Halkomäki : Harrastuksena syksyiset savusukellusharjoitukset

Syksyn korkea taivas siellä vanhalla mäellä!

Muutamana viimeisenä päivänä on ollut jännä ilma. Aamuisin tienoon on peittänyt sumuinen verho joka iltapäiväksi väistyy pois lämpöisen päivän tieltä. Ilma seisoo paikallaan, lehtikään ei liiku puissa. Sellainen linnunmaitokeli. Ja jotenkin tutun tuntuinen...muistorikas!

Eilen sytyttelin keittiön takkaan tulia, piti polttaa roskia pois pesästä. Niin kuin teen pari kertaa viikossa normaalistikin. Keittiön takka vetää tosi hyvin, eikä sen kanssa ole ongelmia. Yleensä. Tikun raapaisun jälkeen purin kauppatavaroita kassista ja puuhailin omiani, kunnes yhtäkkiä huomasin, että takkapa puski kaikki savut sisälle. No siitä sitten ikkunaa auki että veto paranisi. Ei auttanut. Roskat paloivat iloisesti, savua puski takkaluukuista, leivinuunin luukusta, pellin rakosesta ja nuohousluukuista. Tein kaikki kikkakolmoset mitä tiedän, ja joilla pesä yleensä lähtee vetämään, mutta eipä auttanut. Keittiön katossa leijaili puolimetrinen ruskeanharmaa savupatja liikahtamatta paikoillaan. Koska ilma oli tyyni, savu ei liikkunut minnekään, vaikka laitoin liesituulettimen päälle, ulko-oven auki, kaikki mahdolliset ikkunat auki, niin ei. Roskat paloivat aikansa ja kun kärytys loppui, savut jäivät silti sisälle taloon. Vanhaa palokuntalaista savu ei sinänsä hätkähdytä, sen seassa on seikkailtu ennenkin. Tosin paineilmalaitteet päällä. Nyt kävin aina välillä keittiön puolella huitomassa savupatjaa liikenteeseen ja sitten oli pakko mennä olohuoneen puolelle haukkaamaan happea, ja taas takaisin keittiöön. Jossain vaiheessa oli pakko lopettaa, tuli niin huono olo. Kolmen tunnin tuuletuksen jälkeen savut olivat vihdoin tiessään, mutta se haju sitten tietenkin jäi. Sellainen tulipalohaju. Se on kauhea. Tein pesuvedet soikkoon ja vedin parkettimopilla katon kolmeen kertaan ja pyyhin seinien yläosat, joissa oli jo harmaata väriä. Se auttoi ehkä hiukan. Pyyhin myös keittiökaappien ovet, lattian ja pesin takan etureunan mustasta noesta. Tuntui niin tutulta, kaikki tämä. Ai miksi?

Juhannuksen tienoota Sulamäellä. Paratiisi maan päällä!

Aika lailla vuosi sitten olin tehnyt yhden elämäni ihmeellisimmistä päätöksistä. Olin päättänyt myydä oman taloni, josta olin vankasti päättänyt, etten myy sitä IKINÄ. Talon, jossa asuin silloin kun T loikkasi elämääni. Maailman ihanin talo, maailman ihanimmalla paikalla. Ihan tuossa meidän naapurissa. Keltainen, miltei satavuotias suutari Sulamäen hirsitalo omalla mäellään suurten vanhojen puiden ja käkkäräisten visakoivujen ja kiviaitojen ympäröimänä. Luonnontilainen puutarha, ruusuja, akileijoja, liljoja, syreeniä ja kevätesikoita kasvoi siellä täällä. Talo ja tontti täynnä käsittämättömän rauhaisaa ja ihanaa tunnelmaa. Unelmapaikka. Talo oli ollut nyt kolme vuotta vuokralla muilla, ja kun vuokralaiset lähtivät, sainkin yllättävän tarjouksen. Nimittäin ostotarjouksen. Ensin olin sitä mieltä, etten myy. En ikinä. Lopulta kai kuitenkin tajusin, että mitä minä sillä talolla, tuskin siinä itse enää asuisin. Vuokralaisten pito on omanlaistaan hommaa, ja hyviä vuokralaisia on vaikea saada. Oma työnsä talon ylläpidossakin.

Pirtin puolelta.

Hermanni-kissa asusteli samaa kortteeria, kunnes T tuli taloon.

Arvioitin talon kiinteistövälittäjällä. Hän sanoi, ettei vastaavia paikkoja löydy nykypäivänä. Että paikka on oikea aarre. Niinpä. Kyllähän minä sen tiesin. Ostajaehdokkaita ilmaantui kuin taikaiskusta lisääkin, mutta ei sellaisia, joille olisin ikipäivänä myynyt. Lopulta oma päätös luopumisesta kypsyi ja ostajien kanssa päästiin hinnastakin sopimukseen. Kaupanteon hetki oli kaihoisa, mutta olin onnellinen. Omastani ja ostajien puolesta. Talo sai arvoisensa asukkaat, jotka ymmärtävät kunnioittaa sen vanhaa perintöä. Pitävät huolta ja tekevät siitä omanlaisensa kodin. Minä sain naapuriini kaksi hyvää ystävääni ja kivoja koiria lievittämään koiraikävää. Harvoin sitä ihminen pääsee itselleen naapureita valitsemaan!

