Halkomäki : Sporttivarttia

Viime talvena Kyllikit viihtyivät ladulla!

Televisiossa pyörii sellainen hirmu syvällinen ja sisällöltään varsin monipuolinen Morsiandieetti -ohjelma. Siinä Tommy, atleettinen tummaihoinen jääkaappipakastinyhdistelmän kokoinen urheiluvalmentajamies syöksyy pukukoppeihin pelastamaan paisuneita morsiamia kiristävien pukujen ahdingosta. Aseina ovat tiukka ruokavalio ja hillitön treeni. Vai pitäisikö sanoa rääkki. Aikoinaan kun näin ohjelman ensimmäistä kertaa, ajattelin etten ikinä itse suostuisi siihen, että joku vieras ihminen pompottaisi minua kuin räsynukkea pitkin merijalkaväen esteratoja ja karjuisi perään kuin mielipuoli. Liikunnan kuuluu olla vapaaehtoista ja nautittavaa. En tiedä mikä ruuvi on nyt löystynyt, mutta nyt olen salaisesti alkanut haaveilla siitä, että tuollaisen Tommyn kaltainen jääkaappipakastinmies pöllähtäisi meikäläisenkin ovelle. Joku maanantaiaamu kun olen nukkunut luvattoman pitkään, syönyt aamupalaksi pari lusikkaleipää ja rotinapullia ja päättänyt pötkötellä pikkumiehen kanssa koko päivän sohvan nurkassa viltin alla. Tommy pistäisi hippulat vinkumaan ja suhinaa Puman tulipuvun sisään. Ja karjuisi! Se olisi törkeän  IHANAA!!!
Jostain naistenlehdestä luin, että naisten omat BootCamp -matkat ovat tällä hetkellä yllättävän suosittuja. Rapialla viidellä tonnilla pääsee rääkkäämään itseään kymmeneksi päiväksi hulppeisiin olosuhteisiin armottoman kurinpidon ja kevyen ruuan pariin. Siinä ohessa tietenkin voi sitten saavuttaa jonkun unelmavartalon, kiristää vattanahkaa tai ainakin pistää vauhtia painonpudotukseen. Melkoista!  Hitto kun me Tiinan kanssa joskus päästäisiinkin sellaiselle!!! Sekin olisi törkeän IHANAA!!! Löytyisikö vapaaehtoisia sponsoreita ja lastenhoitajaa? Toistaiseksi meidän matkat taitavat kuitenkin olla enemmän sellaisia FoodCamp -tyylisiä...

Olen itsekin aika hämmentynyt näistä urheilurääkkiajatuksistani. En koe tarpeelliseksi laihtua, enkä toisaalta hankkia mitään huimia lihaksiakaan. Yksinkertaisesti haluaisin kai vaan ihan hirveästi hikoilla itseni uuvuksiin. Ihan tilttiin. Ja nauttia siitä tunteesta! Omituisia ajatuksia meikäläiseltä, mutta syy siihen löytyy ihan tuosta lähimenneisyydestä. Kuluneen kesän ja syksyn aikana tekemäni  henkilökohtaisen ihmiskokeen lopputuloksena voin todeta, että neljän kuukauden täysi "liikkumattomuus" saa aikaan paitsi korvienvälin kiristymistä, niin myös vähissä lihaksissa melkoisen pullataikinaefektin. Se on sinänsä jännää, sillä odotin että lihakset rötväillessä vain hiukan ehkä kutistuvat. Mutta kun kolmisen viikkoa sitten saunaan lähtiessä vilkaisin itseäni peilistä ja näin entisen pakaralihakseni heiluvan kuin hidastetussa filmissä puolelta toiselle, niin kyllähän siinä meinasi ihan nousta pala kurkkuun. Mitä ihmettä on tapahtunut? Mitä on tuo hyllyvän tutiseva massa jaloissa ja käsivarsissa? En ole koskaan ollut mitenkään lihaksikas ihminen, mutta vuosi sitten aloittamani kuntokuurin aikana sain loihdittua itselleni jopa pienimuotoiset "takareidet", mistä olin hyvin ylpeä. Hölkkä, pyöräily, hiihto, sauvakävely, jooga ja kuntopiiri olivat varsin toimiva yhdistelmä pitkin vuotta. Nyt kaikki sen työn tulokset oli menetetty! SNIF!

Kun kotiuduin sairaalareissulta, aloitin "urheilun" heti seuraavana päivänä. Kävelin meidän talon ympäri. Ja se oli melkoinen maratoni siinä vaiheessa. Seuraavana päivänä kävelin naapuriin. Sitten postilaatikoille. Lopulta pääsin hissukseen jo "kotisuonlenkin" ympäri. Se tuntui ihan mielettömän hyvältä! Olin taas liikkeellä! Hyytelöfiiliksillä ja 20 kg kevyempänä, mutta kuitenkin! Siitä lähti meikäläisen toipuminen, ja nyt jaksan jo kävellä vaunujen kanssa neljä kilometriä ihan mukavasti. Ei mitään haipakkaa, vaan leppoisalla tahdilla. Mutta se tunne, että saa taas liikkua, ja että koko ajan mennään parempaa kohti! Mieletöntä!!! Yhtenä päivänä pätkähti mieleeni ajatus, että miltähän tuntuisi hölkätä. TODELLA fiksu ajatus...pöh! Päätin kokeilla pari askelta. Ei tuntunut missään. Kokeilin pari valotolpan väliä. Hyvin meni. Hölkkäsin siinä kuin hurmiossa ehkä sata metriä kunnes järki palasi päähän...ja kotona haavan seutu sitten jo jomottikin oikein mukavasti. Ahneella on...

Nyt kun oma olotila on kokonaisuudessaan jo hirmu hyvä, niin on kaikkein vaikeinta malttaa mielensä. Pitäisi osata olla iloinen siitä, että saa jo tehdä kävelylenkkejä.  Tekisi mieli vaan päästä edes hetkeksi maksimisykkeille HIKOILEMAAN! Lienee meikäläisen onni, että vettä sataa ja hiihtoladut ovat vain kaukainen haave. Sitä kun voisi tuossa pelolla ihan vaikka vaan vähän testata toimivatko pitoteipit vielä...ihan vaan muutaman kieroksen...eikä tuo kuntoladunkaan profiili nyt niin kovin paha ole...ja toisaalta, sulat tiet ja polut nyt suorastaan huutavat ulkoiluttamaan Trekkiä...ja pyöräilyhän on kevyttä, eiks vaan?! Onhan?