Kyllikki maailmalla : Moottorikelkkailun lyhyt oppimäärä

Täällä Lapissa on yksi mieltä riepova ilmiö jolta kukaan ei voi välttyä näin talviaikaan. Moottorikelkat. Kun tuolla ladulla yrität nauttia tykkylumisista puista ja luonnon rauhasta, niin aivan saletisti jossain vaiheessa laturetkeä jonkun mäennyppylän takaa hyökkää esiin sellainen kiimainen skiidoo jonka ohjaksissa seisoo palttiarallaa kuustoistavuotias teinipoikanen reppu selässä ja sen viisi finninaamaista kaveria seuraa perässä. Tismalleen samanlaisilla menopeleillä. Ja kelkkakunkkumeiningillä. Siinä ei paljon vauhtia vähennellä vaikka latu ja kelkkareitti risteävätkin. Toinen riesa on turistisafarit. Sininen savu leijailee männikössä ja pitkä letka kelkkoja jurnuttaa eteenpäin. Ohjaksissa tönöttää jännittyneessä asennossa lontoota puhuvaa väkeä. Katku hälvenee tyynellä kelillä todella hitaasti, ja monin paikoin ladun varsilla on pitkiä pakokaasunhajuisia pätkiä. No, hiihtäessä keuhkothan ihan vaan virkistyvät sopivasta määrästä kakstahtipörnyä ja vauhti sen kun kasvaa...

Päiväköllöllä kelkan kanssa? Ei, kun pientä säätöö vaan...

Olen aina inhonnut mottorikelkkoja. Ymmärrän niiden käytön työvälineenä ja latujen vetämisessä, mutta tuollainen yletön rässiminen ympäriinsä Suomen kauniissa luonnossa ei saa meikäläiseltä ymmärrystä saatikka sympatiaa. Kohtalon ivaahan tietenkin on, että mun aviomieheni rakkain harrastus on kelkkailu. Ja nyt ei todellakaan puhuta potkukelkkailusta. Näiden kohta kuuden vuoden aikana olen oppinut lajista yhtä sun toista, ja olen ainakin yrittänyt opetella ymmärtämään kyseisen lajin harrastajia. Nykyään, kun mies palaa kelkkareissultaan karmaisevan hajuisissa varusteissaan, muistan jopa kysyä oliko kivaa, ja jos oli, niin olen siitä hänen puolestaan ihan mielissänikin. Kauheetahan se olisi polttaa litratolkulla bensaa tuolla jänkällä hampaat irvessä tuskaillen? Nykyään osaan suhtautua yhteisiin lomiin löysin rantein kun tiedän, että aamun koittaessa mies katoaa siihen siniseen usvapilveen mökin pihasta ja palaa joskus. Enää en myöskään jaksa vängätä siitä, onko kelkkailu urheilua vai ei. Mies väittää että se on rankkaa puuhaa ja hiki lentää, ja ehkä minäkin alan pikku hiljaa asian uskoa. Olen nimittäin päässyt kelkkailun syvimmän olemuksen jäljille. Ja toden totta, hiki siinä tulee. Ensimmäinen hiki tulee varusteita pukiessa. Kelkkamies ripustaa itseensä puolen tunnin aikana panssarin jos toisenkin, ja muistuttaa lähinnä jotain He-Man -ukkelia ennen ajopuvun pukemista. Ajopuku, se haisee aina kamalalle. Pakokaasulle. Koko kämppä haisee kun se puku haisee. Varsinainen kelkkailuhiki tulee sitten tuolla reiteillä. Siellä on kuulkaas tasaisin välimatkoin kelkkoja jumissa ainakin metrisen hangen syleilyssä. Suurin osa turisteja, mutta aina sinne joku tosikelkkailijakin menopelinsä pölläyttää. Ja ne kelkat pitää sieltä sitten tietenkin kaivaa ylös. Niissä He-Man -varusteissa. Hikihän siinä tulee. Ja kun useamman kelkan kaivat, niin useamman hikipisaran tietysti myös vuodatat. Vaikka se helvetillisperkeleellinen vauhti onkin varmaan se mukavin juttu tuossa lajissa, niin toi kaivaminen on sitten varmaan se lajin suola? Ja jos reitillä ei ole ollut yhtään kelkkaa jumissa niin reissu on pilalla?
Mieheni mielestä kelkkailu ei ole ekoterroristiharrastus. Eipä. Eikä se myöskään ole mitenkään vaarallinen laji. Ainakaan hänelle, koska hän on järkevä kuski ja vastuullinen isä. Silti tuli viimeisimmältä reissulta kotiin silmät mustina, toinen silmäkulma tikattuna ja reidet valtavilla mustelmapaakuilla. Vika ei ollut miehessä. Vika oli iskareissa. Niinpä.

Tässä ollaan kohta kaksi viikkoa eletty tätä "kelkkailuhuumaa", kaikki me kolme yhdessä. Minä ladulla, mies reiteillä.  Pikku-Kiiski on kuullut vähän kelkan murinaa vaunujensa suojissa. Sen ilmeestä on luettavissa selvästi, ettei se aio isona kelkkakunkuksi. Ja sen Äiti on hirveen hirveen helpottunut!

Tässä vielä muutama havainto kelkkailun saralta:

•  Kelkkamies on merkkiuskollinen, kerran lynximies on aina lynximies

•  Kelkat ovat aina huollon tarpeessa. Se aika mitä niillä ei ajeta, se huolletaan. Ennen Lapin reissua kelkka menee huoltoon, ja viikon ajon jälkeen se viedään taas huoltoon. Ja sen viikonkin aikana sitä voidaan huoltaa. Vähän sama kun mä kiikuttaisin ompelukoneeni huoltoon jokaisen ommellun collegepuseron välissä.

• Kelkkoja säädetään kuin mitäkin formula-autoa, viilataan iskareita ja vaihdetaan osia jotta saadaan optimaalisen täydelliset ajosäädöt ja olosuhteet kuskille. Eli suomeksi sanottuna kelkalla voi ajaa niin lujaa kuin mahdollista!

•  Kelkat ovat aina rikki jostain. Varaosia tilataan kuin maitoa kaupasta.

•  Kun kelkalla ajetaan, sen pitää tapahtua näyttävästi ja kuuluvasti. Mitäpä sitä hienoa menopeliä piilottelemaankaan.

•  Kelkkaharrastajat ovat kuin yhtä suurta perhettä omilla keskustelupalstoillaan. Niissä jauhetaan rivitolkulla juurikin niistä iskarisäädöistä, kelkkareittien olosuhteista ja sovitaan ajotreffejä lomamatkoille. Palstaa lukiessa melkein näkee nimimerkkien takaa kaikki ne lippalakit ja kuulee farkkutakkien kahinan...

MOOTTORIKELKKA ON MOOTTORIKELKKA, POTKUKELKKA ON LÄLLÄRIKELKKA...