Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Puntari: Lappee-Jukola, rasteja ja raparallia

Kerran kesässä koittaa aina se hetki, kun kaikki suunnistajat ovat ihan pähkinöinä. Ja se hetki on tietysti viikko ennen juhannusta, kun Jukolan viestin kisakeskus kohoaa jonnekin päin Suomea.

Tänä vuonna kisaisännyttä hoiti Lappeenranta ja niinpä taas mekin Kuhmalahden Kisan naiset kasasimme sinne joukkueen Venlojen viestiin. Kevään iltarastiharjoitukset menivät lupaavasti, kun kerta toisensa jälkeen sekoilimme oikein urakalla, kuka missäkin maastossa. Keskeytettyjä tai muuten vaan pipariksi menneitä suorituksia taisi kertyä enemmän kuin onnistumisia, mutta jotenkin nekin aina yritettiin kääntää voitoksi (tyyliin: tulipahan tällä parin tunnin harhailulla saatua aikaiseksi ainakin hyvä peruskestävyysharjoitus...)

Onneksi meidän tiimillä on tavoitteet aina maltilliset, eli ihan sinne sadan parhaan joukkoon ei yritetä rynniä. Jos jokainen pääsee hyväksytysti omalta osuudelta maaliin, niin olemme päämäärässä.
Tänä vuonna joukkueeseen tuli pientä viilausta loppumetreillä, kun Eeva-Kaisa joutui jättäytymään viestistä pois. Pikaisen drafting-kierroksen jälkeen Eevun tilalle kiinnitettiin Sahalahden nouseva kyky Tuuli (mun entinen oppilas). Tuulille tiedossa oli elämän ensimmäinen Venlojen viesti, josta kaikella tapaa tulikin sitten ikimuistoinen.


Sakke ja likat teki jo hyvissä ajoin keväällä päätöksen, että lähtevät kisareissuun mukaan. Tytöillä oli tehtynä cheerleader-viuhkat ja suunniteltuna kannustushuudot ja päässä ruusuinen mielikuva edellisestä Jukolasta vuodelta 2012 Vantaalta. Silloin aurinko helli kisakylää ja Hanna-tädin catering-palvelu tuuppasi taukoamatta mustikkapiirakkaa ja pillimehua nenän eteen alueen reunaan perustetulla picnic-paikalla.
Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin aika mittava sadevarustus mukaan, vaikka pelkkiä mahdollisesti ajoittaisia sadekuuroja lupaili Foreca (kuka hemmetin kesäharjoittelija nää sääennustukset oikein tekee?).
Matka hujahti hetkessä ja auto lipui vajaan neljän tunnin matkustamisen jälkeen Raippoon heinäpellon laidalle. Siinä sitten vitsailtiin, että onpas hyvä että ollaan täällä parkkialueen yläreunassa ja lähellä tietä, että tuo alaosa on varmaan illalla jo melkoista mutaa, jos vaikka alkaa sataa...

Jo kisakeskuskeen kävellessä alkoi tihuttaa vettä ja repuista kaivettiin sadetakit päälle. Tuuli riepotteli telttakylää uhkaavasti ja pilvet alkoivat kerääntyä. Kisakylässä treffattiin Pia ja Pauliina ja laiteltiin kisanumerot paitoihin. Ihmeteltiin ympärillä levittäytyvää isoa kisakylää ja aika pian mun täytyikin alkaa suunnitella varusteiden vaihtamista, sillä tiedossa oli Venlojen viestin avausosuus.
Juuri avaus pistikin mut jännittämään aika huolella, sillä edellisen kerran olin avausosuuden lähtöviivalla neljä vuotta sitten. Silloin suunnistus meni niin päin mäntyä, että päätin, etten enää ikinä mene avaukseen. Tuli oikein käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut AVAUSKAMMO. Jonka yli päätin tänä vuonna päästä (eihän kukaan aikuinen ihminen nyt oikeasti voi tällaista kammoa loppuelämäänsä kantaa)!

