Kymmenen vuotta sitten ajoin Poloni mummolan pihaan ja noukin kyytiin mummun. Ajoimme Aitooseen, kaappasimme marjasangot käteen ja lähdimme kävelemään kohti lapsuudenkotini vieressä olevaa mustikkapaikkaa. Ilma oli lämmin ja taival taittui hitaasti. Juteltiin ja pysähdyttiin ihmettelemään erilaisia luonnossa olevia ilmiöitä.
Mustikkapaikalle päästyämme mummu istahti mättäälle ja alkoi poimia. Hitaasti mutta varmasti siniset marjat ropsahtivat ämpärin pohjalle. Mummu vähän manasi, ettei tämä nyt kummoinen mustikkapaikka ole, mutta kyllä minä näin, että tykkäsi se silti.
Poiminnan lomassa mummu kertoili vinkkejä marjareissuille. Taskuun kannattaa aina varata mukaan muutama sokeripala. Katastrofin varalle. Jos väsyy, voi niitä sitten imeskellä. Marjojen syömisen lisäksi sokerista saa hyvää energiaa.
Ja paljon muutakin juteltiin. Miten kaukainen äidin serkku oli yhtäkkiä ilmestynyt kylään, ja miten hieno rouva hänen vaimonsa olikaan ollut.
Puhuttiin vähän pojistakin. Mummun perusluonne oli miehiin negatiivisesti suhtautuva. En ihmettele: eli muusikkomiehen kanssa, joka kuoli nuorena sydänkohtaukseen ja jätti mummun yksin lapsen ja vasta valmistuneen omakotitalon kanssa. Mummun pääsääntöinen sanoma oli, ettei miehiin kannata luottaa - koskaan.
Marjastamisen jälkeen lähdettiin kävelemään kotia kohti. Mummun askel oli lyhyempi kuin metsään mennessämme. Parinsadan metrin matka kesti puoli tuntia.
Kotona saunottiin. Se tuntui hikisen marjaurakan jälkeen taivaalliselta. Mummu kyseli, että minkäslainen mies se minulla nyt oli. Olin kertonut löytäneeni aika hyvän yksilön. Mummu oli tyytyväinen, että maatalon poikaan olin rakastunut. Kunnolliselta vaikutti.
Reilu kuukausi marjareissumme jälkeen mummu meni Valkeakosken sairaalaan sydänlääkityksen tarkastamista varten. Siellä piti olla yön yli, tekisivät kokeita ja sellaista. Illalla, 12.9. äitini sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin, että mummu ei elä enää kauan. Sydänkäyrä näytti huonolta ja mummu oli mennyt tajuttomaksi.
Haluatko lähteä katsomaan, kysyi poikaystäväni. En halunnut. Halusin, että mieleeni piirtyy kuva mummusta siinä sinisessa anorakissa ja keltasissa kumisaappaissa, jotka päällä hän mustikkamättäällä hymyssä suin istui.
Aamulla 13.9. mummu oli lähtenyt taivaallisiin mustikkametsiin.
Tätä kirjoittaessani huomasin, että minusta ja mummusta ei taida olla ainuttakaan yhteistä kuvaa. Siis valokuvaa. Muistikuvia, muistoja, niitä kaikkein raikkaimpia, sitäkin enemmän.
Hyvää nimipäivää sinne taivaaseen, Helena-mummu!
Olipa ihanan liikuttavasti ja lämpimästi muisteltu marjaretki mummun kanssa... huomasin pyyhkiväni silmäkulmia lopussa.
VastaaPoistaTuollaiset muistot on korvaamattomia aarteita!
Jaahans, itku tuli. Mieli oli allapain jo valmiiksi, ja tuli niin ikava omia mummuja, omaa aitia. Kunpa sita osaisi arvostaa ja rakastaa silloin, kun niita rakkaita viela on elossa. Kauniisti kirjoitettu. Mummu olisi ylpea sinusta.
VastaaPoistaMummu on ollut mun elämän yksi tärkeimmistä vaikuttajista. Vaikka aika usein olikin hermo kireällä sen kanssa - voimakas persoona ja jääräpää. Tavallaan taiteilijakin. (Ehkä meitä oli kaksi liian samanlaista?)
VastaaPoistaJa se on aivan totta, että pitäisi vielä enemmän osata arvostaa ja rakastaa silloin, kun ihminen elää. Toisaalta ainakin minä uskon ja toivon, että mummu tiesi minun arvostuksen, vaikka ei sellaisesta ääneen puhuttu. Kuten ei tunteista meidän välillä ylipäänsä.
Parhaaseen marja-aikaan iskee aina isoin ikävä. Se oli Helena-mummun kulta-aikaa: sai marjastaa ja mehustaa aamusta iltaan.
Mukavan lämminhenkinen muistelu. T:Hansu_K
VastaaPoista