Halkomäki: Puoli vuotta pullan tuoksua?

sitten kun on se lapsi niin oma elämä on ohi

nauti nyt elämästäsi vielä kun voit

nuku nyt vielä kun voit

Ai miksi minä en odottanut Kiiskin syntymää vaaleanpunaiset lasit silmillä? Kiitos siitä kuuluu suurelle joukolle kanssaihmisiä, jotka jaksoivat kommentoida tulevaa perheenlisäystämme esimerkiksi yllä nähtävillä lausahduksilla. Monella heistä se oma elämä tuntuikin menevän juurikin tuollaisen kaavan mukaan. Lausahduksissa oli hentoinen katkeruuden vivahde. Omat tunnelmat asian suhteen olivat aika ristiriitaiset. Toisaalta olin katsellut hyvin läheltä siskon perheen elämää, ja olin omasta mielestäni kutakuinkin tietoinen sen topeista ja flopeista. Siskon elämä ei suistunut raiteeltaan Mairen syntymän myötä enkä muutenkaan havainnut mitään järisyttävän kauheaa perheellistymisessä, päin vastoin. Toisen lapsen syntymä kyllä nosti haastekerrointa, mutta elämä jatkui.  Toisaalta kourallinen ihmisiä sentään jaksoi jaella positiivia kommentteja kasvavasta mahasta ja muutama rohkaistui jopa sanomaan ääneen sen, miten ihanaa aikaa se on kun lapset ovat pieniä. Hurraa?! No, Tiinahan mulle sitten totesi tyhjentävästi, että jollakinhan sitä pitää jokaisen ihmisen elämänsä pilata, joten ei ne lapset ole silloin se huonoin vaihtoehto. Ystäväni Jiipeen luotsaaman ohjenuoran "pessimisti ei pety" turvin tallustelin kohti vanhemmuutta pienoinen toivonkipinä mielessäni, josko siinä jotain hyvää sitten voisi olla. Siis niiden helvetillisten valvottujen öiden, masennuksen ja koliikki-itkujen, rasvoittuneen tukan ja collegehousujen sekä kadonneiden viikonpäivien ja menetetyn elämän ja vyötärölinjan välimaastossa. Jossain siellä. Edes ripaus jotain ihanaa.
Ei ollut ripausta, oli ainakin traktorin peräkärryllinen. Kaikkien kommellusten jälkeen syntyi pieni poika, joka otti heti oman paikkansa tässä porukassa, asettui taloksi ja oli yksi meistä. Rauhallinen ja leppoisa luonne. Vähän niin kuin edesmennyt ajokoiramme Remu. Ihan kuin se olisi aina asunut meillä! Yövalvomiset eivät olleetkaan niin rankkoja kuin pelkäsin, enkä vajonnut henkisesti sille kuusivuotiaan tasolle kuten etukäteen odotin. Ei tullut koliikki-itkuja, vähän refluksivaivaa vaan. Ei tullut kuilua parisuhteeseen. Ei masennusta. Hiuksetkin on pääsääntöisesti pesty ja collegehousujen tilalla on legginssit. Olen edelleen suht kartalla viikonpäivistä, minulla on omaakin aikaa eikä oma elämäni ole kadonnut minnekään. Eikä vyötärölinja, ihme kyllä. Nukunkin paljon paremmin ja enemmän kuin odotusaikana, välillä herään vaan syöttöpuuhiin ja jatkan sitten uniani.

Moni on kysynyt, miten arki vauvan kanssa sujuu. Kun tähän olen vastannut, että ihmeen hyvin, paljon paremmin kuin odotin, ovat seuraavat kommenttivaihtoehdot odotettavissa:

A) kysyjä kertoo miten KAMALAN VAIKEA vauva hänellä oli,  
B) kuulen huvittuneen tuhahduksen ja kertomuksen siitä, miten elämä pikkuvauvan kanssa on vielä helppoa, mutta ODOTAS KUN SE LÄHTEE LIIKKEELLE,
C) kuulen huvittuneen tuhahduksen ja kertomuksen siitä, miten elämä pikkuvauvan kanssa on vielä helppoa, mutta ODOTAS KUN SILLE TULEE ENSIMMÄINEN HAMMAS / UHMAIKÄ / MURROSIKÄ .
No en odota. Koitan nyt elää ensin tämän hetken ja nauttia/selviytyä siitä.


