Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!

"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"

Halkomäki: Havuja ladulle, prkl!

Marraskuun kahdestoista päivä. Seison keittiössä ja huomaan repiväni leukapieliä hillittömien haukotusten tahdissa. Vesi pyrkii silmiin, aivot huutavat sohvalle vaakatasoon.
Jaahas.
Se aika vuodesta, oletan.

Vaikka takana on todella pitkä kuuma kesä, niin villiluonteinen kesän lapsikin muuntuu jossain vaiheeessa inkkarihapsuisten rantamekkojen alta harmaankalpeaksi marraskuun haamuksi, jota verhoavat hilseilevä iho, mustat silmänaluset ja virttyneet collegehousut,
säärikarvoista en laita edes mainintaa. Miten tässä nyt näin kävi? Kuvittelin tankanneeni valoa ja lämpöä ainakin kolmen kaamoksen tarpeisiin. Ajattelin, että tälle pimeydelle en anna edes pikkusormeani. Hirveä pettymys tajuta, että megalomaanisen upeasta kesästä huolimatta marraskuun olo on sama vanha. Perus.
Lähdin vastaiskuun keittämällä kahvit ja palaamalla kesän tunnelmiin. Oliko se todellakin niiiin kuuma? Ja niiiin pitkä? Oli se. Hillitön kesä. Ja näin marraskuussa se tuntuu aivan käsittämättömältä!

 

Edellisen kesän satoi ja ilma oli tasaisen kolea. Yövyimme mökillä neljä yötä, joista kaksi juhannuksena. Lapsille ostetut shortsit ja sandaalit jäivät kokonaan käyttämättä, itse en kaivanut edes kesävaatteita kaapin perukoilta. Suunnitelmat kutsua ystäväperheitä mökille saunomaan, uimaan ja grillaamaan vesittyivät täysin. Siltä kesältä kännykän filmirullasta löysin yhden aurinkoisen mökiltä otetun kuvan: Terassin kaiteella on Niitty-Seppälän kesätorilta ostettu pulla ja keltainen kahvimuki, taustalla auringossa kylpevä Kukkia-järvi. Kuvan takana olin minä, norjalainen villapusero päällä. Palelin. Lämmintä oli auringossa 16 astetta. Suomen kesä!

Tänä kesänä leiriydyimme mökille toden teolla heti kun kirkastushässäkät oli paketoitu. Päivät olivat toinen toistaan lämpöisempiä. Kun iltakuudelta mökin varjopuolen lämpömittari näytti 28 astetta, en voinut kuin nauraa. Kukaan ei jaksanut tehdä oikein mitään. Jokainen etsi jonkun varjoisan paikan jossa päivänsä vietti lueskellen tai puuhaillen jotain pientä. Vähän väliä pulahdettiin järveen, vesi oli kuin linnunmaitoa. Kukaan ei oikein jaksanut syödä mitään, mutta vettä kului tonkkakaupalla.  Saunaan ei halunnut kukaan. Grillin ääressä hikoilu ei kiinnostanut ketään. Kesävaatteita ei tarvittu kun nakuilu oli pop. Kaikki ennalta sovitut mökkivierailut peruuntuivat puolin ja toisin. Kukaan ei jaksanut lähteä mihinkään. Päivät olivat läkähtynyttä läähätystä, siltä se tuntui. Mutta minä nautin! Jokunen päivä vähän hampaat irvessä, mutta nautin. Koska tämä, juuri tämä marraskuun lonkeroharmaus odotti minua täällä hyökätäkseen 12.11. kimppuuni.

