Halkomäki : Pientä säätöä almanakkaan!

Vielä viikko -pari sitten tuuppasin vaunuja tuolla Aitoon laitamilla peltoaukean keskellä ja lauloin...joululauluja!!!! Melkein noloa tunnustaa...mutta mulla oli ihan mieletön ikävä joulua! Kaikki muut on siihen varmaan jo niin kyllästyneitä, onhan se jo vähän niin kuin laast siisön, ja mäkin olisin varmaan samaa mieltä normiolosuhteissa.

Tänä vuonna kaikki oli jouluna toisin kuin aikaisemmin. Olin varustautunut siihen, että parhaassa tai siis pahimmassa tapauksessa meidän uusi tiimijäsen syntyy pari päivää ennen joulua. Että otan joulun löysin rantein ja mennään jonnekin sukulaisiin aatoksi.  Tai sitten syödään äitien valmistamia jouluruokia kotona kynttilänvalossa. Meikäläisestä kun ei ollut siinä kunnossa valmistelemaan joulua pakastimeen edes muutamaa kuukautta etukäteen. Ja etukäteen ihan hirvitti tuntuuko se joulu sitten yhtään joululta. Ja kun kävi niin kuin kävi, meni pakka sekaisin. Toivuin hässäkästä kuukaudessa melko hyvään kuosiin ja siinä tuli sitten ne ristiäiset, jonka jälkeen pääsin laittamaan vähän joulujuttuja.

Tänä vuonna meillä oli vähemmän joulukoristeita kuin koskaan. Esiin kaivettiin vain ne tärkeimmät ja laitettiin kyntteliköt ikkunoille, jouluvalot pihaan ja joulukortit omaan telineeseensä. Aaton lähestyessä olohuoneessa oli punaiset verhot, punaisia sohvatyynyjä ja joulukuusi. Tein perunalaatikoita ja rosollia, savulohihyytelöä ja joululimppuja. En leiponut mitään makeaa, edes piparkakkuja. Pieni tonttu köllötteli sitterissä mummun ompelema tonttulakki päässä ja kulkunen kilisi iloisesti. Ainoa toiveeni oli rauhallinen, valkea joulu. Halusin, että voisimme kaikessa rauhassa nauttia ihanasta tunnelmasta T:n ja pikkutontun kanssa ja rauhoittua viettämään ensimmäistä omaa perhejoulua. No, lunta oli sen verran että maa oli valkea. Mutta rauhaa meidän joulusta sai hakea, joka päivä piti singota johonkin suuntaan. Meikäläisen perheessä joulu on aina mennyt niin, että joulurauhan julistuksen jälkeen käydään haudoilla ja sitten aika pysähtyy. Seuraavan kerran kotoa liikahdetaan vasta Tapaninpäivänä. Miten ihanaa se onkaan vaan olla kotona, maata, syödä, lukea kirjaa ja höpötellä perheen kesken. Jos joku halusi tulla käymään, tietenkin sai tulla! Mutta se hiljentyminen ja pysähtyminen oli tärkeintä. Nyt kun sovitellaan yhteen kahden ihmisen jouluperinteet niin asiat mutkistuvat. Pitääkin siis ensi vuonna luoda ihan omat perinteet, eikä miettiä liikaa mitä muut niistä ajattelevat. Joulu on jokaisen oma. Eikä puolentoista vuorokauden hiljaiselo kerran vuodessa ole kai liikaa vaadittu. Tai jotenkin turha. Ainakaan yrittäjäperheessä...


Joulu siis oli ja meni. Sain Tapaninpäivän iltana maata sohvalla ja syödä suklaata ja lukea lehtiä. Puoli tuntia. Kaikki oli siis ohi juuri kun meillä olisi ollut mahdollisuus rauhoittua. Kun tehtävät oli suoritettu ja nähty kaikki ne ihmiset jotka kuuluu jouluna nähdä. Jäin kaipaamaan sitä kaikkea tunnelmointia. Sitä joulua. Pysähtynyttä aikaa. Piparkakkuja ja kinkkuja erityisesti. En oikein ehtinyt niitäkään syödä kyllästymiseen asti. Mikä siis kuuluu asiaan. Arkielämän koittaessa oli ihan surullinen olo, vähän pettynytkin. Tässäkö se kaikki nyt oli?!
Niinpä sitten kun uudet vuodet oli juhlittu niin se iski. Joku posttraumaattinen joulukaipuu. Sitä siivitti myös ihana talvinen maisema, pakkanen ja lumiset puut, oikea joulumaa -tunnelma. Se oli kuin veistä olisi vääntänyt haavassa. Tontut suorastaan vilisivät silmissä. Melkein ehdotin Tiinalle, että pidettäisiin vielä yhdet pikkujoulut, leivottaisiin pipareita ja torttuja, juotaisiin glögiä ja saunottaisi joululaulujen tahdissa. Tonttulakit ja pari kuusenoksaa kimalteineen mukaan. Se kuitenkin jäi.


Ja mitä nyt onkaan tapahtunut. Tuli AURINKO ja muutti kaiken. Se pyyhkäisi pois joulufiilikseen tarvittavan hämärän päivän ja siirsi näinkin pakkomielteeseen pinttyneen ihmisen kohti uutta ja ihanaa talvea. Mieli on jo kääntynyt uusille rattaille. Upeat pakkaskelit ja huikaisevan sininen taivas, lumesta notkuvat puut. Tätä niin kaipasin silloin joulukuun vesisateissa! Ja jos joulu olikin hiukan floppi, niin tämä talvi on kuitenkin kunnon talvi. Jos molemmat olisivat menneet mönkään niin olisin muuttanut pois koko maasta. Tai vaatinut korvauksia jostakin. Ehkä Kelalta. Ne kun unohtivat maksaa mulle äitiysavustustakin... Toisena toimintasuunnitelmana mietin soittoa yliopiston almanakkakeskukseen, josko ne voisivat siellä seuraavaan almanakkaan vaihtaa tammikuun ja joulukuun paikat. Saataisiin varmimmin valkoinen pakkasjoulu. Ja olisi enemmän aikaa valmistella kaikkia joulujuttuja. Ja tammikuun alennusmyynnitkin olisivat juuri sopivasti ennen joulua. Miksei kukaan ole älynnyt ehdottaa tätä aikaisemmin?  Tällaisena ilmastonmuutosten ja kasvihuoneilmiöiden aikana Jeesuskin varmasti ymmärtäisi vaatimattoman pienen vaihdoksen synttäreidensä osalta? Ymmärtäisihän?

PARASTA TÄSSÄ JOULUSSA OLI TÄMÄ PIKKUTONTTU, JOKA TONTTUILEE 

MEILLÄ NYT 24/7/365!  TipTap!