Puntari: Päivän pulla

Meinasin kuolla nauruun, kun kävin Marjan blogissa ja luin sieltä Marjan bongaaman blogianalyysin. Vauva-lehden keskustelupalstalla oli joku oman elämänsä Dr. Phil analysoinut tätä bloggaamista ja päivän asu -postauksia tekeviä bloggaajia. Asiatekstiä, päätynee johonkin psykologian perusteokseen!

"Itseään julkiseen blogiinsa kuvaava bloggari on ollut kouluaikoinan luokan näteimpiä ja suosituimpia tyttöjä, joka kuvitteli aina päätyvänsä julkisuuteen elämään glamour-elämää vaikkapa mallina, näyttelijänä tai laulajana. Vaan toisin kävi, ei riittänyt ulkonäkö/lahjat/muut avut ja nyt sitten painetaan duunia jossakin perusammatissa sairaanhoitajana tai ostoskeskuksen kassaneitinä.. Hyvässä lykyssä sentään ollaan päästy rikkaisiin naimisiin. Ja sitten kun huomataan lähempänä kolmeakymppiä että hups, elämä valuu hukkaan ilman jatkuvaa ihailua peruspirkkoammatissa tai kotiäitinä, mahdollisesti vielä jossain perähikiällä, hankitaan uusi kiva harrastus: bloggaus. Sillä sitten päästäänkin Suomen olosuhteissa "melkein julkkikseksi" - ja mikä parasta, voidaan lopultakin jatkaa uraa "suosittuna". Kuvaillaan itseä peilin kautta ja käsitellään kuvia niin että väkisinkin alkaa näyttää hyvältä ja saadaan muutama (kymmenen) uskollista ihailijaa huokailemaan ooh ja aah ... Ja egot senkun pullistuu, ala-asteen söpöimmän tytön huippuhetket ihailtuna ja suosittuna palaavat jälleen keski-ikää lähentelevän "nuoren naisen" elämään, aah kuinka ihanaa..!!"

Itse en ole kykeneväinen esittelemään päivän asuja, joten esittelen tässä nyt päivän pullan (dagens bagels).
Ja jotta kenenkään siellä Vauvan keskustelupalstalla ei tarvitse vaivautua, niin heitänpä itse analyysin tästä ilmiöstä (toi kaikki Vauva-keskustelupalstalla mainittu pätee tietysti myös tähän).

" Päivän pullia esittelevät elämäänsä kyllästyneet kotiäidit, jotka tuntevat jatkuvaa tarvetta taikinaterapiaan. He ovat aikoinaan olleet yläasteen kotitaloustuntien keskiverto pitkontekijöitä eivätkä taidot koskaan riittäneet Kangasalan amitsun leipurilinjalle. Nyt tämä näivettynyt ihmisraunio, jonka kolmekymppiskakun kynttilät on puhallettu jo aikapäiviä sitten, haluaa todistella itselleen ja entisille luokkatovereilleen (sekä kotitalousopettajalleen), että taikina nousee nesteen liian alhaisesta lämpötilasta ja kuivahiivasta huolimatta.
Perähikiän takkuisia 3G-yhteyksiä käyttäen oman elämänsä Leipuri Hiiva päivittää blogiaan ja odottaa hurraa-huutoja ja avointa palvontaa kymmeniltä ihmisiltä, jotka säälistä käyvät hänen blogiaan lukemassa (tai edes siltä köksäopeltaan). Nikonin digijärkkäri laulaa, kun pullia kuvaillaan edestä ja takaa, unohtamatta ottaa paria näyttävää otosta myös täydellisen taikinan koostumuksesta ja lapsilisillä ostetuista Tupperwaren Pro Baking -kulhoista. Ja niin kotitaloustuntien keskiverto-Katrista tai Pirkosta kuoriutuu kaikkien ihailema joka kodin Martha Steward, jonka ego hädin tuskin mahtuu edes siihen isoimpaan Tupperin vatkauskulhoon (vetoisuus 10 litraa). Aah, kuinka ihanaa...!"

Ja jotta te voitte nyt avoimesti kadehtia, palvoa ja jumaloida mua (ja tatuoida mun kuvan vaikka teidän pakaraan), niin tässä vielä pakollinen peilin kautta otettu omakuva.

Legginsit: Kangasalan Prisma, merkki Rainbow.

Harmaa paita: Hannan vanha.