 

Tämä marraskuu on sitä aikaa kun kaikkien ihmisten pitäisi jäädä pois töistä talviuniverukkeella, tai vähintään siirtyä tekemään puolikasta työaikaa. Keittää aamuisin termari täyteen teetä ja herätellä unista kroppaa lempeällä venyttelyllä olohuoneen matolla tulen rätistessä uunissa. Sitten köllötellä viltin alla lukemassa kirjaa. Ulkoilla hyvässä seurassa. Tämä on myös mainiota aikaa tehdä valokuvakirjoja ja muistella kulunutta vuotta sateen piiskatessa ikkunaa. Sellaista se minun elämäni täällä kotona on! Vai onkohan? No ei kyllä aivan. Nyt elän sitä vaihetta, kun kotona on yksivuotias pyöremyrskyn, marakatin ja nelisormimangustin risteytys. Hän on kaikkialla ja kaiken aikaa. Hurmaavasti hymyillen, sihisten ja suhisten konttaa ja kiipeilee. Kuolavana johdattaa jäljille. Aamupäivän ajan koitan hillitä kaaosta hänen perässään, iltapäivän muutaman unitunnin aikana yritän tehdä sen, mitä en hänen hereillä olleessaan pysty. Juoksen kilpaa ajan ja pyykkikorien kanssa, imuroin ja täytän vaatekaappeihin vaatetta. Sitten ruokaralli, lasten leikkijuttuja, harrastuksia ja illan nukkumaanmenokuviot. Oman iltapalan jälkeen jatkuvat vielä kotityöt ja omat hommat, yhdeltätoista vedän heittoistuimen kahvasta. Valmis!

 

Ei se ole ihme, että marraskuu sitten rymisti puskista kuin puhvelilauma. Siinä ohella vielä muutamat synttärit ja isänpäiväjärjestelyt, niin avot. Luojan kiitos Marttaharrastus kaappasi minut avaruusalaukseensa ja lennätti Helsinkiin pariksi päiväksi lataamaan akkua vihreälle. Ihan siinä strategiasuunnittelun ohessa. Kummasti sellaiseen pieneen retkeen saa ympättyä itselleen kosolti virkistystä! Samalla reissulla somettamisen sijaan luin aikani kuluksi kirjaa Sydänjuttu. Niin hyvä kirja, että sitä ei miltei pysty lukemaan! Suomalaiseen sielunmaisemaan uutta ajattelutapaa ihmisestä omana arvokkaana itsenään. Ilman suorittamista, kelpaamista, kunniamerkkejä tai hitonmoista ceeveetä. Siitä kirjan atmosfääristä intoutuneena huomasin rakastani itseäni just nyt niin paljon, että päätin istua tähän koneelle kirjoittamaan, koska tätä olen tositositosipitkään halunnut tehdä. Mutta en ole tehnyt, koska kotityöt. Pyykkivuori ja tiskikone. Kohta ohitan ne uudelleen, menen suihkuun ja sitten nukkumaan. Ehkä kuitenkin luen vielä sitä kirjaa lisää ensin, ihan vaan pari sivua. Se on nimittäin vähän kuin heittäisi havuja ladulle.
Jos ajattelee tätä talvikautta 50km hiihtona, niin niitä havuja kannatta heittää ladulle jo alkumatkasta kun huomaa suksen tökkivän. Sillä tavalla ennakoiden. Ennen kuin ne tilsat on siellä pohjissa jo. Ettei vauhti hyydy ja puhti lopu. Maalisuoralla, siinä helmikuun korvilla niillä ei ole enää merkitystä. Selviytymistaistelu harmautta vastaan on alkanut, ja aion selvitä siitä voittajana.

Marraskuu.
Olen aina pitänyt sinusta.
Nyt täytyy vain löytää vuorokausiin hyvä balanssi niin kyllä me pärjätään!
Okei?

Halkomäki: Kaipausta ja kasa rapulaisia

Takan rätinä on hiljentynyt hehkuvaksi hiillokseksi. Lattia tuntuu kylmältä jalan alla. Mukillinen teetä lämmittää aivan erityisen ihanasti. Ollaan palattu kotiin mökkiviikonlopun vietosta. Sisällä on koleaa, kalsaa, kylmänkosteaa. Syksyn ote on hiipinyt nurkkiin. Hitto, en tykkää tästä yhtään!

