Kyllikit Jukolassa

Lauantaina starttasimme Pian kanssa Kuhmalahdelta kello seitsemältä kohti Rautajärveä, josta Transportterin kyytiin hyppäsivät ankkurimme Pauliina ja huoltaja-manageri-kuski-Hanna. Ajelimme läpi Päijät-Hämeen vehreiden maisemien vesisateen kiihtyessä. Koko ajan taivaalla näkyi mielestämme "kaistale selkeämpää" ja uskoimme vahvasti, että Virolahdella paistaa aurinko ja on helle. Olin pakannut oikein sandaalitkin mukaan, ettei varpaiden tarvitse hikoilla kuumuudessa. Turhaan.
Sadetta jatkui ja jatkui. Kiittelimme, että olimme liikkeellä autolla, joka pystyi tarvittaessa täyttämään myös pukuhuoneen, ravintolan ja hotellin tehtävät. Parin huoltoasemapysähdyksen ja reilun kolmen tunnin ajamisen jälkeen saavuimme Ravijoelle, Suomen suunnistuksen senhetkiseen polttopisteeseen.

Olimme ajoissa paikalla ja automme ohjattiin lähes eturiviin leirintäalueen läheisyyteen. Ensimmäisenä tietysti syötiin ja ihmeteltiin kisaoppaasta, millainen alue eteemme levittäytyy. Tankkauksen jälkeen lähdimme tutkimaan aluetta ja hakemaan kisamateriaalit toimistolta.
Salpa-Jukolassa kaikki tuntui toimivan hyvin. Kisakeskuksena toimi Harjun oppimiskeskus, jossa majailee myös 200 hevosta. Jukolan ajaksi hepat oli kärrätty muualle, ja maneeseihin ja muihin rakennuksiin oli sijoitettu mm. kauppoja, toimistoja ja ravintoloita.

Shoppailemassa ja sateensuojassa ennen kisaa...

Kävimme vähän shoppailemassa ja sade jatkui, jatkui, jatkui... Mietin, miten tarkenen odotella lähtöalueella ainakin puolituntia ennen starttia, jos vettä sataa ja ilma on kolea. Ostin Intersportista varmuuden vuoksi pitkähihaisen urheilupaidan, jonka pistin virallisen kisapaidan alle.
Sotilassoittokunta heitti hyvää settiä päälavalla ja joukkueemme tunnelma tiivistyi! Pari yhteisfotoa otettiin vielä ennen mun lähtöä emit-sisäänleimaukseen. Jaettiin viime hetken vinkkejä (kuten: "Jos edessä on iso hakkuuaukko, olet matkalla Venäjälle", tai "Ei ne rastit sieltä eteen juokse, jokainen täytyy itse löytää").
Sitten olikin mun aika kuoriutua sadevaatteista, pistää lenkkarit jalkaa ja huivi päähän ja kirmata verryttelemään. Ja kas, sadekin oli juuri sopivasti loppunut!

...Venlat valmiina lähtöön...

...ja starttipyssy paukkui...

...alussa hurja ylämäki ja siitä stadionin kautta kohti metsää...

Täytyy sanoa, että niin suurta liikunnan riemua tulee harvoin koettua, mitä lauantaina koin. Jännitys loppui siinä vaiheessa, kun asetuin lähtöön oman kartan alle. Ja kun juoksin viitoitettua reittiä kohti K-pistettä sanoin itselleni samat sanat, jotka Pia viime vuonna ekassa Jukolassa minulle sanoi: NAUTI!
Ja niin nautinkin. Keli oli tosi hyvä juoksemiseen ja rastit löytyivät helposti. Yhtään pummia ei tullut ja televisiorasteilla muistin vilkuttaa (varmuuden vuoksi). Maasto oli mukavaa ja hyvässä seurassa vaihdettiin kokemuksia aikaisemmista viesteistä, varusteista ja mokista.
Kolmanneksi viimeisellä rastilla päätin, että nyt hanat auki ja loppu niin kovaa kuin pääsee. Maalisuoralla jalat huusivat hoosiannaa, mutta sen ihanampaa tunnetta ei voi ollakaan! Sitten kartta eteenpäin Pialle, joka lähti viemään viestiä kakkososuudelle.