Neuletakki: Pirkkalan Veska, H&M.

Huivi: entiedämistäjakoskaostettu.

Perkeleen likainen peili, jonka kautta kuva otettu: Ikea Vantaa.

ps. Päivän pulla on leivottu jauhopussin kyljestä otetulla reseptillä. Sitten kohonneisiin pulliin painettiin sormilla syvänteet, joihin upotettiin paistonkestävää vanilijakreemiä. Päälle suklaarakeita. Maistuu!

Halkomäki : Uusi kausi ja uudet stadionit!

Niin kuin olen useaan otteeseen todennut, hiihto on parasta mitä nainen voi tehdä sukset jalassa!

Meikäläinen korkkasi hiihtokauden tänään. Oikein luvallisesti, lääkärin määräyksestä. Vaikka kaikki kielletty on kivaa, ja vaikka hiukan karkailinkin jo luvattomasti hölkkälenkille, niin hiihdon kanssa olen malttanut odotella määräajan umpeutumista. Ihme kyllä!!! Tänään huomasin, että joskus on jopa ihan hyvä uskoa niitä lääkäreitä, vaikka eihän ne koskaan mistään mitään tiedä...
Miten se onkaan aina niin vaikeaa saada hiihtokaudesta pää auki...kaikki tavarat pitää etsiä ja tsekata varusteiden kunto, haalia paketti kasaan.Yhtä sieltä, toista täältä. Tänään lähdin liikkeelle siitä tosiasiasta, etten tiennyt edes missä mun sukset oli! No, ne löytyi liiteristä ja pitkällisten etsintöjen jälkeen monotkin löytyivät juuri sieltä mistä niiden pitikin löytyä. Puusilmä, minkäs teet! Urheilukerrasto, hiihtoasu, pipo, hanskat, säärystimet ja lasit löytyivätkin helposti. Tosin mun ohuemmat hiihtohousut on edelleen kadoksissa, nyt vedin jalkaani hiukan lämpöisemmät versiot, mutta oletetaan vaikka sitten että sen vanukerroksen alla rasva palaa tehokkaammin!? Sitten vaan Pikku-Kiiski naapurin pihaan koisimaan päiväunia ja isän voitelemat sukset jalkaan. Suuntasin kohti kotisuon stadionia tarkoituksena vetää erittäin kevyt tunnusteleva puolituntinen. Ja sellainen siitä tulikin. En ole aikaisemmin ollutkaan kotisuon stadionin laduilla, kokemus oli oikein miellyttävä ja latuprofiili sopi tähän tarkoitukseen hienosti. Lenkki on pidempi kuin Aitoon virallisella stadionilla jota parhaimmillaan jyystin ympäri 40 kierrosta yhdellä kertaa. Rauhallista vauhtia tasaisella lykkiessä meni hienosti, mutta hiukankin kovempi vauhti tai loivaa ylämäkeä niin johan rupesi alavatsaa kiristämään. Haava peijooni se siellä ilmoitteli itsestään. Lenkin jälkeen tuntui melkoista kirvelyä ja poltetta jossain tuolla sisuskalujen syövereissä, mutta se meni onneksi nopeasti ohi. Fiilis oli upea, auringonpaistetta ja pikku pakkanen oli mitä loistavin keli avata hiihtokausi. Nyt pitää vaan pikkuhiljaa totutella tähänkin liikuntamuotoon ja varoa lipsuvia suksia. Onneksi kävin viime viikolla Timpan paikallinen voiteluvelho suksienvoitelukoulussa. Tarttis varmaan vaan hankkia niitä voiteitakin?

Varusteet ei meikäläisellä ole uudemmasta päästä, mutta aivan toimivat pelit. Peltosen sukset on öbaut seitsemän vuotta vanhat, samoin sauvat. Suksista irtosi viime talvena siteen yksi keltainen kumiosa, mutta ainakaan vielä se ei ole menoa haitannut. Monoilla on ikää ehkä kymmenisen vuotta. Hiihtopuku mulla on myös lenkkikäytössä talvella, Swixin setillä olen hikoillut jo sen viitisen vuotta ja Craftin topatumpi versio on saman ikäinen. Viime talvena investoin oikeaan hiihtopipoon ja laseihin, ja se kyllä kannatti. Tällä setillä siis mennään, ehkä keväällä voisi katsella alennusmyyntejä sitten sillä silmällä josko uusia monoja saisi hankittua.
Aitoossa on hirmu hyväkuntoiset ladut kun meillä niitä hoitaa mies joka todella hoitaa niitä. Kyllä täällä kelpaa hiihdellä. Vielä kun saataisiin muutama pidempi lenkki pururadan lisäksi käyttöön ja joku jäälatu, niin eihän sitä sitten kotona malttaisi ollakaan. Ja Sakulle oma ahkio niin se menisi kyydissä mukavasti.

