Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

perjantai 30. syyskuuta 2011

Puntari: Vuosi ilman

Rölli-peikolla oli aikanaan paras televisio, minkä olen nähnyt.
 Rölli oli kiinnittänyt puukehykset oksaan ja katseli kehysten läpi järvimaisemaa : )

Meidän perheessä on eletty nyt vuosi ilman televisiota. Tai siis on meillä se kone, siis televisio, mutta ei siitä näy mitään mitä valtakunnallinen verkko lähettää.
Vuosi sitten telkku nimittäin vain lopetti näkymisensä meillä. Vika on kai jossain antenninvahvistajassa. Ilmoitin miehelle silloin, että en enää aio maksaa telkkulupaa ja hän saa sen maksaa, jos kuvan haluaa korjata näkymään.
Ensin kuulin lievää yskimistä (mites lätkäpelit jne), mutta nopeasti raukka sopeutui kohtaloonsa.
Ja kuulkaas, sitä televisiota olen kaivannut tasan 2 kertaa tämän vuoden aikana. Toisen kerran kun oli itsenäisyyspäivä ja Linnan juhlat ja toisen kerran kun oli Katen ja Williamin häät (niin syvällinen ihminen olen).
Silloinkin pystyin seuraamaan lähetystä tietokoneen kautta Yle Areenasta, kunhan vaan sain ohjelmat kaivettua sieltä esiin.

Kaipaanko televisiosta mitään? En. En Anu Harkkia söpöilemässä Ratulassa, en Ridgeä ja sen leukalihaksia, en jääkiekkohurmosta kun historian toinen mm-kulta voitettiin, en uutistenlukijan vakavaa ilmettä kun taas on ammuttu viisituhatta ihmistä jossain koulussa tai saarella. En kaipaa munamiestä, en pikkukakkosen tätejä en ajankohtaisohjelmien viiltäviä analyysejä maamme tilasta. En hallitusneuvotteluja. En dokumentteja lihavista briteistä. En idiootteja pakkautuneena samaan taloon kameroiden seurattavaksi.

Hannu Karpoa kaipaan. Ja karvalakkia.

Meillä istuu ainoastaan lapset television edessä katsomassa dvd:ltä piirrettyjä, kun haluavat hetken loikoilla hektisen päivän keskellä. Meillä aikuisilla aika menee kotona sujuvasti ihan johonkin muuhun. Aina on tiskikone täytettävänä, ruoka laitettavana, mökki remontoitavana tai pyörälenkki tehtävänä.

Tuskin enää koskaan televisiomme palaa takaisin.


ps. Tänään tulee YLE-teemalta yhdeksältä illalla mielenkiintoisen oloinen dokumentti (uusinta) jossa Mikko "Peltsi" Peltola (mun suosikki juontaja-maastopyöräilijä!) kertoo oman vaarinsa Talvisota-kokemuksista ja samalla valotetaan Talvisodan hengen syntymistä muutenkin.
Taidan koittaa onneani, jos se vaikka löytyisi Areenastakin.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Puntari: Tuulisena tiistaina...















...käveltiin Puntarista kylälle ja ihmeteltiin syksyistä maisemaa matkan varrella. Samalla tuli suoritettua rakennustarkastusta seurakuntatalo-liikuntahallin työmaan ohitse kävellessä.
Kaupan täti oli sytyttänyt kaupan rappusille kynttilän.
Talviuintiakin pääsisi kohta harrastamaan meidän kylällä, jos tarkenisi. En taida uskaltaa.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Halkomäki : Savottaemäntänä




Ihan plokin alkumetreillä kirjoitin siitä, että mielekkäässä elämässä on aina mukana hitunen eloonjäämiskamppailua. Sitä, että itse hoitaa elämänsä eteen tiettyjä juttuja vaikka hampaat irvessä, mutta hoitaa kuitenkin. Tietää, että pärjää, vaikka tulisi kuinka ankara talvi tai helteinen kesä, myrskyisä syksy tai kaatosateinen kevät. Tai Nasan sateliittiromua niskaan. Tai melkein mitä vaan! Kahtena viikonloppuna täällä Halkomäessä on toteutettu juurikin tätä periaatetta, ja tiedättekö mitä?! Vitsit että on niin hyvä fiilis ja iloinen mieli!!! Kroppa on kuin jyrän alle jäänyt, mutta puita on taas valmiina yhden talven tarpeiksi.  

(Suorastaan hykertelen täällä itsekseni kuin Ruurik ja Hamsteri Veikko Huovisen elokuvassa Hamsterit konsanaan...kannattaa muuten katsoa kyseinen pätkä, tai sitten lukea se kirjana. Aivan loistavia molemmat ja sopivat juurikin näin syksyyn!)


