Halkomäki : Hyvästi tattimetsä!

Täällä on suru puserossa. Mun metsäni on kaadettu. Tai siis yksi mun metsistäni. Kysymättä multa mitään. Tosta noin vain. Jo toinen metsä tänä kesänä. Olisiko reilua ilmoittaa vaikka paikallislehdessä koska ja mistä metsiä aiotaan kaataa. Että ehtisi käydä hyvästelemässä.

Eilen illalla puoli yhdeksän aikaan lähdin pienelle sauvakävelylenkille haukkaamaan happea ja tarkistamaan pitivätkö huhut paikkansa. Kuulin, että pari päivää sitten tuossa lähimetsässä oli nähty METSÄKONE! Ja että joku ihana metsä on nyt kaadettu. Pelkäsin pahinta.
Kipaisin tutulle polulle, se polveilee ylös ja alas muutamia vuosia sitten harvennetun metsän keskellä. Yhtäkkiä SE näkyi suoraan vasemmalla puolella. Aukko. Valoa. Puukasoja. Edessäpäin polku muuttui metsäkoneen pyörien hajottamaksi uraksi.

Tattimetsä oli kaadettu.

Lohduttoman ja surullisen näyn keskellä leijaili taivaallinen haapapuun tuoksu, johon sekoittui vieno havupuun pihka. 

Entisessä tattimetsässä polku laskeutui hämärässä valossa alaspäin, molemmin puoli kasvoi erilaista metsää; oikealla kuusivaltaista sekametsää, vasemmalla ensin haapaa ja koivua, alempana kuusimetsää. Polun yläosa on oli juurikin se paikka, jossa saattoi ensimmäisenä haistaa syksyn tuoksun, haavan lehdet kahisivat saappaita vasten ja kirkas keltainen väri vallitsi puissa. Se oli väri- ja tuoksuterapiaa parhaimmillaan. Alempana polun varressa kasvoi yleensä herkkutatteja, mustia torvisieniä, haperoita, rouskuja ja kanttarelleja saattoi löytää sivummalta.

Alkuviikon metsäkävelylläni kävelin aivan sattumalta juuri tattimetsän läpi, poikkesin polun molemmin puolin etsimään sieniä ja ihastelemaan maastoa. Lehtimetsän raikkautta ja mustikanvarpuja, keltaisia koivunlehtiä ja porrastettua rinnettä. Kuusimetsän hämärää, neulasmattoa jalkojen alla, vihreää sammalta, maatuneita puunrunkoja. Ja yhtä pientä herkkutattia. Nautin siitä kaikesta koko sydämeni kyllyydestä. Tietämättäni viimeistä kertaa.








Joskus ihan hävettää, että tällaisista asioista tulee surulliseksi. Moni ei sitä ymmärrä yhtään. Varmasti joku metsäkonekuski ainakin nauraisi jutulle makeasti. Silti, kun jotain tärkeää ja rakasta viedään pois, on sitä varmasti oikeus surra.  Ymmärrän kyllä, että nykymaailma määrittää metsälle tietyt tuotot, eliniät ja kehityskaaren harvennuksineen ja hakkuineen. "Luonnonmetsien" tilalle tulee suorat rivit tylsää talousmetsää. Jonkun silmä lepää sellaisessa, mutta minä kaipaan vähän ryteikköä ja särmää. Monenlaista metsää tarvitaan!


Nyt pitää etsiä jostain muualta haapojen havinaa, herkkutatteja ja syksyn tunnelmapalat. 

Täytyy siis hiukan seikkailla. Kunhan suruaika menee ohi.

Siellä se vielä nökötti metsän laidassa, pellon reunassa. Se METSÄKONE!