Puntari: Haluamisia

Meillä kirjoitettiin pari viikkoa sitten joulupukille. Lapset tietysti etunenässä, mutta he vaativat, että myös aikuisten täytyy kirjata toiveensa.
Siinä kirjoituspöydän ääressä piti pinnistellä, mitä sitä oikein pukilta toivoisi. Ja arvaatteko mitä. En keksinyt mitään toivottavaa. En yhtään mitään.
Tämä johtuu tietysti siitä, että en varsinaisesti tarvi mitään. Olen aina ollut kauhean huono hinkumaan tavaroiden, vaatteiden tai korujen perään. Olen tietysti niistä aina iloinen, jos sellaisia lahjaksi saan, mutta en todellakaan ryntäile pää kolmantena jalkana kaupoissa shoppailemassa itselleni lisää ja lisää tavaraa.
Vaatteita saan paljon Hannalta, uudet kengät ostan silloin, kun on välttämätön pakko ja ns. ylimääräisyydet, kuten kosmetiikka, kirjat, korut jne eivät verota kukkaroani (vaikka kirjoihin olen kyllä aina ollut hulluna...).
Tällä hetkellä ostovähyys on ollut pakonkin sanelema juttu, sillä Kelan kotihoidon tuella ei hirveästi Cartierin kelloja ostella. Hyvä että saa perheelle leivät ja maidot pöytään. Mutta vaikka joskus (eli kun kävin töissä) rahaa oli enemmän, eipä sitä tullut silloinkaan mitään kulutushysteriaa pidettyä yllä.
Lopulta sain joulupukin kirjeeseen kirjoitettua kaksi toivomusta. Pukki, tahtoisin sinun tuovan suklaata ja yhden 2,5 kiloisen käsipainon.

Eivätpä ne lastenkaan toiveet ihmeellisiä olleet. Maire toivoi Prinsessalehteä (jonka on nähnyt paikallisen kaupan hyllyssä) ja uusia värikyniä ja värityskirjaa. Saima toivoi prinsessaverhoja ja prinsessamekkoa. Ja kyllä meillä silti lelukuvastoja on selailtu jo marraskuusta lähtien, että virikkeitä tahtomiseen olisi kyllä ollut yllin kyllin.
Näiden yksinkertaisten toiveiden ansiosta meidän onkin helppo viettää tätä joulua matalammalla profiililla. Ei pakettivuorta kuusen alle, vaan muutama harkittu lahja jokaiselle.
Itse kääräisin aika moneen pakettiin tänäkin vuonna toisenlaisen lahjan, jonka annan Kirkon ulkomaanavun kautta niille ihmisille, joilla tarpeet on jotain ihan muuta kuin meillä länsimaiden asukeilla.