Puntari: Mielialalääkitys

Viime perjantaina nollasin päätä ja fyysistä oloa sohvalla. Oltiin käyty tyttöjen kanssa aikaisin iltapäivällä saunassa, mikrossa oli surissut pari pussia poppareita ja kädessäni oli jääkylmä olut. Dvd-soittimeen pistettiin pyörimään mainio Mamma Mia -elokuva, jonka juoni sykkii eteenpäin Abban biisien voimalla.
Elokuva katsottiin ekaa kertaa jo keväällä Lapissa, joten tiedettiin mitä odottaa: aurinkoa, kreikkalaisia maisemia, nättejä ihmisiä ja hyvää musaa.
Elokuvan puolivälissä molemmat tytöt oli sikeässä unessa sohvalla ja minä jatkoin katselunautintoa yksin. Illan jälkeen olin kuin uusi ihminen (siihen auttoi hieman myös Mamma Mian jälkeen katselemani Top Gun...Ahh ja Iih!)

Pää täytyy välillä nollata. Kun on kipeä, ei voi turvautua tuttuun hikilenkkiin metsässä tai kahvakuulatreeniin fitnessvintissä. Täytyy tehdä jotain muuta. Vaikka laulaa :)
Itselleni on suurta iloa tuottanut tuorein harrastukseni, jonka pariin päädyin uteliaisuudesta reilu vuosi sitten. Aloin nimittäin harrastaa kuorolaulua paikallisen kappeliseurakunnan kuorossa. Tuo hengellinen musa ei ole ehkä ihan napakymppi sen suhteen, mitä tykkään itse kuunnella, mutta kun ei läheltä löydy muutakaan lauluporukkaa, niin tähän tuli sitten liityttyä.

Mikä siinä laulamisessa sitten on niin kivaa? Ensinnäkin meillä on aivan mielettömän kiva porukka kuorossa. Harjoituksissa on hauskaa. Joskus intoudutaan melkeinpä enemmän puhumaan ja nauramaan kuin laulamaan. Ikäjakauma on laaja, mutta silti kaikki on jotenkin yhtä nuoria hengeltään.
Ohjelmisto, jota esitetään, ei ole mitään tuska/ahdistus/masennus/synti-linjaa, vaan hengellisen musan kevyempää osastoa.
Ja voi sitä ihanuutta, kun ollaan saatu valmistella ens sunnuntain motoristimessua Kangasalle. Meillä on siellä nimittäin mukana bändi ja kaikkee! Viime torstaina harjoiteltiin bändin kanssa, ja mä olin aivan fiiliksissä, kun torvet soi ja patarummut paukkui...
Kaikkein parasta kuoroharjoituksissa on kuitenkin se, että siellä on ihan pakko keskittää ajatukset edessä oleviin nuotteihin. Ei parane ajatella kotona lojuvia pyykkikasoja, lastenhuoneen nurkkaan pesiytyneitä homehtuneita omenoita tai parisuhteen henkistä tilaa. Pitää vaan olla ja laulaa. Keskittyä, hengittää ja antaa mennä. Ja kun biisi alkaa sujua, se on kuin saisi siivet alleen (siis sekä minä että se laulu).

Siksi mulla onkin edessä kinkkinen tilanne. Kuoro vaatii paljon sitoutumista. Harjoitukset joka viikko, ja vähän pitäisi kotonakin treenata. Tänä keväänä on tuntunut, että aika ei riitä ihan niin vahvaan sitoutumiseen kuin haluaisin ja oonkin miettinyt, pitäisikö kauden lopussa vetää heittoistuimen kahvasta ja jättää tämä harrastus, vaikka oikeastaan oon päässyt hommassa vauhtiin vasta nyt.
Mitään en ole vielä päättänyt. Päällimmäisenä mielessä pyörii ajatus, että jos tämä päätä nollaava mielialalääke lähtee elämästäni, niin kuinka selviän tästä arkielämän ruljanssista!?

ps.
Hannan ehdotus oli, että hankkiutuisin vähän vähemmän vaativaan osaan kuorossa, esimerkiksi kuoron ääni- ja valomieheksi. Ehkä mussa sykkii vähän sellainen roudariveri (omistan magliten  ja rullan jeesusteippiä), että ehdotusta voisi jopa harkita.