Kisan venlat vm. 2016

Verryttelyalueella oli vielä ihan jees keli. Sitten meidät komennettiin lähtömuodostelmaan ja heti alkoi sade pienten myrskytuulipuuskien kera. 1400 avausosuuden menijää kun alkoi hyppiä ja hytkyä pitääkseen itsensä lämpimänä, niin tilanne näytti joltain etelä-karjalan naisvoimistelijoiden kesäjuhlaesitykseltä.
Starttipaukun pamahdettua kylmyys painui kuitenkin hetkessä unholaan. Alkuviitoitus oli pitkä ja siitä painettiin sellaisen tiheikön läpi kohti ykkösrastia, että välillä meinasi usko loppua. Otin alun varmanpäälle ja halusin piru vie leimata ykkösen puhtaasti. Ja hyvin se löytyikin. Siitä tuli sellainen itseluottamuspuuska, että suunnistus alkoi kulkea kuin itsestään. Rastit löytyivät helposti, maasto tuntui selkeältä ja tietysti edellä menevistä oli hitokseen apua niin reitin kuin juoksufiiliksenkin suhteen.
Jossain puolivälissä rataa satutin oikean jalkani, kun survaisin sen oikein kunnolla johonkin kiven kärkeen tai kantoon. Tunsin heti, että jalkaholvi alkaa turvota, mutta päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Keskeyttäminen kun ei kertakaikkiaan ollut mikään vaihtoehto!
Kun kartassa oli enää jäljellä kaksi viimeistä rastia ja ne super helpoissa paikoissa, alkoi ihan väkisin hymyilyttää. Yritin polkaista suunnistustossuun vielä vähän lisäkierroksia ja pelto-osuudella jalat ja keuhkot huusi jo hoosiannaa. Taas tuli luvattua itselle, että nyt mä alan vähän ahkerammin lenkkeillä...
Maalileimauksen jälkeen tiukka vasen, vaihtokartta telineestä haltuun ja puomille. Muutaman minuutin siinä huhuilin Tuulia, joka oli lämmittelyalueen toisessa reunassa spurttailemassa, mutta hyvin saatiin vaihto suoritettua. Toivottelin Tuulille tarkkuutta ja nautintoa reissuun.




Omat kannustusjoukot, joiden cheerleader-viuhkat olivat vettyneet koko ajan lisääntyneen vesisateen myötä, tulivat vastaan ja likat oli messevinä, olinhan luvannu, että jos mun suoritus menee hyvin, ostan heille metrilakua.
Lähdinkin siitä aika pian pesulle ja pukemaan kuivat ja lämpimät vaatteet sadeasun alle. Metrilakukiskan kautta siirryin hakemaan Sotkusta munkin ja kahvin - paras palkinto mitä kylmettynyt ja onnellinen suunnistaja voi itselleen antaa. Jalkaholvi alkoi aika paljon jo oireilla ja särkeä, joten hirveästi ylimääräistä ei viitsinyt taivaltaa.
Tyttöjen kanssa käytiin pikaisesti Intersportissa ja Jukola-kaupassa (lähinnä tuulelta ja sateelta suojautumassa, litimärkien kamojen kanssa ei tehnyt hirveästi mieli alkaa sovitella mitään) ja haettiin mun tilaama sporttipanta Jukolatiimin osastolta.
Kun oltiin saatu Tuuli hyvävoimaisena kakkososuudelta maaliin, oli todettava, että koko joukkueen suoritusta en pysty katselemaan. Tytöt olivat viluissaan (kunnon välikerroksista ja sadeasuista huolimatta) ja vähän väsyneitä ja edessä oli vielä 3 km taivallus parkkipaikalle. Mun jalka oli siinä kunnossa, että yhtään ylimääräistä ei tehnyt mieli seisoskella tai kävellä.
Päätettiin lähteä kohti Lappeenrannasta varattua hotellihuonetta ja siellä odottavaa kylpylää...

