Marraskalenterin luukku 24

Jäikö kalavelkoja kätilölle?

Elettiin jotain kummaa kesää 1990-luvulla. Aitoossa pidettiin silloin legendaarisia RokkiJamboreita, joille saapui sankoin joukoin tötterötukkia ja kellohelmoja ympäri Suomea. Musa ja meininki oli rentoa ja menevää. Otsikkona olevan lauseen tokaisi minttuviinan karhentamalla äänellä Jamboreiden vakiokävijäystävämme Jussi. Tiina tuli jossain yhteydessä Jamboreilla sanoneeksi, että hänellä on aivan kamalan näköinen napa. Jussihan tietysti halusi nähdä sen heti, ja rupesi kiskomaan Tiinan paidanhelmaa ylös ja tivaamaan, jäikö hänellä navan takia kalavelkoja kätilölle. Tätä tapahtumaa todisti ystävämme Riina, joka nykyään tunnetaan ystäväpiirissä lisänimellä Turmion Kätilö.

Tämä marraskalenterin luukku on omistettu Riinalle ja kaikille niille muillekin Kanta-Hämeen Keskussairaalan kätilöille, lääkäreille, sairaanhoitajille ja sairaalahenkilökunnalle, jotka pitivät minut ja pikkumiehen elävien kirjoissa yllättävien käänteiden aikana. Ensimmäiset viisi päivää sairaalassa olivat tähänastisen elämäni kamalin kokemus. Silti tämä enkelilauma siellä sairaalassa hoiti meitä molempia niiiin ihanasti, lämmöllä, huumorilla ja sellaisella huolenpidolla, ettei olo missään vaiheessa tuntunut turvattomalta vaikka en oikein enää mistään mitään tajunnutkaan. Myös isukista pidettiin hyvää huolta, huomioitiin, informoitiin ja opastettiin. Henkilökunta niin polin, synnärin, leikkaussalin, heräämön kuin osastonkin puolella teki kyllä kaikkensa että meikäläisen vointi lähtisi kohti parempaa. Jopa ruokapuolen täti tuli sektion jälkeisenä aamuna henkilökohtaisesti onnittelemaan aamuvellin kanssa sanoilla: Kuulin että teille syntyi eilen ihana pieni poika, onnea oikein paljon! Se veti kyllä sanattomaksi. Nämä ihmiset siellä sairaalassa eivät olleet siellä vain töissä, vaan he todella tekivät työtään koko sydämellä.

Tästäkään hetkestä ei itselläni ole mitään muistikuvaa, mutta hyvä että on edes valokuva!

Elämän ensimmäistä viikkoa ihmetellään vielä sairaalassa.

Pikkumiehen kanssa ollaan oltu nyt kotosalla reilut kaksi viikkoa ja elämä on asettunut mukavasti uusiin uomiinsa. Poika kasvaa ja äitikin tokenee jo hyvää vauhtia. Kotona on ollut aikaa miettiä kaikkea sitä mitä tapahtui nopeasti ja täysin yllättäen. Kiitoskin tuntuu niin pieneltä sanalta tämän kaiken rinnalla. Ei jäänyt kalavelkoja kätilölle. Tuntuu, että jäin elämäni velkaa.

KIITOS!!!