Puntari: Äitinä

Huomenna tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun tulin kaksinkertaiseksi äidiksi. Aamulla 9.1.2009, viittä vaille seitsemän, pieni suloinen tyttö syöksyi maailmaan ja poisti ensimmäisellä katseellaan kaikki pelkoni.
Olin nimittäin koko toisen raskauden ajan salaa miettynyt/pelännyt, voiko toista lasta rakastaa yhtä paljon kuin esikoista.
Sillä hetkellä, kun sain vauvan rinnalleni, sain varmuuden. Kyllä voi.

Äitiys ei ole ollut mulle koskaan mikään sisäänrakennettu juttu. En ole ostellut rintareppuja ja tuttipulloja yläkaappeihin odottamaan käyttäjiä, vaan lapsen hankintaan ryhdyttiin aikanaan melko lyhyen harkinnan perusteella. Meidän tapauksessa lapsi ei tullut heti tilauskupongin lähettämisen myötä, vaan odotus oli jonkinlainen. Kasvattava.
Kun esikoinen sitten ilmoitti tulostaan juuri kun sitä vähiten odotti, olo oli häkeltynyt. Onneksi äitiysneuvolan terveydenhoitaja oli tolkku ja ympärillä riuskoja naisia maalta: esimerkin voimalla uskoin selviäväni.

Kävimme perinteisessä  perhevalmennuksessa, jossa opimme kuinka vaippa vaihdetaan ja lapsi syötetään. Saimme äitiyspakkauksen ja kavereilta vanhat vaunut. Kaikki oli valmiina. Joopa joo.
Olisin antanut mitä vain, jos joku olisi osannut valmentaa mua vähän siihen tunnepuoleen, joka lapsen syntymän yhteydessä herää eloon. Olisi lukenut edes jossain oppaan kulmassa pienellä painetulla tekstillä, kuinka kaikki muuttuu, miten huolet ja murheet kasvavat potenssiin kymmenen.  Muistan, kuinka pidin pientä vastasyntynyttä ruttunaamaa sylissäni ja lausuin hiljaa toiveen yläkerran isälle: Anna tämän lapsen pitää kaikki rakkaat ihmiset lähellään, älä ota heitä pois. Mahdoton toive, mutta silloin se tuli täydestä sydämestäni.
Äiti ja isä eivät nimittäin pelkää pelkästään sitä, että lapsi kuolee tai sairastuu. Yhtäkkiä he pelkäävät myös sitä, että itse kuolevat tai sairastuvat tai että isovanhemmille, sedille, tädeille, serkuille tai kummeille tapahtuu niin.

Sitten on onneksi niitä valtavia ilon ja onnen hetkiä. Pallon perässä ensimmäisiä askeleitaan ottava napero. Luumusosetta syövä vauva, joka alkaa yhtäkkiä hekottaa. Yhteiset aamu-unet peiton alla. Vaunulenkit auringonpaisteessa. Dallasin leikkiminen Legoilla (älkää kysykö...), sukellusharjoitukset uimahallissa. Se tavallinen arki, jossa päivät soljuvat eteenpäin yksi kerrallaan. Ja näitä onnellisia ja huolettomia hetkiä on onneksi ziljardisti enemmän suhteessa pelkoihin!

Ja äitiys muuttaa ihmistä.
Jos ennen pinnani olikin pitkä, äitiyden myötä sen voisi kiertää vaikka maapallon ympäri. Kahdesti.