Onko se joku perisuomalainen juttu että asioiden valoisia puolia ei ole soveliasta tuoda esille? Vaikkei niitä olisi montaakaan, mutta edes ne. Tai edes yksi. Niitä muutamaa ystävääni jotka aikoinaan hehkuttivat vauva-ajan ihanuutta pidin puoli hulluina, koska enemmistön kommentit olivat jotain muuta. No en pidä enää. En mitenkään voinut tietää miten paljon iloa elämään tuollainen pikkuinen voi tuoda tullessaan. Miksei kukaan kertonut siitä??? Tuntuu että hekottelen Kiiskin kanssa aamusta iltaan. Se on lähes jatkuvasti hampaaton monttu ammollaan killittämässä ja jokeltelee tohkeissaan omia juttujaan. Ei siinä voi kun kun nauraa takaisin, vaikka kuinka väsyttäisi tai maailman murheet painaisi mieltä. Osaa se raskastakin seuraa olla silloin kun päiväunet pätkii tai nukkumatti on myöhässä, mutta eipä juuri muuten. Ja kyllä minä välillä olen täällä pinna kireällä kun en saa vähäisiäkkään hommiani tehdyksi kun täytyy pitää yllä sirkusta ja viihdytyskiertuetta kääntymistä harjoittelevalle pötkylälle, jonka hermo pätkii minuutin välein. Vaikka sehän se mun pääasiallinen ja tärkein hommani juuri nyt onkin, eikä sitä sovi unohtaa! En ole toistaiseksi kokenut seinien kaatumista, koska se oma elämä on edelleen tallella ja pääsen harrastamaan liikuntaakin lähes päivittäin. Ja mikä tärkeintä, mulla on mies, joka myös hoitaa lastaan ja on oikeastaan ihan onnesta soikeana sen kanssa. Ja mulla on ihanat vanhemmat ja appivanhemmat lähellä auttelemassa arkissa asioissa tarpeen tullen tai SISKO ja ystävät antamassa vertaistukea, viihdykettä, lenkkiseuraa tai poikkemassa päiväkahvilla piristämässä nuhanenien arkea. On ihanat neuvolatädit ja kikattelua rokotusten ohessa. On paljon tärkeitä ihmisiä. Joillakin ei ole oikein ketään, tiedän...
JA TIEDÄN...jos olisi tullut vähäuninen koliikkivauva tai se masennus, ja siinä ohessa olisi vaikka vielä jossain maailman tuulissa huiteleva aviomies, niin tämäkin kirjoitus olisi varmasti jotain muuta. Mutta nyt on näin ja olen siitä sanomattoman kiitollinen!

Viime lauantaina tuli tasan puoli vuotta täyteen tätä äiti -elämää, Pikku-Kiiskillä puoli vuotta pienen miehen eloa. Tuntuu käsittämättömältä, että elämän lottoarvonnassa meille osui tuollainen lapsi, ihan kuin pajatson päävoitto!!! Ja kun tästä mennään puoli vuotta eteenpäin, silloin meillä on toivottavasti kävelyä harjoitteleva elosalama viettämässä piparintuoksuista pikkujoulusesonkia glögimuki kädessä. Menee päättömästi ja päätöntä vauhtia. Kyllähän se varmasti kiristää pipon resoria toisella tapaa kuin nyt, ja on päiviä jolloin eniten ketuttaa kaikki, mutta uskon että kaikesta selviää, päivä kerrallaan. Ja eihän sitä tiedä, saattaahan sekin aika olla mukavaakin. Omalla tavallaan. Kuten rakas ystäväni Lispe on lohduttavasti kahden pienen pojan äitinä todennut: vaikka päivästä 90% olisi yhtä helvettiä, niin se 10% kun ne lapset on ihania niin peittoaa alleen sen kaiken muun! 

Näillä fiiliksillä pompotellaan kohti sunnuntain kakkukekkereitä!

Ps. Tässä puolen vuoden aikana olen leiponut pullaa tasan yhden kerran...ei vielä pääse vuoden mutsi -titteliin kiinni...