Halkomäki : Vähäfiilarinen ruokavalio

Kolme viikkoa kotona saikulla jolloilua on tehnyt tehtävänsä. Olen tylsistynyt, taantunut, erakoitunut ja alavireinen. Kaipaan työkavereita ja elämää tämän Halkomäki -planeetan ulkopuolelta. Tosiasiassa sitä elämää ei siinä muodossa enää ole missä sitä kaipaan, meidän koulu kun nimittäin lakkautettiin elokuun alusta... Vietin kesänkin paljolti omissa oloissani, sillä T oli jatkuvasti töissä. Kesällä sentään tapasin ihmisiä, koska väkeä liikkui paljon ja lomat pyörivät. Meille kotiinkin eksyi aina silloin tällöin joku kahvikupin ja kakkupalan toivossa. Mikäpä sen mukavampaa!!!
Viime viikolla tein määritelmän siitä, mistä tietää että yksinoloa on jatkunut liian kauan. Ruuasta. Tai lähinnä sen puutteesta. Eli siitä, ettei sitä jaksa/viitsi laittaa vain itselleen. Mussuttaa ja puputtaa kaikenlaista pientä aina ohi mennen, vähän voileipää, omenaa, viiliä, puuroa, herkkuja, makeaa ja sen semmoista enemmän tai vähemmän epäterveellistä pikkupurtavaa. Kunnon ruoka jää syömättä. Havahduin tähän todellisuuteen kutsuessani itseni päivähoitoon ystäväni Liisin luokse. Olin suorastaan liikuttunut siitä, että perillä minua odotti ruokapöytä, joka oli katettu kahdelle, ja tarjolla oli rakkaudella ja Tupperware hi-tec tuotteilla valmistettua RUOKAA! Ja vielä ihanaista suosikkiani KALAA! Oli höyrytettyä lohta ja ruusukaalia sekä todella loistavaa salaattia rucolalla ja fetalla ryhditettynä. Kyllä oli hyvää!!! Ja kyllä oli ihmeellistä istua oikein siinä pöydän ääressä, ystävän seurassa, nautiskella ruuasta ja taivastella tätä elämänmenoa ja etenkin yrittäjän vaimon arkea.  Ei kiirettä minnekään. Siinä kaiken sen nautinnon keskellä havahduin, että koskahan viimeksi olen laittanut ruokaa syönyt sitä ihan itsekin...? Kun on yksin, niin ei vaan maistu. Ei edes kyljykset saa suuta korviin.

Eilen päätin ryhdistäytyä. Ja tämä on jo toinen ryhtiliike kuukauden sisään. Ensimmäisessä päätin pyhästi pedata sängyn joka aamu. Tähän asti olen pitänyt sitä maailman turhimpana hommana. Siellä makkarissa kun ei kukaan käy päivän aikana katsomassa kuinka suorassa lakanat ovat. Eilen siis laitoin ruokaa ja söin sitä. Lounaaksi tosin lämmitin synttäreiltä yli jäänyttä savuporokeittoa ja nautin sen Kuhmalahden naisväen seurassa, ne kun pöllähtivät yllärikäynnille iltapäiväkahvin toivossa. Päivälliseksi söin kanarisottoa. Ja illalla intouduin vielä tekemään savuporokiusausta ukkokullalle työevääksi. Että kyllä on ruokaa tehty ja kyllä sitä on syötykin! Tänään on mielikin ollut vähän pirteämpi. Tiinan ja tyttöjen eilinen vierailu oli huippu juttu, sen lisäksi tänään päivällä sain pikavisiitille ystäväni Pirjon, ja kun naapurin Maija vielä kyseli iltalenkille niin päivähän oli mitä parhain! Kävimme koirien kera katsastamassa minulle kaikkein rakkaimmat metsät Kallioisjärven maastossa. Siellä tulee aina niin hyvä fiilis! Tosin tuntui vähän haikealtakin huomata, ettei noissa metsissä taida juuri kukaan enää liikkua; kulkureitit olivat kasvaneet umpeen ja sammalpoluilla kiemurtelivat enää kapeat muurahaisten väylät. Paluumatkalla seikkailimme jopa hetken hiukan reitiltä sivussa ennen kuin pääsimme samoille jäljille. Ensi kerralla eväät mukaan ja sienikori sekä kartta&kompassi kainaloon. Metsässähän ruoka maistuu aina, ja hyvässä seurassa etenkin!

Hyvempi fiilis, parempi ruoka!

Tämä kuva on viime itsenäisyyspäivältä. Silloin meillä on viimeksi herkuteltu oikein isolla porukalla ja oikein pitkän kaavan mukaan. Sitäkin voisi harrastaa useammin!

Pitäisiköhän ruveta järkkäämään jotain kotiruokatreffejä kaikkien yksin kotona kököttävien ihmisten kesken?  Meitähän varmaan piisaa! Soppakattila pöytään vuoroin jokaisen luona. Siinä kiittäisi niin vatsalaukku kuin pääkoppakin!