Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

lauantai 17. syyskuuta 2011

Puntari: Hyvää kotimaasta


Tuossa ylhäällä olevassa Nanson mainoksessa voisi seistä aivan hyvin Jarmon tilalla isäni Kari. Kartsa työskenteli Nanson palveluksessa 90-luvun alusta asti, ja taisipa olla itse asiassa tuon Jarmon esimies. Värimestari oli isän virallinen ammatti ja Nansolla hän vastasi siitä, että kankaiden värit olivat sellaisia, kuin suunnitellijat niiden toivoivat olevan ja että värit kestävät pesusta pesuun (ja varmaan aika pirun monesta muustakin asiasta).
Isä jäi eläkkeelle pari vuotta sitten ja haikeina koko meidän perhe hyvästeli Nanson. Olimme kasvaneet isän mukana kiinni yritykseen.

Arvatteekin ehkä, että meidän perheen joululahjapaketeista paljastui aika usein joku Nanson tuote. Yleensä yöpaita, joiden herkulliset värit ja kuosit olivat meidän mieleen. Ja tietysti myös laatu miellytti - edelleen on olemassa yksi yöpaita, jolla on ikää yli 20 vuotta, mutta joka on lähes uuden veroinen.
Varsinaisia riemunkiljahduksia päästelimme, kun Paola Suhonen alkoi suunnitella Nansolle Lempivaate-maalistoa. Sen vaatteet olivat heti oman näköisiä. Ensimmäinen Lempivaatteeni taisi olla Peippo-mekko (blogikuvassamme tuossa ylhäällä), jonka hankin keväällä 2003. Se on edelleen käytössä ja yksi lempivaatteistani.
Nanson kassit ovat myös osoittautuneet toimiviksi ja kestäviksi. Mustavalkoinen Paulakukka-kassi on käytössä lähes viikottain. Myös Suomi-malliston sinivalkoinen kassi kulkee reissuissa mukana aina Parkanosta Brasiliaan.
Yöpaidoista ehdoton suosikkini on Päkäkuosilla painettu pitkähelmainen ja -hihainen yökkäri.


Minussa virtaa tekstiilityöläisen veri jo isän perintönä. Mutta myös siksi, että synnyinpaikkani Aitoo on vahva tekstiilipitäjä. Aloitin yläasteikäisenä kesätyöt paikallisessa Printscorpio-painossa, joka kiltisti työllisti meitä kylän tyttöjä ja poikia. Pussitin paitoja, otin niitä kuumasta uunista, viikkasin pyyhkeitä, pesin laattoja. Lukioikäisenä koin ylennyksen ja pääsin yhdeksi kesäksi värikeittiölle aputytöksi. Sain sekoittaa värejä, pestä purkkejä, katsella, millaisia sörsseleitä painokoneet milläkin kertaa tarvitsivat (ja syödä paljon jäätelöä ja karkkia, joita vuorotellen "esimieheni" kanssa kannoimme kaupasta...).
Urani huippuhetken koin lukion kolmosen keväällä, kun pääsin pariksi viikoksi Nanson mallihuoneelle kiireavuksi. Tehtäväni oli auttaa yhden malliston esittelyn valmistelussa. Silitin muotinäytöksen vaatteita ja kokosin esittelytilaisuuteen trendikarttoja. Päivät pitkän luin muotilehtiä ja leikkasin niistä tietyntyylisiä kuvia, jotka sitten sommittelin tekstien kanssa isoille pahvipohjille. Oli hienoa seurata vierestä suunnittelijoiden työtä ja sitä ajatusten sinkoilua, kun malliston eri vaatteita vielä loppumetreillä hylättiin tai hyväksyttiin.

Lukion jälkeen pääsin Jyväskylän ammattikorkeakouluun opiskelemaan vaatetusalan suunnittelua. Se oli yhdistelmä sekä vaatteiden suunnittelua että niiden markkinointia. Muutaman viikon opiskelun jälkeen totesin kuitenkin, että ehkä tämä koulu ei ole minua varten ja siltä polulta suuntasin kohti opettajakoulutusta.
Kiinnostus muotiin tai oikeastaan kaikkeen mitä sen takana tapahtuu, kiinnosti silloin ja kiinnostaa edelleen.
Ja jos voin valita, ostan aina suomalaisen tuotteen.