Viikonloppu oli erityisen mukava. Meillä oli mökkiseurana Tiinan ihanat tähtisilmäiset tytöt, ja hyvä meininki serkkupoikien kanssa kolmeksi päiväksi oli taattu. Viikonlopulle oli suunniteltu lasten omat rapujuhlat, tai oikeastaan juhlat ravuille, niin kuin Saku ne jo kaksi vuotta sitten lanseerasi tietämättä yhtään mistä puhui. Oli vain kuullut aikuisten menevän rapujuhliin, ja päätellyt, että niiden täytyy olla jotkut rapujen kunniaksi järjestettävät juhlat. Että on tanssia ja syödään hyvin ja ravut siinä juhlivat mukana! No viime kesänä jo suunniteltiin näiden pirskeiden pitämistä, mutta jotenkin se vain jäi. Nyt oli aika kypsä ja siihen tarjoutui oiva tilaisuus tyttöjen kaivatessa seuraa kun Tiina karkasi fillareineen muutamaksi päiväksi kohti pohjoista.

Perjantaina iltapäivästä mökillä alkoi heti mahdoton kalastaminen, sillä mato-onginta on serkusten ykkössuosikkipuuhaa. Ja rapusyöteille on aina käyttöä. Rankan viikon jälkeen ei paljoa muuta sitten jaksettukaan, vaan onkihommien jälkeen painuttiin saunan kautta unille sateen ropistessa yöllä huopakattoon.

Lauantaina pitkän aamiaisen jälkeen alkoi savusaunanlämmityspuuhat ja siinä ohessa ongittiin hieman lisää ja valmisteltiin illan juhlia. Lopulta päästiin saunan lauteiden hämärään ja parin uintireissun kautta pöytään herkuttelemaan. Pappa veti lapsille ravun syönnin perusteet -ohjeistuksen kaiken muun herkuttelun ohessa. Hauskaa oli! Saksiniekkojen parissa koettiin niin onnistumisen kuin epätoivonkin hetkiä, mutta lopulta jokaisella oli ainakin yksi rapulainen palasina lautasella.
Pimenevään iltaan sytytettiin lyhtyjä, soihtuja ja ulkotulia valaisemaan elokuun viimeistä mökkiviikonloppua, ja pimeyden laskeuduttua ammuttiin ilmoille muutama raketti. Kymmenen jälkeen ipanat painuivat petiin ja aikuiset tasasivat pulssia illan hulinasta.

Sunnuntaina harrastettiin vadelmien poimintaa, pihan siivoilua ja lautapelejä. Jännitettiin Tiinan viimeisen kisapäivän tuloksia. Iltapäivällä valoilmiö nimeltä aurinko näyttäytyi yllättäen ja lähdimme juhlistamaan sitä Vihavuoden Koskikahvilaan jäätelöille. Hämmästelimme Kukkianvirran alhaista pintaa ja yritimme bongailla kaloja kosken kuohuista. Jäätelöt koskimaisemassa maistuivat vielä ihan kesälle! Nam! Siitä sitten takaisin mökille pakkailemaan kamppeita ja siivoilujen kautta kohti kotia. Kotia, jonne siis oli hiipinyt se syksy nurkkiin.

Koko viikonlopun oli kylmä ilma. Hyytävä tuuli, sadekuuroja, rapia kymmenen lämmintä. Ja nyt on elokuu. Ei mikään oikea syksy vielä! Ja silti ilmassa on se syksyn kirpeys. Kylmyys. Kosteus. Ja mitä näitä nyt on. Mun koko vuoden eniten odottama kuukausi meni ohi kuin pikajuna, olematta ollenkaan oma itsensä. Jättäen jälkeensä vain valtavan kaipauksen. Vähän niin kuin koko kesä. Meni ennen kuin oli ollutkaan.

