Mä en ole (välttämättä) kovin helppo ihminen romanttisessa mielessä. Oon nimittäin rakentanut mielikuvani romanttisista eleistä Aku Ankan perusteella. Muistatte kai tekin, kuinka Hannu ja Aku liehittelevät Iinestä. Minäkin aina ajattelin, että romantiikka on suuria kukkakimppuja, valtavia sydämenmuotoisia suklaarasioita ja taivaalle lentokoneella lennätettyjä Rakasta sinua -viirejä.
Romantiikka pompsahti mieleen, kun kyläkaupan tädin kanssa puhuttiin eilen siitä, kuinka usein on saanut mieheltä kukkia. Oma mieheni kuuluu siihen ihanaan kategoriaan, joka ymmärtää, kuinka paljon yksi kukkakimppu voi virkistää naisen mielialaa. Olen saanut kukkia 11-vuotisen yhdessäolomme aikana paljon. Muistan ikuisesti tulipunaiset tulppaanit, jotka odottivat minua pöydällä saavuttuani rättiväsyneenä päättöharjoittelusta kotiin. Muistan kotipuutarhasta poimitun ja itse sidotun kimpun, jonka sain sairaalaan esikoisen synnyttyä. Muistan juhannusruusun valkoisen kukan (ja sen tuoksun), joka tuotiin kesäyönä yöpöydälleni pienessä maljakossa.
Niin "pieniä" eleitä, mutta jotka osuvat täysillä naisen sydämeen. Viestittävät välittämistä.
Olen sitä mieltä, että monikaan mies ei tajua, kuinka helppoa naisen miellyttäminen on. Viiden euron ruusukimppu lähikaupasta. Suklaalevy siivouspäivänä. Valmiiksi keitetty aamukahvi termarissa odottamassa. Raapatut auton ikkunat pakkasaamuna. Niin, ei vaadita ihmeellisyyksiä. Jos haluaa oikein jotain erkkaria tarjota, niin Sokoksella myydään sellaisia sydämenmuotoisia suklaarasioita...ihan niinku Aku Ankassa.
Arkielämän pyörteissä nuo tuollaiset pienet huomionosoitukset vaan tuppaa unohtumaan. Ollaan väsyneitä, vihaisia ja veloissa. Vaikka rakkaus asuu vielä jossain, se on hautautunut jonnekin syvälle jään alle. Sinne se jääkin helposti, jos kummallakaan ei ole tahtoa tai kykyä sulatella jäätä, herätellä nukkuvaa.
Ja kyllä, puhun osittain omastakin kokemuksesta. Viime aikoina sitä on huomannut, että ei sovi hukata parisuhteesta naista ja miestä, jotka ovat jossain vaiheessa muuttuneet isäksi ja äidiksi. Pitää olla aikaa ja tahtoa ottaa toista kädestä kiinni, pyytää peiton alle ja jutella aamuyöhön asti - ihan niin kuin suhteen alkuaikoina.
Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että olisi helpompaa mököttää siellä omassa poterossaan kuin avata ehkä vähän väsyneen ja melankolisen sielunsa sopukoita toiselle, niin voin vakuuttaa, että kyllä avautuminen kuitenkin kannattaa. Yhtäkkiä taakka kevenee ja olo on parempi. Jakaminen ja itsestään antaminen synnyttää positiivisen kierteen. Hyvä olo kasvaa ja leviää ympärillekin. Kokeilkaa vaikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti