Puntari: Läheisyydestä

Terveisiä Ylläkseltä. On tullut kirjoiteltua tänne laiskasti, koska päivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän liikunnan parissa. Tavoite, 100 km suksilla, täyttynee huomenna.
 

Aurinko on paistanut joka päivä, paitsi eilen. Eilinen olikin välipäivä, mutta hyvin merkittävä sellainen. Toteutin yhden Unelman, jota olen ajatellut jo 7 vuotta. Nyt hetki oli oikea. Sen kunniaksi otettiin illalla porukalla shampanjaa. Siis ihan oikeaa.

Illalla lähdin miehen kanssa Jenni Vartiaisen keikalle Äkäshotelliin. Siellä oli aika mielenkiintoinen meno: humppabändi soitti Arja Havakkaa ja sisällä oli väkeä ikähaitarilla 18-80. Silkkipuserot kahisten vanhempi väki humppasi päivän viimeiset hiet irti. Samaan aikaan nuoriso notkui kärsimättömänä ja odotti Jenniä.

Jenni Vartiaista olisi helppo inhota. Hän on kaunis. Hän osaa laulaa. Jostain syystä minä kuitenkin rakastan Jenni Vartiaista. Rakastin häntä jo silloin, kun televisiossa pyöri Popstars ja Gimmel perustettiin. Ehkä haluaisin olla kuin Jenni: nainen joka voi pukeutua vaikka perunasäkkiin ja silti näyttää jumalaisen kauniilta. Jos olisin pakotettu harjoittamaan tyttörakkautta jonkun kanssa, voisi valinta hyvinkin olla Jenni.

Keikalla kuultiin kappale Missä muruseni on. Jostain syystä minulla tuli kappaletta kuunnellessani tippa linssiin. Onhan se kaunis ja koskettava kappale, mutta silti vähän hämmästelin reaktiotani. Enhän minä elämässäni juuri nyt ketään kaipaa (paitsi juuri sillä hetkellä miestäni, joka oli lähtenyt vessaan).

Teini-ihastukseni Joe McIntyre
Kuva: http://www.teenidols4you.com/

Sitten ajattelin, että ehkä mieleeni nousi jotain vanhoja muistijälkiä ajalta, jolloin kaipasin koko ajan jotain. Teini-ikäisestä minusta.

Kaipasin silloin New Kids On The Blockin Joe McIntyrea.

Kaipasin meidän tallilla käyvää poikaa, johon olin sairaan ihastunut, mutta jolle en koskaan saanut sitä kerrottua (ja sitten tiemme erkanivat).

Kaipasin Kimmo Timosta MM-ottelun ensimmäisellä erätauolla haromassa hikisiä hiuksiaan ja kertomassa pelin kulusta tv-haastattelijalle.

Ja monta, hyvin monta muutakin ihmistä on kaivattujen listalle ehtinyt päästä koko kolmekymppisen elämäni aikana.

Onneksi Jennin laulu päättyi lohduttaviin ajatuksiin. Me kaikki hengitämme samaa ilmaa ja jalkojen alla on sama maa.

Olemme siis juuri niin lähellä toisiamme, kuin haluamme.