä määräaikaishuoltoja, katsastuksia ja kojetaulussa virheilmoituksia piipittäviä varoitusvaloja.
Ainakin halvempaa se on.

Puntari: Täydellinen weekend bag

Pari vuotta sitten minä ja Hanna lähdettiin lomalle Nizzaan. Reissun yksi parhaista kohdista oli se, kun pääsi Helsinki-Vantaalle haahuilemaan putiikkeihin. Lentokentän tunnelmassa on aina jotain ihan erityistä.
Siellä yhdessä liikkeessä me sitten iskettiin silmämme Tiger of Swedenin aivan helvetillisperkeleellisen hienoon laukkuun. Ei siis mihinkään söpöön iltalaukkuun, vaan sellaiseen jumalattoman kokoiseen nahkakassiin. Hannan valisti mua, että kyseessä on weekend bag. Siis kassi, jota käytetään kun lähdetään esim. kaupunkilomalle viikonlopuksi.

Sen jälkeen weekend bagit on jääneet elämäämme pysyvästi. Paitsi se Tiger of Swedenin laukku, johon meillä kummallakaan ei ollut varaa.Lentokenttäkokemuksen jälkeen me ollaan jahdattu ja unelmoitu täydellisistä weekend bageista ehkä vähän pakkomielteeksi astikin. Jos ollaan yhdessä Tampereella, käydään satavarmasti Stockmannin laukkuosastolla hipelöimässä ihania nahkakasseja. Siellä on etenkin yksi ruskea ToS:n laukku, joka me niin valtavasti haluttaisi, mutta joka on kallis. Siis satoja euroja. (Viimeksi kun kävin Stockkalla ja kyseistä laukkua ei ollut siellä, tunsin oloni jotenkin tyhjäksi, kuin olisin menettänyt vanhan ystävän).

Pentik lanseerasi oman laukkumalliston syksyllä. Lehtikuvien perusteella Karla-malliston weekenderi näytti hyvältä ja ehdin innostua. Todellisuudessa se on jotenkin halvan oloinen. Tarkemman tutustumisen perusteella jäi kauppaan sekin.

Pentikin Karla. Kuva: pentik.fi

S on esittänyt ihan oikeutetun kysymyksen, että mitä mä sellaisella weekenderillä edes tekisin? Että mihin käyttöön niitä hankitaan?
No, olishan sellainen nyt ihan hyvä olla olemassa, jos vaikka Carl-Philip kutsuisi mut yllättäen viikonlopuksi ratsastuslomalle johonkin Södermalmin (vai mitä näitä nyt oli) linnaan. Sinne weekenderiin voisi sitten pakata vaihtopikkuhousut ja piiskan. Loput kamat seuraisi siinä neljäosaisessa Luis Vuittonin matkalaukkusarjassa, joka reissua varten täytyisi tietysti myös hommata.

Mutta nyt sille laukulle olisi ihan oikeasti käyttöä. Olen nimittäin kutsunut itseni viikonloppulomalle Aitooseen sisareni luo. Siis viikonloppulomalle, jolloin voisin pakata meikit, ketjut ja vyöt unelmakassiini ja tyyriinä tepastella se käsipuolessa Halkomäkeen.
Nöyränä ja köyhänä tyydyn kuitenkin siihen, mitä mulla jo on. Ihan hyvä weekend bag. Klassikkokuosi ja kaikkien tuntema logo. Viipurin torilta ostettu rakas Barbie-kassini. Vetskari rikki, mutta näillä mennään.

Puntari: Elämä ja haluaminen

Puhuttiin pari päivää sitten siskon kanssa puhelimessa varmaan tunti aiheesta elämä ja haluaminen.
En nyt tarkalleen muista, mistä aihealueeseen päädyttiin, mutta lopulta siitä jauhettiin suu vaahdossa pääsemättä kuitenkaan mihinkään lopputulokseen (tyypillistä meille).

Mulla ja Hannalla on yhteistä se, että aika vähän me halutaan mitään. Siis sellaisia merkkijuttuja, tavaroita, statusesineitä. Meille aiheuttaa monesti riemunkiljahduksia jostain nurkasta löytynyt ruosteinen maitohinkki tai kukallinen kahvikuppi, josta on pala lohjennu pois. Arvotonta krääsää monen mielestä. Aarteita meille.
Ei siinä mitään, jos ihminen hankkii tavaroita. Ostelee vaikka kalliita maastopyöriä ja vehkeitä, joilla tekee oikeasti jotain hyödyllistä. Mutta aika monta surullista esimerkkiä on maailmassa siitä, että tavaraa hankitaan vain a) koska elämästä puuttuu jotain (eikä se jokin ole tavara vaan ihan joku muu tyhjiö kaipaa täyttymistä) tai b) koska kaverillakin on.
Joskus olen sivusta seurannut miesten kilpavarustelua. Ei riitä mikään. Enemmän ja hienompaa pitää saada kuin kaverilla. Siinä ei kuulkaas moottoriajoneuvoissa ja taloissa mikään riitä, kun mies alkaa varustella...Ja silti, vaikka hevosvoimat hyrisee ja rosterikodinkoneet kiiltää, ne miehet on ihan samoja reppanoita kuin aikaisemmin. Vähän köyhempiä tosin...

Oman elämäni tyhjiötä aloin ajatella pääsiäisenä. Joka puolellella on tapahtunut paljon kaikkea: meidän sukuun on saatu kaksi vauvaa vuoden sisällä, on menty naimisiin, kihlauduttu, ostettu tonttia, remontoitu taloa, vaihdettu autoa jne.
Yhtäkkiä meitsiin iski sellainen alakuloinen tunne, että hitto vie, mun elämässä ei tapahdu mitään. Nyt täytyis saada jotain sutinaa. Salarakas ehkä? Uusi timanttisormus? Parempi pyörä (kuin siskolla)? Vauva? Kaukomatka jonnekin, missä kukaan ei ole koskaan käynyt?
Hetken siinä hyperventiloiduttuani tajusin, että mitäs tässä nyt hötkyilemään. Mulla on a) ihana mies, b) kaksi tolkkua lasta, c) omakotitalo, d) kesämökki, e) Lapin osake, f) täysjoustomaastopyörä, g) farmari-Polo, h) hemmetin kiva ja hyvä elämä! Ja mikä parasta, kohta h täyttyisi ilman kohtia c,d,e ja f. Ne nyt sattuvat olemaan sellainen tuntuva boonus kaikkeen tähän perustavanlaatuiseen hyvään.
Ja yhtäkkiä alkoikin tuntua ihan hemmetin hyvältä, että nyt voi vain elää tätä elämää ilman kauheita suunnitelmia ja odotuksia. Päivä kerrallaan, jokaisesta edes semisti nauttien. Ja jos joku päivä v-tuttaa huolella, niin se tietää sitä, että seuraavana päivänä ei ehkä ihan niin paljon.