Kertonee kelistä kaiken oleellisen...erillistä kuvankäsittelysumennusta ei tarvita.
No, kylpyläosasto jäi kyllä siltä illalta haaveeksi. Parkkipaikalla oli jo ennen kuutta ns. tilanne päällä, kun autot olivat jämähtäneet parkkiruutuihin. Pari traktoria yritti tehdä kaiken minkä voivat, mutta lohdutonta oli. Syötettiin lapsille viimeiset eväiden rippeet ja juomat ja odotettiin ja odotettiin. Kaikki yrittivät toivottomina ulos alueelta, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kahden tunnin odottelun jälkeen Sakke totesi, että soittaa meille taksin hotellille ja jää itse alueelle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Puoli kahdeksalta me kannettiinkin kamat paikalle kurvanneeseen taksiin ja lähdettiin hyvin epätodellisilla fiiliksillä kohti hotellia. Kaikilla järkky nälkä ja väsy ja hirveä hihitys päällä. Kehuin tyttöjä mahtavasta jaksamisesta pitkäksi venyneen päivän ja illan aikana, mutta kyllä meiltä kaikilta pääsi aika iso helpotuksen huokaus kun saatiin tsekattua ittemme sisään hotelliin, haettiin aulan kioskista iltapalaa, päästiin lämpimään suihkuun ja muhkeiden peittojen alle seuraamaan Tangomarkkinoiden semifinaalia ( <3 Peltsi).
Illan muuttuessa yöksi Sakkekin viimein soitteli alueelta, että olivat saaneet auton irti ja lupasi koukata huoltoaseman kautta hotellille ja tuoda sikspäkin kaljaa (sieltä mitään kaljaa enää siihen aikaan saanu). Olivat urakoineet parkkialueella kymmenen hengen porukalla useamman auton irti ja työntäneet niin pitkälle kuin mahdollista, että traktorilla oli lyhyt matka vetää enää kunnolliselle tielle.
Peltoparkkikaaos ei tainnut helpottaa missään vaiheessa, muut meidän venlat odottivat autossa yli 4 tuntia hinausta, mutta osasivat onneksi jo varautua tilanteeseen ruualla ja juomalla, kun pistin heti alkumeterillä viestiä mitä on odotettavissa. 




Sade yltyi ja yö pimeni, mies saatiin hotellille ja vieläpä hotellin baarista salakuljetettua lonkeroakin tuopilliset huoneeseen (vähän laittomasti varmaan, mutta tässä tilanteessa kyllä niiiin ansaitusti) . Tytöt oli simahtaneet totaalisesti kymmenen aikaan, ja minä ja Sakke katseltiin vaakatasosta Jukolan lähtöä ja siitä viestin etenemistä johonkin yhteen asti yöllä.
Aamulla heräsin parahiksi katsomaan viestin päättymisen tamperelaisjuhliin. Nälkä kurni elimistössä ja hotellin aamiainen ja se edellispäivänä väliin jäänyt kylpyläosasto houkuttelivat, joten aamun ohjelma kuluikin sitten kroppaa ruokkiessa ja hemmotellessa.
Ennen Jukolaan lähtöä mietin, että onko vähän luuserimeininkiä mennä kylpylähotelliin yöksi, eikä jäädä teltta-alueelle, mutta täytyy myöntää, että siellä kuivien lämpöisten petivaatteiden alla nukkuessa ja myöhemmin kylpylän lämmössä lilluessa olo ei tuntunut yhtään luuserilta :D

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hotellin sängyssä jo hymyilytti.

Jalka heitti kunnon mustumisoperaation. Onneksi vain pehmeät kudokset saaneet hittiä.


Kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina hyvillä mielin, päällimmäisenä ajatuksena varmasti kaikilla se, että tätä Jukolaa ei kyllä unohdeta koskaan. Eikä Jukolan into ja hehku laannu, kun sen on kerran kokenut: tytötkin kysyivät, että kai he ensi vuonna pääsevät mukaan.

Kotona odotti mielenkiintoinen varusteralli, kun kaikki piti esipestä ensin saavissa pihalla, ettei kura tukkisi pesukonetta. Kun varusteet oli saatu koneeseen kaadoin lasin punaviiniä, vajosin sohvalle viltin alle ja kattelin Yle Areenasta venlojen lähdön.
Avauskammo jäi historiaan, siellä minä lönköttelin ponnari suorana sijalle 661! Ei huano!


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kyllikit maailmalla: Naisten loma

Nyt tulee asiaa haaveista ja haaveilusta! Ja pieni esimerkki siitä miten ne toteutuvat! Joskus haaveitaan saa elätellä ja ruokkia vuosi tolkulla, mutta ei pidä lannistua, sillä ainakin kyllikkien elämänfilosofiassa haaveilu kannattaa aina.  Siitä on matkassa monta hyvää esimerkkiä!