...Tiina ennen kisaa, oman osuuden jälkeen ja lopulta saunan raikkaana Lumenen Pikakaunistajat naamassa...

Maalialueella Hanna odotti kisajuoman kanssa. Riemuitsimme yhdessä siitä, että Äimälä-kokemus ei osunut tänne, vaan homma meni odotettua paljon paremmin. Hannan kanssa spekuloimme viestin mahdollista voittajaa, meidän sijoitusta, Pian loppuaikaa ja kaikkea muutakin. Ja syötiin salmiakkiaakkosia.
Tunnin päästä Pia saapui omalta reitiltään ja vapautti Pirkon radalle. Pirkko on meidän joukkueen raumalaisvahvistus, joka viime vuonna Kytäjän jälkeen sanoi legendaariset sanat "ei koskaan enää". Mutta niin vain saatiin taas Pirkko joukkueeseen!

...Tiina maalissa, Pauliina vasta haki kaupasta glukoosipastilleja omaa osuuttaan varten...

Sillä aikaa kun Pirkko hikoili radalla, minä ja Pia käytiin saunomassa mahtavassa telttasaunassa (jossa oli 5 kiuasta) ja peseytymässä.
Sitten pikaisen tankkauksen jälkeen palattiin vaihtoalueen kupeeseen seuraamaan, millaiselta tilanne joukkueemme kannalta vaikuttaa. Siinä vaiheessa Pauliina oli jo radalla ja toi meidät lopulta maaliin sijoituksella 765!!!

...Pauliina maalissa, Pia onnittelee ja Pirkko korkkaa jo kuoharia...

Pirkko kaivoi hilpeälle joukkueellemme kuohuviinilasit ja pullon, ja ilta-auringon valaistessa taivaan skoolasimme reippaalle joukkueellemme ja hyville huoltajillemme. Erittäin tärkeä lenkki meidän tiimissä oli Pirkon mies Pekka, joka hoiti paitsi video- ja valokuvauksen, osasi kellontarkasti laskea, koska kukakin meistä tulee vaihtoon!

Voittajien on helppo hymyillä!!! 

Kävimme vielä Hannan kanssa shoppailemassa ja ostin vihdoinkin oikeat suunnistuskengät, jotka pääsevät testaukseen keskiviikkona. Hanna shoppaili pari buffia, urheilujuomaa ja energiapatukoita. Ja pipon.
Sitten alettiin pohtia, pystyttäisimmekö teltat ja jäisimme yöksi Jukolaan, vai ajaisimmeko kotiin. Hannaa houkutti oma sänky ja itselläni tuli niin kova päänsärky, että aloin myös kannattaa kyseistä vaihtoehtoa. Pakkauduimme autoon yhdeksän jälkeen ja taas syötiin.
Alkoikin reissun kinkkisin tilanne, kun auto piti saada pois sateen pehmentämältä heinäpellolta. Viralliset ajourat olivat täyttä kuravelliä ja järjestäjät etsivät vaihtoehtoisia reittejä heinäpellon reunoista. Onneksi Hanna on tottunut kurittamaan autoja vaikeissa maastoissa meidän sienestysreissuilla, eikä transportteri jäänyt kiinni kuin yhden kerran. Siitä selvitittiin liikenteenohjaajien työntöavulla (jotka kertoivat, että siihen mennessä oli tullut työnnettyä n. 70 autoa...sääli heitä!).
Kotimatkalla kuuntelimme radiosta Jukolan viestin lähtöä ja ensimmäisen ja toisen osuuden tunnelmia. Kuusikko suhisi ja radiorasteilla oltiin fiiliksissä!
Kotiin päästiin yhden aikaan yöllä, väsyneinä mutta onnellisina.

Ja ensi vuonna kohti Vantaata ja Valio-Jukolaa!

Teksti: Tiina

Kuvat: Hanna