Puntari: Voihan Pertti Keinonen!

Toissa yönä Ruotsi sai uuden pienen prinsessan. Onnea vaan sinne toiselle puolelle jokea!
Sillä aikaa kun Victoria ponnisteli prinsessaansa maailmaan, minä pidin vatia vanhimman tyttäreni pään edessä. Jeps. Kevyttä oksentelua kesti pari tuntia, kunnes uupunut neitokainen nukahti viereeni lastenhuoneen lattialle levittämälleni patjalle. Nyt ollaan taas ihan iskussa.

Aamulla oli pää valvomisen vuoksi sen verran jäässä, että päätin lähteä hiihtämään. Maasto oli verhoutunut tiukkaan sumuun ja ladut edellisen iltapäivän pyryn jäljiltä lähes ummessa. Vauhti ei huimannut päätä ja mietin, että ihan kohta käännyn takaisin. En kuitenkaan kääntynyt ja järvellä tulikin vastaan jonkun hiihtojäljet, joissa suksi luisti jo ihan mukavasti. Niinpä päätin heittää kympin lenkin rauhallisella tahdilla raittiista ilmasta (ja yksinäisyydestä) nautiskellen.
Kun olin päässyt lenkin puoliväliin, puhelin soi taskussa. "Pitikö meille tänään tulla sen kunnan päivähoitoihmisen?" kysyy miehen rauhallinen ääni. "Kun tohon pihaan tuli justiinsa joku auto".

Kyllähän meille piti. Ja tulikin. Juuri silloin kun oli sovittu. Ja minä ladulla keskellä ei mitään. Voi pertti keinonen sentään!

Vilkaisin kelloa. Olin käyttänyt siihen mennessä ladulla aikaa 45 minuuttia. Lupasin olla puolessa tunnissa kotona. Paiskasin puhelimen takaisin taskuun  ja lähdin lykkimään kuin Hämäläisen Marja-Liisa Sarajevossa konsanaan. Oma latuni luisti sentään paluumatkalla vähän paremmin kuin mennessä, mutta kyllä siinä kone meinasi silti väkisin piiputtaa, kun suksi upposi latu-uraan ja sauva painui pehmeään lumeen. Verenmaku suussa saavuin kotipellolle ja totesin päässeeni tavoitteeseeni: aikaa oli kulunut 30 minuuttia siitä, kun käännyin takaisin.
Arvatkaa nolottiko tällainen unohtaminen? Ehkä hitusen...
Onneksi ihminen, jonka kanssa minulla oli treffit, paljastui intohimoiseksi hiihtäjäksi ja Lapin-reissaajaksi. Koin tulleeni armahdetuksi, tai ainakin ymmärretyksi. Keskustelimmekin tapaamisen ajan melkein enemmän Ylläksen hiihtoladuista, kuin lasten päivähoidosta :)

Illalla mentiin vielä meidän kuoron kanssa Kangasalan kirkkoon yhteisvastuukeräyksen tiimoilta järjestettyyn konserttiin. Ja kyllä olin kuulkaas järkyttynyt!
Luulin ihan tohkeissani, että kyllä nyt isolla kirkonkylällä on kirkko täynnä, kun tällainen kuorospektaakkeli sinne järjestetään.
Siellä oli jotain 20 ihmistä. Ja niistäkin puolet kuhmalahtelaisia.
Suoraan sanottuna olin hämmästynyt ja pettynyt. Me oltiin treenattu takapuoli hikeä valuen biisejä (ja kaikki muutkin esiintyneet kuorot olivat) ja sitten kävi niin, että esiintyjiä oli enemmän kuin yleisöä. Olihan siinä ihan kiva sitten lauleskella toisille kuoroille.
Nyt täytyy vaan toivoa, että kun tämä kuorokiertue saapuu Kuhmalahdelle (11.4.), niin meidän kotikulmilla on niin fiksua porukkaa, että kirkkoon saapuu suuryleisö kuulolle!

Jotenkin meillä kotona huomaa, että äiti on ollut viikon ajan melko kiireinen (ja iskä rakennellut pyörää tallissa)...Joten tiedossa on viikkosiivousta pidemmän kaavan mukaan. Mihinkään emme voi sitä edes paeta, sillä Polo keittää heti, kun se laitetaan käyntiin ja mies on toisella autolla töissä. Motissa ollaan, mutta mitäpä siitä. Perjantai mopin ja imurin seurana ei ole ollenkaan paha. Eihän!?

                              Kivaa viikonloppua kaikille!

Puhdas koti, parempi mieli. Vai miten se nyt menikään...