Marraskalenterin luukku 8

Sairaaloissa on menty nykyään vähän liian pitkälle, kun edes syntyneen vauvan tädit eivät saa päästä katsomaan pienokaista ja omaa siskoaan sairaalaan. Että muka vaan isät, sisarukset ja isovanhemmat.

Vierailukieltohan astui voimaan, kun kaiken maailman tappavat sairaalabakteerit ja influenssat röyhäisivät maailmalla. Siitä lähtien meidät tädit on luokiteltu tappavaan luokkaan: ei asiaa lapsivuodeosastolle!

Sain omat lapset ennen kyseistä kieltoa Taysissa. Makasin ensimmäisen synnytyksen jälkeen kuin kalikalla tainnutettu lahna osastolla, ja olin varma, että kuolema korjaa minut yöllä. Ja mitä tapahtuikaan: pahimman synkkyyden ja lähestyvän tajuttomuuden keskellä huoneen ovi aukesi ja sisään astui yksi ihanimmista tyypeistä tässä universumissa. Jonna oli ollut Särkänniemessä lastensa kanssa ja saanut sinne tiedon poikimisestani ja hän päätti tulla piipahtamaan.

Voin sanoa, että mikään veritankkaus, kipulääkitys tai antibiootti ei pysty samaan vaikutukseen, kuin oikean ihmisen näkeminen! Toipuminen ja henkinen piristyminen lähti käyntiin raketin lailla tuon vierailun jälkeen.

Hannan raskaus-synnytys-kertomus ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Tuli kaikenlaista, joka johti sektioon. Sitä ennen jännitettiin, mahtaako koko mamma säilyä hengissä leikkaukseen asti.

Joten arvaatte varmaan, että mun oli ihan PAKKO päästä sairaalaan katsomaan omaa siskoani!

Ja niin mä sitten puin mustan agenttiasuni ja kommandopipon päähäni, soluttauduin Kanta-Hämeen keskussairaalan itäisestä sisäänkäynnistä sisään, harhautin pari hoitajaa ja saavutin kohteen Osasto ykkösellä.

Ja mitä siellä odottikaan: jo hienosti toipumassa oleva Hansu, jolle annoin rentouttavaa niska-hartiaseudun hierontaa ja jalkahoidon. Sekä tietysti pieni, kirpun kokoinen poika, joka oli erittäin tyytyväinen nähdessään tätinsä.

Marraskalenterin kahdeksas luukku onkin

omistettu kaikille maailman tädeille ; )