Tänä vuonna kisaisännyttä hoiti Lappeenranta ja niinpä taas mekin Kuhmalahden Kisan naiset kasasimme sinne joukkueen Venlojen viestiin. Kevään iltarastiharjoitukset menivät lupaavasti, kun kerta toisensa jälkeen sekoilimme oikein urakalla, kuka missäkin maastossa. Keskeytettyjä tai muuten vaan pipariksi menneitä suorituksia taisi kertyä enemmän kuin onnistumisia, mutta jotenkin nekin aina yritettiin kääntää voitoksi (tyyliin: tulipahan tällä parin tunnin harhailulla saatua aikaiseksi ainakin hyvä peruskestävyysharjoitus...)
Onneksi meidän tiimillä on tavoitteet aina maltilliset, eli ihan sinne sadan parhaan joukkoon ei yritetä rynniä. Jos jokainen pääsee hyväksytysti omalta osuudelta maaliin, niin olemme päämäärässä.
Tänä vuonna joukkueeseen tuli pientä viilausta loppumetreillä, kun Eeva-Kaisa joutui jättäytymään viestistä pois. Pikaisen drafting-kierroksen jälkeen Eevun tilalle kiinnitettiin Sahalahden nouseva kyky Tuuli (mun entinen oppilas). Tuulille tiedossa oli elämän ensimmäinen Venlojen viesti, josta kaikella tapaa tulikin sitten ikimuistoinen.
Sakke ja likat teki jo hyvissä ajoin keväällä päätöksen, että lähtevät kisareissuun mukaan. Tytöillä oli tehtynä cheerleader-viuhkat ja suunniteltuna kannustushuudot ja päässä ruusuinen mielikuva edellisestä Jukolasta vuodelta 2012 Vantaalta. Silloin aurinko helli kisakylää ja Hanna-tädin catering-palvelu tuuppasi taukoamatta mustikkapiirakkaa ja pillimehua nenän eteen alueen reunaan perustetulla picnic-paikalla.
Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin aika mittava sadevarustus mukaan, vaikka pelkkiä mahdollisesti ajoittaisia sadekuuroja lupaili Foreca (kuka hemmetin kesäharjoittelija nää sääennustukset oikein tekee?).
Matka hujahti hetkessä ja auto lipui vajaan neljän tunnin matkustamisen jälkeen Raippoon heinäpellon laidalle. Siinä sitten vitsailtiin, että onpas hyvä että ollaan täällä parkkialueen yläreunassa ja lähellä tietä, että tuo alaosa on varmaan illalla jo melkoista mutaa, jos vaikka alkaa sataa...
Jo kisakeskuskeen kävellessä alkoi tihuttaa vettä ja repuista kaivettiin sadetakit päälle. Tuuli riepotteli telttakylää uhkaavasti ja pilvet alkoivat kerääntyä. Kisakylässä treffattiin Pia ja Pauliina ja laiteltiin kisanumerot paitoihin. Ihmeteltiin ympärillä levittäytyvää isoa kisakylää ja aika pian mun täytyikin alkaa suunnitella varusteiden vaihtamista, sillä tiedossa oli Venlojen viestin avausosuus.
Juuri avaus pistikin mut jännittämään aika huolella, sillä edellisen kerran olin avausosuuden lähtöviivalla neljä vuotta sitten. Silloin suunnistus meni niin päin mäntyä, että päätin, etten enää ikinä mene avaukseen. Tuli oikein käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut AVAUSKAMMO. Jonka yli päätin tänä vuonna päästä (eihän kukaan aikuinen ihminen nyt oikeasti voi tällaista kammoa loppuelämäänsä kantaa)!
Kisan venlat vm. 2016 |
Starttipaukun pamahdettua kylmyys painui kuitenkin hetkessä unholaan. Alkuviitoitus oli pitkä ja siitä painettiin sellaisen tiheikön läpi kohti ykkösrastia, että välillä meinasi usko loppua. Otin alun varmanpäälle ja halusin piru vie leimata ykkösen puhtaasti. Ja hyvin se löytyikin. Siitä tuli sellainen itseluottamuspuuska, että suunnistus alkoi kulkea kuin itsestään. Rastit löytyivät helposti, maasto tuntui selkeältä ja tietysti edellä menevistä oli hitokseen apua niin reitin kuin juoksufiiliksenkin suhteen.
Jossain puolivälissä rataa satutin oikean jalkani, kun survaisin sen oikein kunnolla johonkin kiven kärkeen tai kantoon. Tunsin heti, että jalkaholvi alkaa turvota, mutta päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Keskeyttäminen kun ei kertakaikkiaan ollut mikään vaihtoehto!
Kun kartassa oli enää jäljellä kaksi viimeistä rastia ja ne super helpoissa paikoissa, alkoi ihan väkisin hymyilyttää. Yritin polkaista suunnistustossuun vielä vähän lisäkierroksia ja pelto-osuudella jalat ja keuhkot huusi jo hoosiannaa. Taas tuli luvattua itselle, että nyt mä alan vähän ahkerammin lenkkeillä...