Me vietellään Sakun kanssa tässä sinkkuviikkoa kun T on taas maailmalla. Syödään kalaa ja itämaisia ruokia oikein urakalla ja tehdään kaikkea hurjaa kun kontrolli on poissa. Näin mukavaa tiistaita on kiva jatkaa toivottavasti yhtä mukavalla keskiviikolla. Huomenna onkin ohjelmassa neuvolaa, akvarellimaalausta ja alkukankeudesta kärsiviä nivusia! Kolotukseen pitää valmistautua henkisesti, joten taidanpa haukata vielä palan täytekakkua ennen nukkumaan menoa. Terveelliset iltapalat kunniaan!

Halkomäki : Tii Tii -terapiaa

Edes Doctor Phil ei ole keksinyt tätä vielä!

Nimittäin yksi ihanimpia asioita talvessa ovat nuo lintulautojemme siivekkäät ja söpöt ystävät: tiaiset. Meidän keittiön ikkunasta näkyy yleensä aamupäivän aikana ainakin talitiaisia, sinitiaisia, kuusitiaisia ja hömötiaisia. Joskus paikalle pelmahtaa parvi pyrstötiaisiakin, noita koomisia tiaismaailman pikku varsipalleroisia. Näyttävät ihan tikkareilta!

Tuossa naapurissa äidin ja isän lintulauta on kokoluokkaa MEGA. Se nielee viikossa varmaan kuution auringonkukansiemeniä. Jo kouluaikoina mulla oli tapana viikonloppuisin täyttää lautaa ja tarkkailla samalla lintuja. Kun lauta oli täynnä jäin siihen muutaman metrin päähän seisomaan hiljaa paikalleni. Ei mennyt kuin hetki ja linnut palasivat yksi toisensa jälkeen takaisin syömispuuhiin. Paitsi että sitä siementen hakua ja aukomista oli hauska seurailla, niin vielä mukavampaa oli kuunnella niiden keskinäistä jutustelua. Rohkeimmat tintit tulivat ihan viereen kuusen oksalle vinksuttamaan, kallistelemaan päätään ja ihmettelemään punapukuista vierasta. Erityisesti hömötiaiset kuuluivat näihin uteliaisiin ja rohkeisiin kavereihin.

Tällä viikolla päivittäisenä ohjelmanumerona on ollut puiden raahaaminen sisätiloihin. Mun reitti kottikärryjen kanssa kulkee ihan lintulaudan ohi. Eilen pysähdyin siihen kuuntelemaan tiaisten juttelua. En ole tehnyt sitä piiiiiitkääään aikaan. Voi miten ihanaa...olin jo melkein unohtanut!

Sellaisena päivänä kun on oikein raskas mieli, eikä pääkoppa jaksa ottaa vastaan puhetta tai musiikkia rentoutuakseen, niin kokeileskin tätä luonnon omaa "terapiaa". Voin vaikka vannoa, että kun tiaisten kirkkaan hento tii-tii leikkaa pehmeästi ja kuulaana ilmaa, koskettaa se mielen sisintä merkillisellä tavalla.  Sen kevyempää ja rauhoittavampaa hentoista ääntä saa hakea. Se on toiveikas, suloinen ja iloinen konsertti. Eikä maksa mitään. Pienten vikkelästi pyörivien ja toimeliaiden tiaisten keskellä ei voi olla kauaa raskain mielin! Kantapäät kevenevät kuin itsestään! Kun konserttiin yhdistetään vielä upea auringonpaiste, meinaa ihmislapsi pakahtua siihen ihanuuteen!

Puntari: Survivors

Potkukelkka - maailman paras keksintö. Ei hyydy edes pakkasella!

Terveisiä täältä Puntarin omasta Survivors-seikkailusarjasta!
Sen verran alkaa olla ääriolosuhteet, että odotan koska kuvaustiimi ja joku amerikkalainen juontaja pelmahtavat paikalle ikuistamaan todellistakin todellisempaa realityä.