Minä ja peippomekko Nizzassa kesällä 2011.
Tuntematon miekkonen halusi kuvaan kanssani - luuli mua nähdääs joksikin huippumalliksi...varmaan!?


torstai 15. syyskuuta 2011

Puntari: Puikot kilisemään

Varma syksyn merkki on se, että kaivaa käsityöt esiin. Hankin Prismasta langat ja puikot ja sain alkusysäyksen tekemiseen, kun kävin kaverilla kylässä koiranpentuja katsomassa. Juteltiin ja neulottiin yhdessä.

Meillä toimi yhden talven ajan täällä Kuhmalahdella sellainen kiva neulepiirikin, johon kuului lisäkseni muutama muu kotiäiti. Kokoonnuimme vuorotellen toistemme luona ja teimme käsitöitä, jotka olivat jostain syystä jääneet kesken (kuten yhden äidin esikoiselleen aloittama vauvapeitto, esikoinen on nyt 11 vuotta) tai joihin tarvitsimme neuvoja (joukossamme yksi käsityöalan ammattilainen) tai muuten vaan teki mieli virkata kuusisataa isoäidinneliölappusta (joista sitten syntyi keinutuolin päällinen, peitto ja tyyny).

Neulepiirin tapaamiset ovat nyt hiljentyneet, mutta kyllä meistä kukin varmaan neuloo tahollaan. Ja olisi kiva kyllä kokoontuakin, kun kelit huononee ja illat pimenee.

Itse aloin neuloa Saimalle liiviä "omasta päästä". Kaverini käsityölehdestä sain idean kauluksiin ja muutenkin yläosaan. Niin siinä kuitenkin kävi, että ei tullut liiviä Saimalle (=liian iso) vaan Mairelle.
Eikä lopputulos ollut ihan sitä mitä kuvittelin. Joustinneule on vähän liian raskas (kun värikin on noin tumma) lapselle ja kaulukset vaativat vielä tuunausta. Mutta neulominen oli kivaa ja liivikin on lämmin, joten ihan hukkaan ei neljän euron langat menneet.
Nyt aloitin vähän pienemmän version Saimalle. Voi olla, että yläosasta tulee nyt parempi. Ja voi olla että ei. Minä kun en ole mikään käsityöihme, vaan enemmän tällainen terapianeuloja ja tekijä.
Ihmetellen seurailen esimerkiksi Mekkotehdas-blogia, jonka naiset tekevät lapsilleen aivan huikeita vaatteita. Ja millä ne lapset saadaan suostuteltua niihin kuviin??? Jouduin lahjomaan Mairen tikkarilla, että sain edes ton yhden kuvan otetuksi...
Ja entäs sitten Kalastajan Vaimo -blogin Johanna...Millä ajalla se nainen neuloo, kun tekee sataa muutakin hienoa juttua (töitä, lapset, kaunis koti, zumbatunnit jne jne). Olen tullut siihen tulokseen, että Johannalla on joku salainen Ingrid-mummo siellä Norjassa, joka oikeasti tekee ne kaikki neuleet ja Johanna vaan pokalla esittelee ne blogissa ominaan ;)

Tästä on kiva polkaista käyntiin käsityösyksy ja talvi. Ja kohtahan se joulukin jo kolkuttelee ovella ja pukki kaipaa pussiinsa täydennystä!!!




tiistai 13. syyskuuta 2011

Halkomäki : Kirjavinkkausta syysmyrskyn keskelle

Huomenna pitäisi kuulemma saada oikein myrskyä, jee! Sen kunniaksi kannattaakin kipaista kirjastoon, hakea sieltä alla esittelemäni opus, ripustaa myrskylyhty valmiiksi kattoon ja kaivaa villasukat kaapista. Lasi punaviiniä tai edes kaakaota nostattaa myös tunnelmaa!
Myönnän, että tämänkertainen kirjavinkkaus on todella naisorientoitunut. Kertomus ajasta ennen Lenitaa...eikä tarvitse enää miettiä mihin me Lenitaa oikein tarvitsimmekaan... Jokaisen naisen pitäsi lukea tämä kirja. Niin kuin myös se aikaisemmin esittelemäni Lenitan kirja. Jos ei muuten, niin ihan vaikka vain myötätunnosta entisaikojen naisia kohtaan.



Sain kirjan lainaan ystävältäni Liisiltä ja olen lueskellut sitä nyt muutaman viikon ajan. Tuntuu, että "mikään ei enää ole entisellään". Kirja on karmaisevalla tavalla muuttanut käsitystäni suomalaisista perheistä, naisen asemasta, lasten asemasta perheissä ja ylipäätään meinigistä täällä kotisuomen koivikoissa sitten 1800-luvun alun. Minä kun luulin, että ennen synnytettiin saunassa siksi, että se oli puhdas paikka. Juu ei. Tai että lapsia "tehtiin" paljon, että saatiin elättäjiä ja työvoimaa taloihin. Ei sekään mennyt ihan niin. Suomifilmin romantisoidut elokuvat eivät näytä edes häivähdystä siitä todellisuudesta mikä kulissien takana muhi vielä 1950-luvullakin.  Jummi mitä naiset ovatkaan saaneet kestää!


