Eilen oltiin tyttöjen kanssa ehkä maailman parhaissa pikkujouluissa. Paikalliset martat kokoontuivat p-joulujen merkeissä askartelemaan vanhaan tunnelmalliseen puukouluun. Kutsussa luki, että tuo mukanasi jotain askarteluun sopivia aarteita. Ja kyllä siellä melkoiset jumalten juhlat olikin, noin askartelun näkökulmasta tarkasteltuna: sammalta, jäkälää, havuja, vanhoja lautoja, vanerilevyjä, hilettä, huopaa, huovutusvillaa, kuumaliimaa, kimalletta, nauhoja, olkia, meriheinää ja vaikka mitä.
Ja arvatkaas, mitä minä tein. Istuin kaksi tuntia tasaisin takapuolin ja leikkasin vanhoista Kauneus&Terveys-lehdistä (v. 1964) paperia, jolla päällystin tyhjiä tulitikkurasioita. Ympärillä oli melkoinen runsaudensarvi kaikkea askartelukamaa, mutta tällä kertaa ei vaan irronnut. Yritin kyllä kaksikin kertaa alkaa koristella kranssipohjaa, mutta luovutin, kun tuntui pahalta. Likat kyllä ottivat ilon irti tapahtumasta, ja koristelivat kimalletähdillä niitä tulitikkurasioita "aarrelaatikoiksi".
Totesin, että mitäpä sitä itseään kiusaamaan. Jos ei huvita, niin ei oo pakko. Kun on kerran jo aikuinen ja saa itse päättää.
Viime aikoina itsetutkiskeluni on johdattanut siihen pisteeseen, että jonkinlainen suvantokausi elämässä on meneillään. Kesähän oli sellaista suoranaista koskiseikkailua liikuntatapahtumineen, Kirkastusjuhlineen ja mökkitalkoineen.Levottomat- elokuvan sanoin: mikään ei oikein tunnu miltään.
Hyvä asia on sinänsä se, ettei tunnu pahaltakaan. Juttelin yhden ystäväni kanssa justiinsa eilen siitä, että tavallaan sisällä olisi patoutunutta itkua sellaiseen kunnon vollausmaratooniin joka puhdistaa hyvällä tavalla sielua ja mieltä, mutta se itkukaan ei tule ulos. Ei, vaikka ajattelisi kaikkia maailman nälkäänäkeviä ja hiviin kuolevia lapsia ja laitoksissa viruvia vanhuksia.
Vastapainoksi surun/surullisuuden puuttumiselle, ei joulukaan aiheuta mitään hilpeitä megaväristyksiä sisimmässä, niin kuin yleensä tähän aikaan. Olen tyytynyt toteamaan, että sieltä se joulu tulee, hankkinut viisaasti Prisman asiakasomistajapäiviltä lahjoja -15% hinnalla ja pannut neljä kynttilää pöydälle adventinajan merkiksi.
Sentään viikko sitten pidetyissä naisten pikkujouluissa naurettiin niin urakalla, että ehkä siitä riittääkin riemua koko joulun odotukseen, ettei joka päivä tartte olla hilpeää.
Saiskohan näillä oireilla jo jonkun masennusdiagnoosin, jos menisi lääkärille valittamaan?
En kylläkään ole menossa, kun en ole masentunut. Se on vaan tämä marraskuu ja pimeys.
Illalla, kun saa saunan, kuumaa glögiä ja pääsee peiton alle oman kullan kainaloon, ei maailma ihan paskalta paikalta tunnu. Ihan sellaiselta tavalliselta vaan.
Ja sehän riittää.
Nou hätä... hyvä ystäväni kerran muistutti minua, joka olin vähän samanlaisissa mietteissä, että huonot ja mälsät päivät ja ajat on siksi, että ne hyvät päivät ja hetket saavat sen oman erityisen kruununsa. Ja niinhän se taitaa olla. Vietä nyt rauhassa noita "levottomat 4"-teemapäiviä, taattua on, että niiden jälkeen seuraa jotain hulvatonta ja mukavaa :))
VastaaPoista