Halkomäki : Savottaemäntänä

Ihan plokin alkumetreillä kirjoitin siitä, että mielekkäässä elämässä on aina mukana hitunen eloonjäämiskamppailua. Sitä, että itse hoitaa elämänsä eteen tiettyjä juttuja vaikka hampaat irvessä, mutta hoitaa kuitenkin. Tietää, että pärjää, vaikka tulisi kuinka ankara talvi tai helteinen kesä, myrskyisä syksy tai kaatosateinen kevät. Tai Nasan sateliittiromua niskaan. Tai melkein mitä vaan! Kahtena viikonloppuna täällä Halkomäessä on toteutettu juurikin tätä periaatetta, ja tiedättekö mitä?! Vitsit että on niin hyvä fiilis ja iloinen mieli!!! Kroppa on kuin jyrän alle jäänyt, mutta puita on taas valmiina yhden talven tarpeiksi.  

(Suorastaan hykertelen täällä itsekseni kuin Ruurik ja Hamsteri Veikko Huovisen elokuvassa Hamsterit konsanaan...kannattaa muuten katsoa kyseinen pätkä, tai sitten lukea se kirjana. Aivan loistavia molemmat ja sopivat juurikin näin syksyyn!)

Poissa on palmupuu...

Toissa viikolla perjantaina pihasta lähti se huojuva palmupuu, joka vietti ensimmäisen elämänsä ihan vaan pihakoivuna. Siitä ehti jo tulla melkein nähtävyys meitin kylällä, ja kun moottorisahamurhaaja kiipesi siihen viimeistä kertaa saha laulaen, sain useammankin tekstiviestin siitä, miten kurjaa on että eksoottinen maamerkki nyt katoaa lopullisesti. Koivusta tuli julmettu kasa isoja pöllejä, loistavaa polttopuuainesta.

Melkoisia rytöpuita...

...oksa kerrallaan puusta alas...

Sunnuntaina kaatovuorossa oli pari pienenpää pihakoivua, jotka olivat päässeet kasvamaan sellaiseen muotoon, että näyttivät lähinnä suurilta luudilta tien laidalla.  Oma mystinen metsätyömieheni T päästi sisäisen metsurinsa valoilleen ja pisti puut nurin. Tosin välillä siihen tarvittiin hiukan ylimääräistä naruohjausta latvuston läpi kulkeneiden sähköpiuhojen takia. Ei viitsitty maksella Vattenfallin miehille sunnuntaityölisiä katkenneiden johtojen korjauksesta.

Meikäläisen työkaveri!

Meikäläisen osana oli lähinnä kevyet vesurihommat ja myöhemmin sain hurautella oksasilppurilla puiden oksat näppärästi muhjuksi. Että ihmiskroppa kiitti siitä, että pääsi pitkästä aikaa ruumiilliseen työhön!!! Siis kiitti sillä hetkellä...mutta ei enää illalla, saatikka yöllä. Yön hiljaisina tunteina oli aikaa tehdä katumusharjoituksia kun lantio huusi hoosiannaa ja pieni ihminen jossain tuolla vatsan uumenissa piti seuraksi omaa väsymätöntä ralliaan.






No, viikon mittaan olen hissuksiin siivoillut pihaa ja kuskaillut pienimmät puut pois. Tänä viikonloppuna oli sitten puusavotan toinen osa vuorossa, ja vahvistuksesi siihen saatiin naapurin senioritiimi teemalla "omat kirveet mukaan". Homma sujui kuin liukuhihnalta: T pilkkoi valtavia pöllejä halkaisukoneella käsiteltävämpään muotoon, Isä veteli ne kirveellä klapeiksi ja Äiti kärräsi niitä minulle puukatokseen pinottavaksi. Viitisen tuntia siinä vierähti, että kaikki pöllit oli polttopuina. Vielä olisi jäljellä moottorisahaurakka sahapukin äärellä; oksat pitäisi pieniä sopiviksi pätkiksi ja osa varmaan niistä vielä halkaistakin. Että kyllä riittää kirveelle töitä!






 Ihaninta oli olla ulkona upeassa syyssäässä ja puuhailla jotain hyödyllistä. Oma urakkani oli kevyt mutta tuntuisa siltikin, muut saivat hikoilla tosissaan. Kahvitaukoa ja mehuhörppyjä lukuun ottamatta työtahti oli tiivis. Yksi puukatos on jo täynnä, viereinenkin täyttyy kohtapuoliin.

Kovasti olisi tehnyt mieli napsia kirveellä klapeja ja riehua ihan kunnolla hiki irti, mutta minkäs teet. Väitän, että polttopuiden tekeminen kaikissa vaiheissaan on parasta mitä nainen voi tehdä syksyllä housut jalassa! 

Kokeilkaa vaikka!