Kotisynnytysten aikaan on Hilkka Helstin etnologinen tutkimus. Se on niin mielenkiintoinen, että jokaisen akateemisia tutkimuksia kammoavankin kannattaa ylittää itsensä ja edes avata kirja. Se riittää. Ihmisiltä kerätyt kertomuksen entisajan elämästä tempaisevat sellaisella imulla mukaansa, että paikoittaiset tieteelliset pätkät sujahtavat ohi kuin huomaamatta. Eikä niitä ole pakko edes lukea jos ei halua. Kirjassa kuvataan juuri naisen asemaa yhteiskunnassa työ- ja synnytyskoneesta kotiäidiksi, synnytysten muuttumista savusaunojen kitkusta lapsenpäästölaitoksiin, puoskarimummojen vaihtumista koulutettuihin kätilöihin sekä neuvolatoiminnan kehitystä Suomessa. Siinä ohessa maalataan kuvaa suomalaisesta miehestä isänä, ihmisten asuinolosuhteista, lasten kasvuolosuhteista, uskonnon vaikutuksesta vallitseviin käytöntöihin, lasten surmien yleisyydestä, enkelintekijöiden puuhista sekä elämästä työn täyttämää raakaa todellisuutta peittelemättä. Mahdotonta tähän edes tiivistää kirjan antia, koska se on niin uskomaton historiapläjäys. Kirjan luettuani katson tämänhetkistä yhteiskuntaa, naisten ja lasten asemaa, perheitä ja terveydenhuoltoa ihan toisenlaisilla silmillä. Pitkä matka on tultu ajasta, jolloin isä ei välttämättä koskaan edes koskenutkaan lapseensa.

Historiallisesta perspektiivistä katsottuna meillä ei todellakaan ole mitään valittamista. Todellisuudessa yhteiskunnan ongelmien summa on ajankohdasta riippumatta varmaankin  vakio, mutta ongelmat vain muuttavat muotoaan. Silti valitsen kyllä mieluummin nykyhetken kaiken maailman terroriuhkineen ja Kreikan talouskriiseineen kuin savuisen kaskimaatorpparin osan. Ei tarvitse nyt hiljaa mielessään äimistellä miksi vatsa on ihmeellisellä tavalla paisunut. Tai luulla, että jonakin päivänä vatsa vain halkeaa ja lapsi putkahtaa sieltä ulos. Ei tarvitse synnyttää yksin lypsyreissulla heinäladossa, kääräistä vauvaa essuun ja jättää lypsyn ajaksi heinäkasaan,  jatkaa siitä paluumatkalla suoraan pyykkirantaan. Saan  ravata neuvoloissa ja tarkastuksissa, luottaa ammattilaisiin, voin oikein pitää "äitiyslomaa" ja nakittaa hyvällä omallatunnolla vaipanvaihtoa miehen kontolle. Voin jopa marista tyytymättömyyttäni siitä, jos kätilön paidan väri ei miellyttänyt, tai hän ei hymyillyt kannustavasti juuri siinä kohdassa synnytystä kuin olisin halunnut. Paitsi että tämän kirjan luettuani en enää kehtaa valittaa. Koskaan. Yhtään mistään. En edes väärästä kohtaa puristetusta hammastahnatuubista.

Vaikka vuosisadat vierivät ja ajat muuttuvat, niin silti yhdestä asiasta tein havainnon. Yksi asia on ja pysyy. Nimittäin naisten harrastama vyötärönseudun tarkkailu. Sitä ja yleistä juoruilua jatketaan kuin parastakin perinnettä. Ihmisen uteliaisuus ei näköjään evoluution kehityksessä ainakaan vähene. Ei ainakaan täällä Aitoossa. Tai sitten täällä eletään vielä 1800-luvun jälkimaininkeja!


Terveisin Nimim. Ainakin 25 kertaa raskaana ollut...

maanantai 12. syyskuuta 2011

Puntari: Ei jotain huonoa...

...ettei jotain hyvääkin.