Yleensähän kun mies on pois talosta, ilmestyy kaikkia pieniä ongelmia.
Pellettikattila lakkaa toimimasta. Siellä sitten, toinen käsi kyynärpäätä myöten polttimen sisuksissa ja toisella käsivarrella parin kuukauden ikäinen vauva, teet korjaushommia (kolmannessa kädessä pitäisi sitä käyttöohjekirjaa, jos sellainen vaan olisi, siis sekä se käsi että ohjekirja)
Vielä ei ole pelletti mennyt epäkuntoon (vielä ehtii, sunnuntaihin on monta pitkää tuntia), mutta tällä kertaa erikoisia tilanteita on aiheuttanut Das Auto.
Jos käytössä olisikin oma rakas Poloni, tietäisin heti, miten toimia (tai ainakin melkein heti). Mutta nyt kun huristelen tuolla meidän pakettiautolla, niin sen suhteen mekaanikkotaitoni ovat rajalliset.
Maanantaina kerhoreissu tyssäsi heti kotipihassa jarrujen jäätymiseen. Mittaritaulussa vilkkuivat kaikki mahdolliset ABS, ESP, HIV, NMT ja SMP valot. Kurvasin auton takaisin pihaan ja sain kerhokyydin mukuloille Hannalta.
Kyllä ne jarrut siitä sitten notkistuivat, kun naisporukalla sitä vähän kengittiin tuossa pihassa, joten viikko jatkui suotuisissa merkeissä.
Kunnes eilen. Olin saanut neljä lasta puettua suhteellisen moneen vaatekerrokseen kerhoreissua varten ja pakattua ne auton takapenkille. Vain todetakseni, että auto ei käynnisty. Akku tyhjä.
Meillä ei ole sellaista näppärää laturia, jolla saisi auton käyntiin. Ja jos olisi, niin sen löytämiseen tarvittaisiin yliluonnollisia kykyjä, koska piharakennuksemme ovat - lievästi sanoen - jokseenkin epäjärjestyksessä.
Siispä lapset pois autosta ja takaisin sisälle. Soitto isukille Aitooseen, että saanko huomenna siviiliapua, tai ainakin auton lainaan, että pääsen lääkäriin.
Isä vaikutti vähän innottomalta tulemaan tänne, joten päätin, että tällaisesta tilanteesta selvitään ilman ulkopuolistakin apua. Tai ainakin melkein.
Soitto Skypellä Japaniin selvensi tilannetta sen verran, että Transussa on joku sisäinen laturi. Että auto vaan piuhan päähän, niin johan alkaa akkukin heräillä. Vaan kun ei ollut sitä piuhaa. Ei niissä siisteissä ulkorakennuksissakaan.
Onneksi meillä on maailman parhaat naapurit. Ihmiset, joiden puoleen uskaltaa ja voi kääntyä, tarvitsi sitten ihan mitä tahansa (niillä on kaikkea kaivureista lähtien!). Tietysti Vesalta ja Anitalta löytyi juuri meidän auton pistokkeeseen sopiva lämppärijohto. Jatkojohto navetan seinässä olevasta pistorasiasta, auto piuhan päähän ja vielä lopuksi vepasto päälle.
Ja juna kulkee taas!

Näissä tunnelmissa kohti viikonloppua!

Talvi on ihmisen parasta aikaa!

Halkomäki : Pientä säätöä almanakkaan!

Vielä viikko -pari sitten tuuppasin vaunuja tuolla Aitoon laitamilla peltoaukean keskellä ja lauloin...joululauluja!!!! Melkein noloa tunnustaa...mutta mulla oli ihan mieletön ikävä joulua! Kaikki muut on siihen varmaan jo niin kyllästyneitä, onhan se jo vähän niin kuin laast siisön, ja mäkin olisin varmaan samaa mieltä normiolosuhteissa.

Tänä vuonna kaikki oli jouluna toisin kuin aikaisemmin. Olin varustautunut siihen, että parhaassa tai siis pahimmassa tapauksessa meidän uusi tiimijäsen syntyy pari päivää ennen joulua. Että otan joulun löysin rantein ja mennään jonnekin sukulaisiin aatoksi.  Tai sitten syödään äitien valmistamia jouluruokia kotona kynttilänvalossa. Meikäläisestä kun ei ollut siinä kunnossa valmistelemaan joulua pakastimeen edes muutamaa kuukautta etukäteen. Ja etukäteen ihan hirvitti tuntuuko se joulu sitten yhtään joululta. Ja kun kävi niin kuin kävi, meni pakka sekaisin. Toivuin hässäkästä kuukaudessa melko hyvään kuosiin ja siinä tuli sitten ne ristiäiset, jonka jälkeen pääsin laittamaan vähän joulujuttuja.