Maalileimauksen jälkeen tiukka vasen, vaihtokartta telineestä haltuun ja puomille. Muutaman minuutin siinä huhuilin Tuulia, joka oli lämmittelyalueen toisessa reunassa spurttailemassa, mutta hyvin saatiin vaihto suoritettua. Toivottelin Tuulille tarkkuutta ja nautintoa reissuun.
Omat kannustusjoukot, joiden cheerleader-viuhkat olivat vettyneet koko ajan lisääntyneen vesisateen myötä, tulivat vastaan ja likat oli messevinä, olinhan luvannu, että jos mun suoritus menee hyvin, ostan heille metrilakua.
Lähdinkin siitä aika pian pesulle ja pukemaan kuivat ja lämpimät vaatteet sadeasun alle. Metrilakukiskan kautta siirryin hakemaan Sotkusta munkin ja kahvin - paras palkinto mitä kylmettynyt ja onnellinen suunnistaja voi itselleen antaa. Jalkaholvi alkoi aika paljon jo oireilla ja särkeä, joten hirveästi ylimääräistä ei viitsinyt taivaltaa.
Tyttöjen kanssa käytiin pikaisesti Intersportissa ja Jukola-kaupassa (lähinnä tuulelta ja sateelta suojautumassa, litimärkien kamojen kanssa ei tehnyt hirveästi mieli alkaa sovitella mitään) ja haettiin mun tilaama sporttipanta Jukolatiimin osastolta.
Kun oltiin saatu Tuuli hyvävoimaisena kakkososuudelta maaliin, oli todettava, että koko joukkueen suoritusta en pysty katselemaan. Tytöt olivat viluissaan (kunnon välikerroksista ja sadeasuista huolimatta) ja vähän väsyneitä ja edessä oli vielä 3 km taivallus parkkipaikalle. Mun jalka oli siinä kunnossa, että yhtään ylimääräistä ei tehnyt mieli seisoskella tai kävellä.
Päätettiin lähteä kohti Lappeenrannasta varattua hotellihuonetta ja siellä odottavaa kylpylää...
Kertonee kelistä kaiken oleellisen...erillistä kuvankäsittelysumennusta ei tarvita. |
Illan muuttuessa yöksi Sakkekin viimein soitteli alueelta, että olivat saaneet auton irti ja lupasi koukata huoltoaseman kautta hotellille ja tuoda sikspäkin kaljaa (sieltä mitään kaljaa enää siihen aikaan saanu). Olivat urakoineet parkkialueella kymmenen hengen porukalla useamman auton irti ja työntäneet niin pitkälle kuin mahdollista, että traktorilla oli lyhyt matka vetää enää kunnolliselle tielle.
Peltoparkkikaaos ei tainnut helpottaa missään vaiheessa, muut meidän venlat odottivat autossa yli 4 tuntia hinausta, mutta osasivat onneksi jo varautua tilanteeseen ruualla ja juomalla, kun pistin heti alkumeterillä viestiä mitä on odotettavissa.
Sade yltyi ja yö pimeni, mies saatiin hotellille ja vieläpä hotellin baarista salakuljetettua lonkeroakin tuopilliset huoneeseen (vähän laittomasti varmaan, mutta tässä tilanteessa kyllä niiiin ansaitusti) . Tytöt oli simahtaneet totaalisesti kymmenen aikaan, ja minä ja Sakke katseltiin vaakatasosta Jukolan lähtöä ja siitä viestin etenemistä johonkin yhteen asti yöllä.
Aamulla heräsin parahiksi katsomaan viestin päättymisen tamperelaisjuhliin. Nälkä kurni elimistössä ja hotellin aamiainen ja se edellispäivänä väliin jäänyt kylpyläosasto houkuttelivat, joten aamun ohjelma kuluikin sitten kroppaa ruokkiessa ja hemmotellessa.
Ennen Jukolaan lähtöä mietin, että onko vähän luuserimeininkiä mennä kylpylähotelliin yöksi, eikä jäädä teltta-alueelle, mutta täytyy myöntää, että siellä kuivien lämpöisten petivaatteiden alla nukkuessa ja myöhemmin kylpylän lämmössä lilluessa olo ei tuntunut yhtään luuserilta :D
Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hotellin sängyssä jo hymyilytti. |
Jalka heitti kunnon mustumisoperaation. Onneksi vain pehmeät kudokset saaneet hittiä. |
Kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina hyvillä mielin, päällimmäisenä ajatuksena varmasti kaikilla se, että tätä Jukolaa ei kyllä unohdeta koskaan. Eikä Jukolan into ja hehku laannu, kun sen on kerran kokenut: tytötkin kysyivät, että kai he ensi vuonna pääsevät mukaan.
Kotona odotti mielenkiintoinen varusteralli, kun kaikki piti esipestä ensin saavissa pihalla, ettei kura tukkisi pesukonetta. Kun varusteet oli saatu koneeseen kaadoin lasin punaviiniä, vajosin sohvalle viltin alle ja kattelin Yle Areenasta venlojen lähdön.
Avauskammo jäi historiaan, siellä minä lönköttelin ponnari suorana sijalle 661! Ei huano!