Olin aika syvässä kuopassa kolme viikkoa sitten, kun oikea jalka Finlandia MTB:n jälkeen tuntui erittäin kipeältä ja lääkäri sanoi, että toipuminen voisi viedä kaksikin kuukautta.
Pakotin aivot sellaiseen asentoon, että pääasia on saada jalka hiihtokauden avaukseksi (ensilumille Ylläkselle marraskuussa) kuntoon. Että nyt on vaan otettava rauhallisesti ja tehtävä sitä mitä pystyy.
Mutta pakkohan se on sanoa, että juoksulenkkien jälkeen kävely tuntui vähän siltä, kuin pyöräilyn oppineelle laitettaisiin apupyörät...

Kävely on kuitenkin lähes ainoa liikuntamuoto, joka ei tunnu tekevän kipeää nivuseen. Näillä mennään.
Aloitin uuden kuntoilutavan viemällä mukuloita kerhoon ja hakemalla heitä sieltä kävellen. Lapset pyöräilevät tai ovat kärryssä. Viime viikolla kävelykilometrejä kertyi lähes 30. Tajusin myös kaivaa varastosta esiin kävelysauvat, jotka ovat siellä olleet pari vuotta käyttämättömänä. Tänään aamulla koin sellaisen ihmeen, että laitoin kellon aikaisin aamulla herättämään ja lähdin sauvalenkille. On muuten yllättävän tehokas kuntoilumuoto eikä varmaan tee yhtään huonoa tulevaa hiihtokautta ajatellen!
Ja sitten...ihan uutena asiana olen alkanut tehdä kuntopiiriä säännöllisesti. Siis vatsaa, selkää, punnerruksia. Päälle venyttelyä pitkän kaavan mukaan.
Tässähän voi olla jonkun uuden alku!

Ja jotta olisi jotain, minkä vuoksi viihtyä sauvakävelylenkeillä, kuntopiirissä, pilateksessa ja hiihtoladuilla, olen myös listannut tavoitteet vuodelle 2012:
- Talven aikana 500 hiihtokilometriä (riippuu kyllä millainen lumitalvi tulee)
- Sappee MTB 40 km alle 2.30
- Tahko MTB 60 km ajan selvä parantaminen (viiden tunnin hujakoille)
- Kukkia Triathlon pitkälle matkalle osallistuminen

Tavoitteet kuulostavat varmasti tosiurheilijoista naurettavilta, mutta tällaiselle tasapaksulle kotiäidille noissakin on tekemistä. Suurin haaste on varmasti tuo Kukkia Triathlon, jonka läpäisemiseksi täytyy ottaa talviharjoitteluun kyllä myös uinti.
Näitä kohti mennään. Haluaisin lisätä tuohon listaan vielä puolimaratonin, mutta taitaa olla parasta, että jätän juoksemisen vähemmälle, sillä kinttuni on tehty ihan johonkin muuhun kuin juoksemiseen.

Vuoden 2012 pyöräilytavoitteet ovat Sappeessa ja Tahkolla...

...suunnistustavoitteet Valio-Jukolassa ja Sydän-Hämeen iltarasteilla...

...ja hiihtotavoitteet kotiladuilla ja Ylläksellä!

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Puntari: Halutaan hyvät naapurit


Meidän naapurissa olisi talo myynnissä. Tai no, ei nyt ihan naapurissa. Välissä on pieni pelto ja yksi vanha hieno meijerikiinteistö. Koska asumme täällä haja-asutusalueella, pidän kaikkia puolen kilometrin säteellä asuvia naapureinani.
Kiinteistö on kiva. Vanha kauppa, joka on ollut Puntarin kylän keskus. Vielä pari vuotta sitten kaupan ohi kun kulki, niin katuvalot paloivat. Nyt kunta on ne sammuttanut, kun ei kauppaakaan ole vuosikymmeniin ollut.
Myytävän talon nykyinen ulkoasu ei ehkä vastaa unelmataloa, mutta remonttireiskojen avulla siitä saisi varmasti aivan mielettömän kivan asuinpaikan. Ja tontti on iso. Lisäksi pihasta löytyy pari isoa ulkorakennusta. Joko alkoi kiinnostaa???
Kuhmalahdella on sinulle ja perheellesi paljon tarjottavaa: pieni ja mukava koulu, terveysasema, kirjasto, uusi luontopainotteinen päiväkoti, vuoden lopussa valmistuva uusi liikuntasali ja seurakuntatalo, yhdistystoimintaa vaikka kuinka paljon, ja tietysti kauppaa, pankkia, parturia ja pakollista baariakin täältä löytyy. Ikääntymisen varalle on oma Pentorinteen vanhainkoti.
Puntarissa on kivojen ihmisten lisäksi parisataa mullikkaa, traktoreita, kunnan uimaranta ja rantasauna ja urheilukenttä. Kuhmalahden keskustaan tulee matkaa vain 2,5 km, ja matkan pääsee kävelemään tai pyöräilemään rauhallista hiekkatietä+kävelytietä pitkin. Tietysti nopeat yhteydet tietä 325-pitkin vievät sinut vaikka Tampereelle asti alle tunnissa.
Puntarinraitin kiinteistöä kauppaa Kangasalan seudun Osuuspankki, joten ei muuta kuin talokaupoille, mars mars!