Tänä vuonna meillä oli vähemmän joulukoristeita kuin koskaan. Esiin kaivettiin vain ne tärkeimmät ja laitettiin kyntteliköt ikkunoille, jouluvalot pihaan ja joulukortit omaan telineeseensä. Aaton lähestyessä olohuoneessa oli punaiset verhot, punaisia sohvatyynyjä ja joulukuusi. Tein perunalaatikoita ja rosollia, savulohihyytelöä ja joululimppuja. En leiponut mitään makeaa, edes piparkakkuja. Pieni tonttu köllötteli sitterissä mummun ompelema tonttulakki päässä ja kulkunen kilisi iloisesti. Ainoa toiveeni oli rauhallinen, valkea joulu. Halusin, että voisimme kaikessa rauhassa nauttia ihanasta tunnelmasta T:n ja pikkutontun kanssa ja rauhoittua viettämään ensimmäistä omaa perhejoulua. No, lunta oli sen verran että maa oli valkea. Mutta rauhaa meidän joulusta sai hakea, joka päivä piti singota johonkin suuntaan. Meikäläisen perheessä joulu on aina mennyt niin, että joulurauhan julistuksen jälkeen käydään haudoilla ja sitten aika pysähtyy. Seuraavan kerran kotoa liikahdetaan vasta Tapaninpäivänä. Miten ihanaa se onkaan vaan olla kotona, maata, syödä, lukea kirjaa ja höpötellä perheen kesken. Jos joku halusi tulla käymään, tietenkin sai tulla! Mutta se hiljentyminen ja pysähtyminen oli tärkeintä. Nyt kun sovitellaan yhteen kahden ihmisen jouluperinteet niin asiat mutkistuvat. Pitääkin siis ensi vuonna luoda ihan omat perinteet, eikä miettiä liikaa mitä muut niistä ajattelevat. Joulu on jokaisen oma. Eikä puolentoista vuorokauden hiljaiselo kerran vuodessa ole kai liikaa vaadittu. Tai jotenkin turha. Ainakaan yrittäjäperheessä...


Joulu siis oli ja meni. Sain Tapaninpäivän iltana maata sohvalla ja syödä suklaata ja lukea lehtiä. Puoli tuntia. Kaikki oli siis ohi juuri kun meillä olisi ollut mahdollisuus rauhoittua. Kun tehtävät oli suoritettu ja nähty kaikki ne ihmiset jotka kuuluu jouluna nähdä. Jäin kaipaamaan sitä kaikkea tunnelmointia. Sitä joulua. Pysähtynyttä aikaa. Piparkakkuja ja kinkkuja erityisesti. En oikein ehtinyt niitäkään syödä kyllästymiseen asti. Mikä siis kuuluu asiaan. Arkielämän koittaessa oli ihan surullinen olo, vähän pettynytkin. Tässäkö se kaikki nyt oli?!
Niinpä sitten kun uudet vuodet oli juhlittu niin se iski. Joku posttraumaattinen joulukaipuu. Sitä siivitti myös ihana talvinen maisema, pakkanen ja lumiset puut, oikea joulumaa -tunnelma. Se oli kuin veistä olisi vääntänyt haavassa. Tontut suorastaan vilisivät silmissä. Melkein ehdotin Tiinalle, että pidettäisiin vielä yhdet pikkujoulut, leivottaisiin pipareita ja torttuja, juotaisiin glögiä ja saunottaisi joululaulujen tahdissa. Tonttulakit ja pari kuusenoksaa kimalteineen mukaan. Se kuitenkin jäi.