Mä en koskaan ennen ole valittanut säistä. Tai mua ei oikeastaan ole haitannut poikkeavat säät. Ne on mitä ne on, eikä niille voi mitään. Mutta viime helmikuussa löysin itseni ulkoa vesisateesta halkopino sylissäni sellaisen megalomaanisen itkupotkuraivarin kourista. Kunnon talvea ei ollut. Taaskaan. Minä rakastan talvea! Tarvitsen ne pakkaset! Lumen! Pimeyden! Tuiskun ja tuiverruksen. Kunnon talven. Yhtä lailla tarvitsen kesän, vaikka vain muutaman viikon mittaisena. Elokuuta minä rakastan! Elokuun tarvitsen kokonaan! Aurinkoiset lempeän lämpimät päivät kypsyvän luonnon äärellä. Korkean sinisen taivaan. Viljapeltojen kultaisen värin, vastaleikatun viljan tuoksun. Puimureiden hurinan pelloilla. Sen tunteen, että hetkessä eletyn kesän jälkeen saa heittää pienempää vaihdetta silmään, rauhoittua kotiin omien puuhien ja hillokattiloiden ääreen. Antaa ajatusten virrata. Hidastaa ja nauttia. Tuntea kesän lämpö vielä iholla ja muistoissa.

Niin että miten tästä nyt noustaan? Talvi oli aivan susi. Kesä meni ihan ohi. Elokuusta ei ollut tietoakaan, viimeisiä päiviä viedään. Miten tämä nyt yhtäkkiä ottaa näin koville???

Onneksi, kaikeksi onneksi, näihin omituisiin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin mahtuu silti paljon mukavaakin. On silti jotain mitä muistella. Mukavia tapahtumia, hetkiä ja kohtaamisia. Ne nousevat suureen arvoon nyt, kun aurinkolotioneilla lutraamisen sijaan on ollut aivan jotain muuta puuhaa.

Takan hiillos on muuttunut muutamaksi oranssiksi pilkuksi ja keittiössä vallitsee suloinen lämpö.  Rapujuhlien jälkeenhän on hyvin yleistä olla ryytynyt ja silmä poskella, eli ihan niin kuin minä nyt. Saku on valvonut kaksi viimeistä yötä yskien hillittömästi yleisen tukkoisuuden ohella, ja minä tietysti siinä seuraksi sitten. Antanut lääkettä ja nukuttanut kainalossa mökin keittiön sohvalla kynttilän valossa. Taitaa ensi yökin mennä samoissa merkeissä yläkerrasta kantautuvasta köhinästä päätellen. Yskä, nuha, syksy...ja mitä näitä nyt on. Mutta tästä noustaan vielä!

Tervetuloa syyskuu!

Juuri muistin että minähän rakastan myös syksyä!

Halkomäki: Aarteita Ruotsista

Viime viikolla pääsin pikaisesti piipahtamaan kirppiksellä. Aika vähän nykyään ehdin kiertelemään lähiseudun kirppareita, sen sijaan nettikirppisten lastenvaatemyynti on ennemminkin tullut tutuksi iltaisin kotisohvalta käsin. Nyt kahlasin puolessa tunnissa läpi suuren hallin tarjontaa ja tein pari todella mieluisaa löytöä!

Ensin mukaan tarttui Arabian pieni perhoskannu äidin kokoelmiin. Ehjä mutta sisältä vähän värjääntynyt kaunokainen lähti mukaan oikein sopuisalla hinnalla. Muutaman pöydän päässä minua odotti toinen kaunokainen, jonka kanssa en epäröinyt hetkeäkään. Käsin maalattu Röstrandin maljakko. Rakkautta ensi silmäyksellä! Tähän väliin on pakko todeta, että tosi harvoin sorrun enää nykyään mihinkään kippokauppoihin. Ja taas sorruin! Kotona kun olen vähentänyt kaapeista kaiken vähänkin turhan tavaran kiertoon ja tehnyt päätöksen siitä, että uutta tavaraa tulee vain todelliseen tarpeeseen. Eli siis niin kuin tämä maljakko, eiks jeh?! Ja harvoin kirppareilla mikään varsinaisesti sykähdyttää, jotenkin olen päässyt siitä vaiheesta ohi, kun kaikki vanhat emaliastiat ja kahvipannut huusi mun nimeeni siellä pöydillä. Mutta tämä maljakko! Sen väri, joka on hehkuvampi kuin kuvat kertovat, on huikea! Hiukan murrettu sininen. Tyyliltään se on käsittääkseni 60-luvun alkua, mikä miellyttää mua kovin. Ja ruotsalaista laatua kaiken kaikkiaan, vaikka merkki nykyään onkin Fiskarsin tuotannossa. Hinta oli kohdillaan ja pianhan mä olinkin jo kassalla!

