Puntari: Eipäs, juupas, eipäs

Tässä muutaman päivän sisällä olen ehtinyt olla työtön, työllistetty ja nyt sitten kotiäiti.
Episodi lähti liikkeelle eilen, kun erään lähistöllä olevan koulun rehtori soitti paniikissa ja pyysi vuorotteluvapaan sijaiseksi (kesän alussa valittu sijainen oli perunut viime tipassa). Lupasin miettiä asiaa ja keskustella mieheni kanssa.
Tunnin kuluttua tein päätöksen, että kieltäydyn tehtävästä ja jatkan, kuten suunniteltua, kotiäitinä. Kunnes linjan päässä ollut rehtori sai minut vakuuttuneeksi (aika helposti), että pystyisin ainakin vähän aikaa tätä sijaisuutta hoitamaan.
Eihän se sitten niin mennyt. Tänään, kun oli nukkunut yhden yön yli ja käynyt tutustumassa työpaikkaan, sovitellut aikuisten töitä, lasten hoitopaikkoja, mökin rakennusaikataulua, taloudellisia faktoja jne, tulin siihen tulokseen, että en kyllä sittenkään palaa töihin, vaan olen nyt ihan OIKEASTI kotiäiti (joka heittää satunnaista sijais- ja lehtijuttukeikkaa). Niin on kaikille paras.
Eniten harmittaa se, että ehdin lupautua hommaan (työt olisivat alkaneet huomenna, luokka ja työyhteisö vaikuttivat kaikin puolin loistavilta). Lupauduin, vaikka silloin eilen jo alitajuisesti tiesin, että ratkaisu on väärä. Miksi ihminen tekee näin? Toimii vastoin intuitiotaan? Se on tyhmyyttä.
Vielä suurempaa tyhmyyttä olisi kuitenkin mielestäni se, että lähtisi silti hampaat irvessä puskemaan kohti jotain sellaista, joka ei vaikuta oikealta. Meillä on yksi elämä, käyttäkäämme jokainen päivä siitä sekä järjen että tunteen ääntä seuraten!

Eilen sain illalla tekstiviestin eräältä ystävältäni. Hän tuskaili oman elämänsä suhteen, ja kertoi olevansa lähes kateellinen siitä, että mulla on paketti niin hyvin kasassa. Voi voi, tässä sitä sitten ollaan. Eipä kannata kadehtia ketään (ei edes minua), kun yhtä tuuliajolla me ihmiset tässä maailmassa ollaan.

Selvittääkseni ajatuksiani ja tuulettaakseni mieltäni lähdin pyöräilemään nuorimmaisen kanssa. Saima pääsi ekaa kertaa istuimeen kyytiin, aina ennen on ollut molemmat tenavat pyöräperäkärryssä.

Saima otti tyytyväisenä huikka tupperware-pullosta tauolla Järvenpään kylässä.

Eväät ja kännykkä kulki mukana naisellisesti pyörän etukorissa Maikun ketturepussa.

Todistusaineistoa siitä, että mun reidet ei ole vielä mitään verrattuna Pia Sundstetiin. Eli lisää reeniä kehiin!

Saima on yksi syy siihen, että haluan olla kotona. Maire toinen.
Viime lukuvuoden lapset olivat puolipäivähoidossa. Meni ihan hyvin. Molemmat viihtyivät. Saivat kavereita ja oppivat uusia taitoja. Silti, heti kun hoito loppui, musta alkoi tuntua, että sain omat lapset "takaisin". Pääsin niiden kanssa elämään kokonaisvaltaisesti tätä elämää, jokaista päivää.
En tuomitse ketään äitiä, joka vie lapset hoitoon, mutta itselleni tämä kotiäitiys tuntuu nyt parhaalta valinnalta, kun on saanut kokeilla sitä toistakin vaihtoehtoa. Lapset ovat pieniä niin ohikiitävän hetken. Älkääkä käsittäkö väärin, en ole todellakaan mikään toisella kädellä marsipaanikakkuja vääntävä ja toisella kädellä lapsen kanssa puuhavihkoa täyttävä superäiti! Ihan vaan tavallinen äiti, jonka pinna kiristyy aika usein ja joka kasvatustieteiden maisterin pätevyydestä huolimatta on omien tenavien kanssa aika usein sormi suussa.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä: isiä, jotka pystyvät siittämään lapsia tähän maailmaan, ja sitten tekevät töitä niin, etteivät ehdi lapsiaan juurikaan edes nähdä. Tiedän tapauksia, että äidin on täytynyt pitää lapsia vartavasten hereillä, että isä ehtii edes nähdä (siis nähdä, saati sitten jutella, leikkiä, hoitaa) lastaan. Sitä en käsitä. En yhtään. (Ja monesti nämä miehet priorisoivat vielä kaverinsa+harrastuksensakin lasten edelle. Siat).

Nämä kesällä otetut kuvat (Maire otti äidistä ja Saimasta ja Saima otti äidistä ja Mairesta)
ihan vaan muistutukseksi siitä, kuinka mainiot vekarat mulla onkaan!

Oh Hoh. Tulipas tästä nyt vuodatus. Mutta elämää tämäkin vaan on.