Ja mitä nyt onkaan tapahtunut. Tuli AURINKO ja muutti kaiken. Se pyyhkäisi pois joulufiilikseen tarvittavan hämärän päivän ja siirsi näinkin pakkomielteeseen pinttyneen ihmisen kohti uutta ja ihanaa talvea. Mieli on jo kääntynyt uusille rattaille. Upeat pakkaskelit ja huikaisevan sininen taivas, lumesta notkuvat puut. Tätä niin kaipasin silloin joulukuun vesisateissa! Ja jos joulu olikin hiukan floppi, niin tämä talvi on kuitenkin kunnon talvi. Jos molemmat olisivat menneet mönkään niin olisin muuttanut pois koko maasta. Tai vaatinut korvauksia jostakin. Ehkä Kelalta. Ne kun unohtivat maksaa mulle äitiysavustustakin... Toisena toimintasuunnitelmana mietin soittoa yliopiston almanakkakeskukseen, josko ne voisivat siellä seuraavaan almanakkaan vaihtaa tammikuun ja joulukuun paikat. Saataisiin varmimmin valkoinen pakkasjoulu. Ja olisi enemmän aikaa valmistella kaikkia joulujuttuja. Ja tammikuun alennusmyynnitkin olisivat juuri sopivasti ennen joulua. Miksei kukaan ole älynnyt ehdottaa tätä aikaisemmin?  Tällaisena ilmastonmuutosten ja kasvihuoneilmiöiden aikana Jeesuskin varmasti ymmärtäisi vaatimattoman pienen vaihdoksen synttäreidensä osalta? Ymmärtäisihän?

PARASTA TÄSSÄ JOULUSSA OLI TÄMÄ PIKKUTONTTU, JOKA TONTTUILEE 

MEILLÄ NYT 24/7/365!  TipTap!

Puntari: Siivousmusaa

Eilen siivoilin kodinhoitohuonetta ja kuuntelin youtubesta musaa. Ihan sekalaisia biisejä vaan, lähinnä kylläkin naisten esittämänä. Chisua, Jenni Vartiaista, PMMP:tä. Oli siellä joukossa tietty Petri Nygårdkin vähän testosteroinitasoa nostamassa (Lapset oli sen verran kaukana, että pystyi kuuntelemaan. Muutenhan ne laulaa kohta kaiken perässä. Kuten Saima yksi päivä keittiössä hoilotti: hei kohtalo, oon iso tyttö jo... Putosin ihan totaalisesti!)

Sitten sattui silmiin Laura Närhen laulamana Tehosekottimen biisi Hetken tie on kevyt. Se on tulossa Aku Louhimiehen Vuosaari-elokuvaan, musavideosta päätelleen. Sen verran oon pudonnut tästä nykymaailman kelkasta, ettei ole hajuakaan, mitä kotimaisia leffoja valkokankaalla vuoden mittaa pyörii. Paitsi tietysti sen tiedän, että Herra Heinämäki siellä menee, koska Heinis on lastenohjelmista meidän perheen nr. 1.

Tykkään tästä ja monesta muustakin Tehis-biisistä todella paljon, eikä tämä Laurankaan versio pöllömpi ole. Tuo vähän erilaista näkökulmaa Tehiksen musiikkiin. Mitäs itse olette mieltä?

Puntari: Talvi se on

Heti kun joulutähdet ja amaryllikset oli saatu viskattua biojäteastiaan ja joulukuusi kannettua mäelle, alkoi porukka (ainakin täällä blogeissa) hyperventiloimaan keväästä.
Että kuinka nyt on vitsi siis hei niiiiin ihanaa kun saa laittaa olohuoneeseen keväisen sisustuksen, ja plaaplaaplaa.
Mikä kevät tää nyt muka on?Samaa tekisi mieli kysyä myös niiltä tsiljoonilta postimyyntifirmoilta, jotka lähettävät kevätkuvastonsa heti joulun välipäivinä. Onks jollain nyt jotain päässyt unohtumaan?

Nythän on talvi parhaimmillaan. Päivä vähän pidentynyt, mutta ei se vielä kevättä tee.
Suksilla ja potkukelkalla pääsee liikehtimään lumisessa maastossa. Pakkasmittari osoitti eilen jo lupaavia lukemia (-21 C, enemmänkin voisi olla) ja toivottavasti jokunen lumisadealuekin vielä eksyy tänne (vaikka sieltä Japanista, missä yhden yön aikana voi sataa puoli metriä lunta).
Ei oikein tee vielä mieli lueskella kataloogien bikinitarjouksia, kun kankut ovat syväjäässä ulkoilun jäljiltä, vaikka päällä on merinovillaa pikkuhousuista lähtien.
Mutta en valita. On tää vaan niin hianoo! Lisää tätä!