Nyt mulla on kotona jo mittava kahden esineen kokoelma ruotsalaista keramiikkaa. Nimittäin kesän loppupuolella sain äidin ja isän Ruotsin reissulta tuliaisina pienen paketin. Se oli mun synttärilahjani Ruotsin puolen sukulaisilta. Isotäti, äidin serkut ja meidän pikkuserkut muistivat mua oman kotimaansa tuotannolla, niin kuin yleensäkin tekevät. Ja kyllä mä taas hämmästyin miten olivatkaan osanneet valita! Niin justiinsa sellainen mun näköinen juttu. Istuu meidän kotiin kuin valettu. Onko Paradisverkstaden sulle tuttu? Minulle ihan uusi tuttavuus, mutta kerrassaan ihana. Käyhän kurkkaamassa http://www.paradisverkstaden.se  Monenmoista löytyy!

Tämä minun kynttilänjalkani pääsi heti olohuoneeseen, ja sen jalustaa on näiden viikkojen aikana täytetty milloin omenoilla, milloin kivillä, kävyillä ja tammenterhoilla. Iltaisin poltan siinä kynttilää senkin päällä. Tykkään! <3

Puntari: Syksyn ihanuutta

Luonto on nyt kauneimmillaan.
Käytiin Saiman kanssa sunnuntaina tuulettumassa metsässä. Mukana meillä on 15 muuta retkeilijää, nuorin osallistuja 7 kuukautta vanha ihanuus.

Kävelimme rauhakseen ja ihmettelimme hirven tuoreita jälkiä, jättisuuria puolukoita, suppilovahveroryppäitä ja monenlaisia luonnon värejä. Mustikat värjäsivät pienet suut sinisiksi ja puolukat pistivät osan porukasta irvistämään. Kivien koloissa asui ihan varmasti peikkoja tai menninkäisiä.

Eväät syötiin ja makkarat paistettiin kauniin metsäjärven rannalla. Pieni oja pulppusi vieressä ja polveen asti ulottuvat suopursut puhkuivat ilmoille aromaterapiaa.
Luonto oli maalannut maiseman räiskyvin värein.

Kolmen tunnin ulkoilun jälkeen jatkettiin kotipihassa syystöiden merkeissä. Kukkapenkkien kitkemisessä, savusaunan siivoamisessa ja terassikalusteiden varastoinnissa kului iltapäivä nopeasti.
Ruoka, sauna ja uni maistuivat. Tähtitaivas kaartui pimenevässä illassa talon ylle.

Jotenkin on sellainen fiilis, etten haluaisi luopua tästä(kään) syksystä.

Halkomäki: Satokausisoppaa viikoksi!

Otetaan yksi kesäkurpitsa ja keitetään siitä soppa. Tai kaksi.

Tiinan puutarhan kätköistä löytyi muutama kohtalaisen muhkea kurpitsanköriläs. Isommasta sai soppaa parissa satsissa perheelle melkein viikon tarpeiksi. Toinen kurpitsa pötköttelee vielä tuolla meidän kuistin viileydessä ja odottaa pääsyään kakkuun ja pariin piirakkaan.

Elämäni ensimmäisen kesäkurpitsakeiton söin aikanaan Kuhmalahdella Method Putkisto syvävenyttelykurssin lounastauolla. Ai nam! Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! Reseptiä en kysellyt, mutta oma piti tietenkin kehitellä kyseisen makuelämyksen pohjalta. Tässä se myös sulle! Vaihtelua keittoon voit tehdä vaihtamalla sulatejuuston kookosmaitoon, tällöin mukaan hengaamaan sopivat myös tuore inkivääri ja valkosipuli. Bataatista kurpitsan kaverina tulee täyteläisempi ja makeampi keitto, perunasta kevyempi makuelämys. Ja toki myös vihreä kesäkurpitsa käy tähän keittoon, mutta keltaisesta tulee vaan niin ihanan aurinkoinen väri!