Ja miksikö savuisessa keittiössä tuli tuttu tunne? No, vuokralaisten jäljiltä vuosi sitten syyskuussa siivoilin Sulamäen taloa kaksi viikkoa, se kuurattiin marttakavereiden kanssa pariinkin kertaan lattiasta kattoon, pihasaunaa myöten. Kyllä oli puhdasta ja raikasta! Muuttoa edeltävät päivät olivat keleiltään aivan käsittämättömät; aamuisin joka paikassa vallitsi niin paksu sumu, että vesi valui noroina talojen seiniä pitkin ja luonto oli kuin kaatosateen jäljiltä. Iltapäivisin paistoi aurinko ja keli oli rasvatyyni, ilma seisoi paikoillaan. Juuri tällaisena iltana päätin lämmittää talon pönttöuunin, että kosteus häipyisi nurkista ja uusien asukkaiden olisi mukava muuttaa parin päivän päästä taloksi. Vaan pesäpä ei vetänyt. Ei vaikka tehtiin mitä. Hormitkin tarkastettiin katolta käsin ja niihin laitettiin lämpöpuhallusta. Faktahan on kuitenkin aina se, että suhteellisen nopeasti hormi alkaa vetämään kesän/talven jäljiltä, hitusen vaan ensin savuttelee. Kun mikään ei auttanut, niin paikallinen palomieskin kävi katsomassa että missä vika. Ihan kuin olisi ollut tukossa koko hormi. Kuumailmapuhaltimen lämmötkin tulivat sisälle, niin lujaa nuohousluukusta puski kylmää ilmaa sisätiloihin, vaikka veto pitäisi olla päin vastoin. Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen savua oli puskenut sisälle jo melkoiset määrät, yläkertaa myöden. Tuuletus ei tietenkään auttanut. Oli pakko luovuttaa ja jättää yöksi kaikki ikkunat auki.
Aamulla kun saavuin paikalle, sisällä oli yhtä sumuista kuin ulkona. Edellisen päivän lämmitysepisodi oli kuitenkin lämmittänyt uunia sen verran, että yön aikana pönttöuunin kuoripellinrakosista oli valunut pois kosteutta. Mustat norot peittivät kylkiä. Lattialla oli isot lätäköt. Vettä oli tullut litratolkulla. Myös savupellin raoista. Eikä pesä vieläkään vetänyt. Ilmanvaihtoasiantuntijan arvio oli se, että piippu oli vain vetänyt monta päivää kestäneiden tolkuttoman kosteiden kelien aikana niin paljon kosteutta itseensä, että koko hormin täytti kostean kylmä patja. Ja sieltähän ei silloin savua nouse ylöspäin. Lämmitystä siis vaan lisää nuohousluukun kautta. Pidimme kuumapuhallinta päällä vielä seuraavaan päivään, ja kuinka ollakaan aamulla uuni alkoi hissukseen vetää! Hurraa! Tai ainakin melkein... Haju sisällä talossa oli karmea. Kostean nokisen savuinen katku ihan joka paikassa. Ei auttanut pesu, ei tuuletus. Kiva oli uusien ihmisten muuttaa ensimmäiseen omaan kotiinsa, joka muistutti enemmän savupirttiä kuin nykyaikaista taloa. Onneksi kaupat tehtiin vasta seuraavalla viikolla, johon mennessä pahimmat katkut olivat jo laantuneet. Ei tarvinnut antaa hinnanalennusta, heh...

Sulamäen syksyä.

Nykyään se onkin varmaan jo ihan raikas talo. Pitänee kysellä, ovatko muistaneet kokeilla uunia...onko kostea keli tehnyt tepposet naapurimäellä...onko savusukellusharjoituksia tehty vain meillä vai harrastavatko muutkin. Näköjään meikäläisellä se on syksyn vakioharrastus!

Tänään olen  leiponut huomisiin juhliin vähän känttyä ja elänyt samalla muistoissa Sulamäen aikaa. Ihan kuin vanhat evakkomummut jotka kaipaavat takaisin Karjalaan!!! Hiukan kaihoisa on olo ollut. Muistanut hyvät ajat, yrittänyt unohtaa ikävät. Siellä mäellä syksyinen taivaskin tuntui korkeammalta kuin muualla... Mitähän M&M siellä olostaan tuumivat, tykkäävätkö yhtä hulluna kuin minä? Ja onkohan Suloisessa Helenassa yhtään omenaa?