Meillä on Tiinan kanssa ollut salaisena haaveena päästä joskus yhdessä, ihan kaksistaan lomalle Lappiin. Muistaakseni vuodesta 2007 sitä on tasaisesti huokailtu, että voi kun joskus...
No siinä tuli lapsia ja vähän lisää lapsia ja remonttia ja rakentamista ja lapsia ja mitä näitä nyt onkaan. Elämä oli vaan sellaisessa jamassa että eipä siinä paljoa viikoksi irrottauduttu pois kotoa. Monesti meikäläinenkin palasi pohjoisen perhelomalta väsyneempänä kuin sinne lähti, ja etenkin silloin tuli pienessä mielessään pyöriteltyä tätä euforisen ihanaa ajatusta ja haavetta...että olla siellä Lapissa oikeasti LOMALLA! Ei kaurapuuroa aamulla, ei toppahaalareita, pottaa, irronneita suksia, niistettäviä neniä, ei Pipsa Possua, pikalöylyjä, tuikituikitähtöstä eikä tappelua potkukelkoista. Ei. Aivan jotain muuta! Totaalista relaksoitumista!

No melkein kymmenen vuotta siinä meni, kunnes Tiina laittoi talvella pikaista puhelua Halkomäen suuntaan: mökki vapaana vko 17, nyt lähdetään kaksin LOMALLE! Ooooh! Mieletön ajatus, mieletön idea! Voitaisko me oikeasti? Lupasin lähteä jos saan lastenhoitokuviot järjestymään. Jotenkin musta jopa tuntui, että me oltais aika ansaittu se loma! Kaikki järjestyikin yllättävän kivuttomasti ja yhtäkkiä  vaan huomattiin, että me ollaan ihan oikeasti lähdössä sinne kaksistaan. Eikä vähiten mun synttärijuhlavuoden kunniaksi! Kaikenlaista suunnitelmaa siinä pistettiin tulille, jo itse matkanteko oli osa nautintoa. Haaparanta here we come!  Ja kun sitten eräänä aamuna starttasimme kuuden aikaan Puntarista kohti pohjoista, niin kyllä oli tunnelma katossa. Eväät oli huippuluokkaa ja tiimipipot matkaa varten hankittuna. Siitä alkoi yksi kyllikkien ikimuistoisista reissuista! Seuraksi Lappiin, ihan siihen naapurimökkiin, saatiin vähän myöhemmin myös adoptioisosiskomme Satu, joka täydensi hulvattoman meiningin huippuunsa.
Oliko loma rai-rai? Tavallaan. Meininkiä riitti. Oheiset riistakameran kuvat olohuoneesta kertovat paljon hurjasta mökkielämästä, joka sisälsi kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä, Okinawa -venytyksiä, syömistä ja kevyehköä tissuttelua lihashuollon ohessa. Ja tietysti oli luokattoman huonoa teeveeohjelmatarjontaa sekä Tommy Tabermannia. Aika hurjaa!












Mökin ulkopuolella kävimme lähinnä tunturissa. Aamupäivällä lähdimme, iltapäivällä palasimme. Söimme Nasaruokaa foliosta, upposimme hankeen ja olimme melkein hukassa. Niistä reissuista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta annetaan olla. Ettei kenellekään tule paha mieli! Ja kun ei saatu Tena Ladyä tähän sponsoriksi.









Viimeisenä lomapäivänä pukkasi hellettä terassille. Tiina teki Köyhän Naisen SiljaLinestä oman Lappi -editionin. Se oli valkkarin kanssa aika nannaa. Loistava päätös reissulle!



Mutta pimut sporttaa vielä uudestaan. Joskus. Jossain. Joskus on vielä pakarapäivä ja voi taas vapautuneesti v**tuilla oululaisille jääkiekon ystäville tunturissa. Joskus vielä kuvataan Unelmien Poikamies Äkäslompolossa.
Ja uusia unelmia kehiin, tämä lomaformaatti jäi nyt kestosellaiseksi!!!