KESÄKURPITSAKEITTO

n. 2,5kg keltaista kesäkurpitsaa siemenet poistettuna
1kpl  reilun kokoinen bataatti tai perunoita
2 sipulia
loraus öljyä
2 kpl kasvisliemikuutiota
1-2 pkt Koskenlaskija voimakas -sulatejuustoa
suolaa
timjamia
vettä


1. Kuumenna öljy ison kattilan pohjalla, lisää pilkottuna sipuli ja bataatit, kääntele niitä hetki ja lisää kesäkurpitsanpalat sekaan
2. Lisää vettä sen verran että ainekset juuri peittyvät, ja kun vesi kiehuu niin lisää liemikuutiot ja timjami


3. Keitä kasvikset pehmeällä lämmöllä kypsiksi ja lisää suola

4. Ota levy pois päältä ja lisää Koskenlaskija ohuehkoina siivuina sekaan, sekoita kunnes liukenevat keittoon.
5. Soseuta keitto sauvasekoittimella ja jätä se tekeytymään hetkeksi ennen tarjoilua tai mielellään anna maustua jääkaapissa yön yli. Uudelleen lämmittäminen varovasti ettei keitto enää kiehu!

Keiton kanssa maistuvat raejuusto, kurpitsansiemenet sekä leipä. Kuvassa kyytipoikana irakilaista kobbus-leipää jota opettelin leipomaan yhdessä ystäväni Wafan kanssa. Jospa siitäkin saisin myöhemmin reseptin sekä leivontaohjeen tänne plokiin!

Keitto perunalla tehtynä on vaaleampi...

...kuin bataatilla tehty keltainen versio!

Halkomäki: Täällä mikään pimeä syksy ole!

 

 

Sanomalehti kertoi tänään, että kulunut lokakuu oli poikkeuksellisen aurinkoinen. Aurinko paistoi täällä etelässä tuplasti sen mitä normaalisti, eikä vastaavaa ole koskaan ennen tapahtunut. Ilmankos syksyn fiilis on ollut ihmeellisen kirkas kaikista mutkistaan huolimatta. Tosin minä luulin että tähän valaistuneeseen olotilaan ovat vaikuttaneet mun keittiöni uudet verhot! Keltaiset! Niin pitkään kun nyt tällä varhaisdementialla muistan, olen haaveillut keltaisista verhoista keittiöön. Lopulta kun planeetat asettuivat uomiinsa niin marssin Hämeenkadun Eurokankaaseen ja ostin tuollaista edullista puuvillakangasta, nauhakujan ja ommella surautin verhot kuosiinsa. Ja mä olen niihin suorastaan rakastunut! Ovat tuoneet mukanaan keittiöön vähän muutakin pientä keltaista. Ja niin aurinkoisen ja kivan fiiliksen!

Kesällä kävin asuntomessuilla ja huokailin ihastuksesta talossa, jossa keittiön ja olohuoneen seinät oli rohkeasti maalattu auringonkeltaisiksi. Mulle kans! No tällaiseen vanhaan hirsitaloon sellainen sopisi kuin hajuvesi lihapulliin, mutta verhoissahan se menee oikein mukavasti. Tosin en ole koskaan ennen nähnyt yhdessäkään sisustuslehdessä keltaiseksi maalattuja hirsiä, että voisinhan ehkä ajatella olevani edelläkävijä? Eri asia sitten on, seuraisiko kukaan perässä...

Mutta kukin hakekoon aurinkonsa mistä haluaa.

Verhoista, seinistä, taivaalta, ystävistä, vaatteista, lautaselta, luonnosta...pääasia että paistaa!