Poissa on palmupuu...
Toissa viikolla perjantaina pihasta lähti se huojuva palmupuu, joka vietti ensimmäisen elämänsä ihan vaan pihakoivuna. Siitä ehti jo tulla melkein nähtävyys meitin kylällä, ja kun moottorisahamurhaaja kiipesi siihen viimeistä kertaa saha laulaen, sain useammankin tekstiviestin siitä, miten kurjaa on että eksoottinen maamerkki nyt katoaa lopullisesti. Koivusta tuli julmettu kasa isoja pöllejä, loistavaa polttopuuainesta.


Melkoisia rytöpuita...


...oksa kerrallaan puusta alas...




















Sunnuntaina kaatovuorossa oli pari pienenpää pihakoivua, jotka olivat päässeet kasvamaan sellaiseen muotoon, että näyttivät lähinnä suurilta luudilta tien laidalla.  Oma mystinen metsätyömieheni T päästi sisäisen metsurinsa valoilleen ja pisti puut nurin. Tosin välillä siihen tarvittiin hiukan ylimääräistä naruohjausta latvuston läpi kulkeneiden sähköpiuhojen takia. Ei viitsitty maksella Vattenfallin miehille sunnuntaityölisiä katkenneiden johtojen korjauksesta.


Meikäläisen työkaveri!
Meikäläisen osana oli lähinnä kevyet vesurihommat ja myöhemmin sain hurautella oksasilppurilla puiden oksat näppärästi muhjuksi. Että ihmiskroppa kiitti siitä, että pääsi pitkästä aikaa ruumiilliseen työhön!!! Siis kiitti sillä hetkellä...mutta ei enää illalla, saatikka yöllä. Yön hiljaisina tunteina oli aikaa tehdä katumusharjoituksia kun lantio huusi hoosiannaa ja pieni ihminen jossain tuolla vatsan uumenissa piti seuraksi omaa väsymätöntä ralliaan.






No, viikon mittaan olen hissuksiin siivoillut pihaa ja kuskaillut pienimmät puut pois. Tänä viikonloppuna oli sitten puusavotan toinen osa vuorossa, ja vahvistuksesi siihen saatiin naapurin senioritiimi teemalla "omat kirveet mukaan". Homma sujui kuin liukuhihnalta: T pilkkoi valtavia pöllejä halkaisukoneella käsiteltävämpään muotoon, Isä veteli ne kirveellä klapeiksi ja Äiti kärräsi niitä minulle puukatokseen pinottavaksi. Viitisen tuntia siinä vierähti, että kaikki pöllit oli polttopuina. Vielä olisi jäljellä moottorisahaurakka sahapukin äärellä; oksat pitäisi pieniä sopiviksi pätkiksi ja osa varmaan niistä vielä halkaistakin. Että kyllä riittää kirveelle töitä!






 Ihaninta oli olla ulkona upeassa syyssäässä ja puuhailla jotain hyödyllistä. Oma urakkani oli kevyt mutta tuntuisa siltikin, muut saivat hikoilla tosissaan. Kahvitaukoa ja mehuhörppyjä lukuun ottamatta työtahti oli tiivis. Yksi puukatos on jo täynnä, viereinenkin täyttyy kohtapuoliin.



Kovasti olisi tehnyt mieli napsia kirveellä klapeja ja riehua ihan kunnolla hiki irti, mutta minkäs teet. Väitän, että polttopuiden tekeminen kaikissa vaiheissaan on parasta mitä nainen voi tehdä syksyllä housut jalassa! 

Kokeilkaa vaikka!


sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Puntari: Kenkämania

Eilisen Tampere-päivän tavoitteena oli etsiä ja ostaa itselle gorelenkkarit. Mikään ei ole tympeämpää kuin kävellä maastossa märin sukin. Yhtenä aamunakin löysin sauvakävelylenkillä mielenkiintoisen metsäuran, jonka päätin käydä katsastamassa tulevia maastopyöräretkiä silmällä pitäen. Niinhän siinä kävi, että muutaman metrin talsimisen jälkeen verkkomatskusta tehdyt lenkkarit ja sitä myöten myös sukat olivat läpimärät. Päätin, kuukausibudjetin horjuttamisen uhalla, investoida vettä pitäviin lenkkareihin.
Tällaiset sieltä Koskikeskusen Intersportista sitten löytyi:


Merkki on Brooks ja väritys ihanan 90-lukunen. Hinta oli vähän yli satkun (eli noin 100 euroa enemmän kuin mihin olisi ollut varaa), mutta luotan siihen, että kengät ovat hintansa väärtit. Tänään jo vähän pihassa ja likkojen kanssa pyörälenkillä kävellessä testailin. Ensivaikutelma ei ole hullumpi.

