Halkomäki : Paljonko on PALJON?

Jouluvalot on aika nätit hangen sisässä!

Se mies joka asuu samassa taloudessa mun kanssa, oli viime viikonlopun hunningolla ulkomailla. Todella hunningolla. Tuli kotiin ja toi suklaata. Sikspäkin Tobleronea ja rasiallisen unelmanihania belgialaisia sydänkonvehteja. Minä siinä sitten vähän kiristelin hampaitani, että mitä nyt tollaisen määrän toit suklaata, että mähän olen sanonut ettei nyt kannata tuoda kun ei mun mahakaan tykkää ja plaaplaa. Oli kuulemma ollut pakko käyttää kolikot johonkin ennen paluumatkaa. Jeps. Vapisevin käsin sulloin suklaat keittiön komeroon. Ja niin kuin pelkäsinkin, seuraavana aamuna ne jo huuteli mulle sieltä niin törkeällä tavalla, että oli pakko ihan vaan rangaistusmielessä avata Tobleronepaketti ja syödä yksi patukka. Iltapäivällä toistui sama kuvio. Illalla mies tuli kotiin ja kysyi että olenko jo syönyt kaikki suklaat kun halkokorissa lojuu tyhjiä pahvikuoria. Vastasin närkästyneenä että en, vasta kaksi patukkaa. Nopealla matemaattisella laskutoimituksella tästä voi tehdä johtopäätöksen, että sikspäkin tuhoamiseen meni tasan kolme päivää. Siitäs saivat ketaleet!!! Joka päivä sain kuulla asiasta; miten en pysty olemaan syömättä jos kotona on suklaata, miten perso olen makealle, miten itsekuriton ja heikkoluontoinen olenkaan. Asiasta piti myös kertoa kaikille meillä käyville ihmisille tyyliin; tarjoisin teille tässä vähän suklaata mutta kun Hanna on syönyt ne kaikki! Jumaliste! Syötäväksihän ne on tarkoitettu! Ja minä en ole sen sortin ihmisiä jotka jemmailee suklaapatukat kaapin perukoille ja vaalii niitä siellä kolme seuraavaa vuotta salamyhkäisesti hymyillen. Ja että on sitten mistä ottaa jos tarve tulee. Hitto, kaupastahan niitä saa! Ja mitä se muuttaa jos niitä söisi vaikka pala kerrallaan seuraavat kaksi kuukautta? Ei mitään! Ihan samat kalorit ja sama närästys! Sitä paitsi olin hoitanut Pikku-Kiiskiä koko viikonlopun ihan yksin, joten olin suorastaan vähintäänkin ANSAINNUT ne suklaat!!! Jos olisinkin syönyt ne kaikki suklaat ihan kertaheitolla niin sitten suostuisin jo ottamaan ahneen viitan roteville hartioilleni, mutta sentään kaksi patukkaa päivässä on ihan perussettiä. Varsin kohtuullista jopa jos minulta kysytään. Ainakin kotiäidille. Eli kun syödään niin sitten kanssa syödään! En ole koskaan ymmärtänyt niitä, jotka syövät vain muutaman konvehdin tai vaan yhden pullan kun niissä on niin paljon kaloreita. Että sitä ainokaista konvehtia suuhun tunkiessaan pitää sitten ajatella, että tässä menee nyt se 50 kilokaloria kurkusta alas ja mun pitää vetää kuuden tunnin kuntopiiri että poltan ne kaikki ja etten liho ja ettei mun mies jätä mua jajajajajaja! Aivan! Mikä nautinto se konvehti silloin on? EI MIKÄÄN!!! Eli kun nautiskellaan, niin nautiskellaan sitten kunnolla! Niitä vaakapeijoonin lukemia voi kauhistella sitten vaikka viikon päästä jos väkisin haluaa. Tällä periaatteella minä olen aina herkkuni nauttinut enkä vieläkään kuulu maailman sadan lihavimman ihmisen joukkoon, pääsen kotoani ulos ilman hallitunkkia ja näen varpaani vatsani takaa. Ja olen HIRRRRRRRRRRRVEEN ONNELLINEN! JA! Tällä periaatteella miehetkin kai alkoholia ottaa, ei ne mieti vaikka joskus ehkä kannattaisikin jokaisen lasillisen kohdalla kuinka kamala olo seuraavana päivänä onkaan, vaan ne ottaa kaiken ilon irti siitä hetkestä. Muuten menis ihan hukkaan hyvät humalat! Ja hei, kumpi nyt on oikeesti terveellisempää, suklaa vai kossu...?

Tästä se lähti. Etupihalla oli lisää töitä...

Jos mä nyt mieheni mielestä syön paljon suklaata niin mitä sitten? Itsehän hän suorastaan tukee tätä rakasta harrastusta! Kyseenalaistaisin muuten ylipäätään miehen kyvyn määritellä mikä on PALJON suklaata. Siis sellaisen miehen, joka ei itse syö mitään karkkia koskaan. Mistä se mitään voi tietää? Se on vähän sama kun minä menisin sanomaan sille, että eiköhän toi kymmenes olutpullo ole sitten se viimeinen kun olet noin ahneesti juonut! Minä, joka en ymmärrä kaljan juomisesta yhtään mitään!

Tänään olen kyllä ymmärtänyt jotain lumitöistä. Paljonko on paljon, jos lumitöistä puhutaan? Se, kun lumet tulevat katolta tiiviiksi puolen metrin patjaksi noin kolmenkymmenen neliön alalle tietää aika paljon lumitöitä. Ja hikeä. Onneksi tässä asiassa sain taas naapuriapua. Samaan aikaan se samassa taloudessa asuva mies pelasi salibandyä Tampereella. Pakkasyö tulossa, joten lumet oli pakko saada pois kulkuväyliltä. Ettei käy vanhanaikaisesti...

Tänään ollaan riemuittu myös naapurimaan uudesta rinsessasta! Miten loistavaa tyttöystäväainesta meidän Pikku-Kiiskille! Pälkäneellä on vaan vuoden sisään syntynyt niin paljon poikia, että täältä saatetaan lähteä ihan porukalla lahden taakse kosiomatkalle "paras mies voittakoon" -asenteella. Tosin Kiiskillä on Ruotsissa niin paljon lähisukulaisia, että sillä on oikeastaan jo toinen jalka oven raossa tässä asiassa. Veikkaan että puhuu kolmen vanhana jo ihan sujuvaa ruotsia ja osaa kaikki ruotsalaiset euroviisuvoittajat ulkoa, keräilee perhosia ja harrastaa korkeushyppyä.  Täytyy vain toivoa näin tulevan anopin näkökulmasta, että sitten kahdeksantoista vuoden kuluttua prinssi Carl-Philip on edelleen yhtä raamikas ja komea kuin tänä päivänä. Ja että se on heittänyt sen Pyytton-Sofiansa jo pellolle. Ja tykkäis pitää vaikka jotain pientä silmäpeliä vähän varttuneemmankin naisihmisen kanssa...tai kuka tietää, saattaisihan se lähteä vaikka hirvimettälle mun kanssani jos hyvin käy, luontoihminen kun on? Se olisi jo paljon se! HIRRRRRRVEEEN PALJON!

Orapihlajan jokatalvinen kohtalo on niiata putoavien lumien alle..

Ps. Peukkuja Leena!