Puntari: Nainen autokaupoilla

Palasin perjantaina vanhan rakkaan harrastukseni pariin. Syysmasennusta lievittääkseni ja koska nyt kerrankin satuin olemaan Tampereella ilman selviä suunnitelmia, suuntasin autokaupoille. Kyllä, meitsi rakastaa autokauppoja!

Läheisin suhde mulla on Autotalo Laakkoseen (tämä ei ole maksettu mainos!), mistä olen vuonna 2000 ostanut ensimmäisen Poloni ja jonka myöhemmin vaihdoin siellä farkku-golffiin. Meidän perheen eka pakettiauto löytyi myös Laakkoselta. Volkkariperhe ollaan siis oltu lähes aina.

Autokuumehan on sikäli hauska juttu, että sen olemassaoloa ei tunnista välttämättä ennen kuin autokaupassa. Siellä kun saa kierrellä ja kaarrella, ihailla metallivärejä ja aluvanteita, haistella autojen uuden sisustuksen tuoksua ja testailla penkkien ristiselkätukisäätöjä, niin kummasti autokuumemittarissa alkaa tapahtua positiivista väreilyä.

Tällä kertaa tunnistin autokuumeen kuitenkin jo ennen autokauppaan menemistä. En toki ole luopumassa rakkaasta Polostani, mutta mun mielestä S voisi päivittää ton meidän lestabussin johonkin vähän vähemmän kuluttavaan versioon.
Helpottaakseni miehen autokauppoja, menin tekemään vähän risöörtsiä tarjolla olevista kieseistä.

Kun on tottunut pakettiauton tiloihin, on kuulkaan aika iso hyppäys yrittää siirtyä mihinkään tavis-henkilöautoon. Eihän niihin vaan yksinkertaisesti mahdu mitään! Pikaisesti tsekkasin touranit ja sharanit, mutta siirryin sitten suosiolla hyötyauto-osastolle. Tovin sain siinä kierrellä, kunnes miesmyyjä tuli ystävällisesti tiedustelemaan, että tarvisinko kenties apua. Erittäin ystävällinen Jani alkoi esitellä mulle haluamani auton ominaisuuksia. Tyyli oli erittäin asiallinen, ja mulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ei siis niin kuin eräältä naispuoliselta ystävältäni oli kysytty autokaupassa, että "Onko sulla lupa YKSIN olla ostamassa autoa?" Siis what, 2000-luvulla?! (Yllättäen ystäväni ei tehnyt autokauppoja sitten siinä liikkeessä).
Jani pisti kuitenkin peliin kaiken osaamisensa, irrotteli penkkejä, kertoi eri varustelutasoista, kustannuksista, värivaihtoehdoista, auton plussista ja miinuksista (verrattuna esim. nykyiseen autoomme) jne. Vaikka tein mielestäni alusta asti selväksi, ettei auto ole tässä ja heti nyt vaihtumassa, niin Jania se ei haitannut. Hän jaksoi silti mua ja kysymyksiäni. Olisi jopa tyrkännyt auton heti vuorokauden mittaiseen koeajoon meille tänne kotiin, jos olisin halunnut.
Voi että kun mulla oli mukavaa! Paitsi että vielä mukavampaa olisi, jos tilillä olisi ylimääräiset 30 000...

Tietyllä tavalla tää autokuumeilu ei ole yhtään linjassa mun muun toiminnan kanssa. Mulle on oikeasti ihan sama, millaisella autolla ajan tai meidän perhe liikkuu. En kaipaa OIKEASTI mitään sikahienoja citymaastureita tai kireitä katukiitureita. Autoilla pröystäily on sen sijaan mun mielestä vähän säälittävääkin. Sehän nyt on kuitenkin vaan auto: väline jolla liikutaan paikasta toiseen ja lisäksi lähes välttämätön olla olemassa, kun asuu täällä maalla.
Mutta jokin niissä autokaupoissa ja uusissa autoissa vaan vetää puoleensa. En  voi vastustaa kiusausta vaipua mielikuviin itsestäni uuden auton ratissa. Ja luultavasti haaveilu on todellisuutta ihanampaa, kun ei tarvitse miettiä vielä määräaikaishuoltoja, katsastuksia ja kojetaulussa virheilmoituksia piipittäviä varoitusvaloja.
Ainakin halvempaa se on.