torstai 8. syyskuuta 2011

Halkomäki: Kotipalmun katveessa

Meidän pergolaprojekti alkaa pikkuhiljaa saavuttaa päätepistettään. Tanssilavan kokoa lähentelevä rakennelma odottaa enää viimeistä silausta; valokatetta ja kulmatukia. Niin ja tietenkin sitä, että villiviini valtaa alaa ja kiemurtelee viihtyisyyttä luoden ympäri tukipuita ja kaiteita. Tai miksi ei oikea viiniköynnöskin, katsotaan miten tässä nyt innostutaan...ensi kesänä ehtii taas!

Illalla piha näytti vielä tältä, kaksikko koivu&kuusi paikoillaan...

Pergolan valokatteen asennuksen tiellä on ollut yksi suurehko este, nimittäin pihakoivu. Julmetun kokoinen komea koivu kasvoi sen takana rinteen alla ja niin lähellä, että oksat ylttivät katon päälle. Joka syksyinen lehtimassa olisi tehnyt katteesta hetkessä karua katseltavaa, ja muutenkin vanha puu oli sen ikäinen/kokoinen, että se oli parasta kaataa. Siis kaikkien muiden paitsi mun mielestä! Ei olisi mieltä ylentävä juttu ryhtyä raivaamaan sitä kaatuneena jonkun myterin päätteeksi lysyyn taittuneen pergolan tai huvimajan päältä! Kuulemma.


...sitten homma käyntiin, isä tuli raivausavuksi...
...oksat saavat kyytiä...
























No, tuumasta toimeen, ammattimies paikalle ja saha soimaan. Puu piti pilkkoa paikallaan, tiputella oksat yksi kerrallaan alas, osa liinalla laskien. Lopuksi katkaista latva ja laskea se alas, sitten kipata runko. Homma ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Tömsröössä (Mairen versio Strömsöstä), sillä luonnonvoimat puuttuivat peliin. Kohtalainen tuuli säesti karsimisoperaatiota alusta alkaen, mutta oksasavotan ollessa valmis, se yltyikin aivan hurjiksi puuskiksi. Siinä piti Tarzanin tulla alas puusta vermeineen ja todeta, että homma tyssäsi tähän. Että "jatkuu ensi numerossa". Eihän siinä mitään. En olisi halunnutkaan mennä etsimään latvaa naapurin pihasta...


...raivaajatarzan etenee yhä ylöspäin...
...kunnes latva jäljellä ja tuuli yltyy...

























Joka kerta kun katson olohuoneen ikkunasta ulos tai hilpaisen pihalle, en voi kuin hymyillä. Ihan naurattaakin toisinaan. Kuinkahan monella pirkanmaalaisella on oma palmu pihassa? Mitähän ohikulkijat oikeasti miettivät kun vilkaisevat meidän pihaan...20 metriä runkoa ja päässä tuuhea tupsu?


Ehkä tästä tulee pihasuunnittelun uusi trendi ja Huvila&Huussi kopioi vinkin seuraavaan jaksoonsa?! 


Tähän se sitten jäi. Aika hieno!!!

On se vaan veikeä. Oma palmu. Sinne tekisi ihan mieli kiivetä!
(Tiedä sitten raaskiiko sitä enää kaataakaan...!?)




Ps. Koska ne syyssateet oikein alkaa???

tiistai 6. syyskuuta 2011

Puntari: Tahdotko mut tosiaan...

...suhteeseen vakavaan?

Meille kysymys oli ajankohtainen tasan 8 vuotta sitten.


Näiden vuosien aikana olemme ehtineet muun muassa...



asua vuoden "ulkomailla" Kuusamossa...






...remontoida yhden vanhan maalaistalon....



...synnyttää maailmaan Maire Esterin...






...ja puolitoista vuotta myöhemmin Saima Orvokin...


...tehdä monta ihanaa matkaa niin etelään kuin pohjoiseenkin...



 ...ja harrastaa kivoja lajeja hienoissa paikoissa yhdessä ja erikseen.


Joten kyllä kannatti tahtoa!