Tänä vuonna oon tehnyt parit muutkin hyvät kenkäkaupat. Mies tolkutti kuukausikaupalla, että kyllä myös mun täytyisi pyörään ne lukkopolkimet hankkia. Ja minä jankutin vastaan, että sellaisiin helvetinkoneisiin en jalkojani tule pistämään. Kunnes lopulta annoin periksi, hankin pyöräilykengät ja pyörään laitettiin ne polkimet. Muutaman viikon pannuttelun jälkeen homma alkoi sujua, enkä nyt niitä vaihtaisi enää pois.
Kengät ostin R-Techistä Tampereelta ja olen ollut niihin tyytyväinen. Istuvat jalkaan ja ovat kyllä ilo silmällekin.

Lupasin itselleni, että jos Venlojen viesti menee oman osuuteni suhteen putkeen, ostan Jukolan ostosparatiisista itselleni ihan oikeat suunnistuskengät. Siihen asti olin sinnitellyt metsässä lenkkareilla ja ajatellut, että suunnistuskengät kuuluvat vain pro-tason menijöille. Virhe.
Ensimmäisillä rasteilla, kun uudet menopelit olivat käytössä, totesin lykänneeni ostopäätöstä ihan liian kauan. Ei enää nuljuneet nilkat tai lipsuneet lenkkarit, vaan menossa oli mukana pitoa ja vauhtia. Maastoon sai ihan erilaisen tuntuman noilla nastareilla.


Summa summarum. Kaapeissa alkaa olla aika paljon kenkiä. Pieni yhteenveto osoittaa, että pelkästään liikunnan harrastamiseen varastoistamme löytyy:
- tavalliset lenkkarit
- gorelenkkarit
- nastalenkkarit
- suunnistuskengät
- pyöräilykengät
- kahdet murtsikkamonot
- telemark-monot
- goretex-maiharit

ja tässä on siis vain mun osuus. Kun mukaan lasketaan vielä miehet vermeet (pyöräilykenkiäkin on ainakin kolmet...) niin uskotte varmaan, että kaapit alkavat olla pullollaan (salaa toivon, että lapsistamme kasvaa tietokoneen ja pleikkarin edessä istuvia pullamössöjä, jotka eivät tarvitse mitään harrastusvälineitä).

Mutta kyllä se vaan niin on, että nautinnolliseen harrastamiseen tarvitaan hyvät vehkeet!

perjantai 23. syyskuuta 2011

Puntari: Hemmottelua

Viikonloppu lähestyy hyvää vauhtia. Siivousurakan lisäksi pidettiin tänään pienimuotoiset leivontatalkoot.
Muksut leipoivat viinimarjamuffinseja viemisiksi mummulaan. Menevät sinne tänään yökylään, eli meillä aikuisilla on ihan kahdenkeskinen ilta. Jes!

Sain eilen kuoroharjoituksista tultuani kävellä valmiiseen pöytään ja nauttia pitsaa ja lasillisen punaviiniä. Tänään ajattelin puolestani minä hemmotella mökkityömaalla uurastanutta ja tällä viikolla sairastelluttakin miestä.
Ja mistä mies tykkää? No piirakasta tietysti!
Leivoin Hellapoliisin ohjeella syksyisen puolukkakakun, jonka täyte maistui ainakin aivan törkeän hyvältä.
Pääruuaksi täytyy kehitellä myös jotain spesiaalia mutta helppoa. Suppilovahverokeitto ei olis paha vaihtoehto.

Viikonlopun kruunaa se, että huomenna pääsen pitkästä aikaa (edellisen kerran heinäkuussa) Tampereelle. Seuraksi tulee Hanna (pojat menevät maastopyöräilemään jonnekin Tampereen metsiin), ja suunnitelmissa on siemailla ainakin lattea sivistyneesti jossain kahvilassa.
Hankintalistalla on myös gorelenkkarit, jotka tekisivät lenkkeilyn näillä keleillä varmasti vähän miellyttävämmäksi. Saas katsoa, mitä muuta Tampere tarjoaa. Budjetti on sen verran rajallinen, että yleiseksi sielun ja mielen virkistämiseksi taitaa reissu painottua.

torstai 22. syyskuuta 2011

Puntari: Aamu maalla




Salakavalasti lasten myötä minusta on tullut aamuihminen. Laitan vapaaehtoisesti kellon herättämään, vaikka lapset nukkuvat nykyään melko pitkään (eilenkin melkein yhdeksään).
Nyt olen muutamana aamuna lähtenyt aamulenkille sauvojen kera. Se vasta hyvää tekeekin! Eilen koin jotain mikamyllylämäistä nautintoa, kun sauvoin kaatosateessa kirkonkylää ympäri. Vain suo puuttui.
Aamupalan, suihkun ja venyttelyn jälkeen sitä on kuin uusi ihminen.

Tänään en lähtenyt lenkille, koska päivällä on tiedossa lasten kerhoreissuja kävellen, vaan nautiskelin kotipirtin hiljaisesta hämärästä ihan issekseen. Laitoin puuhellaan tulet, kahviveden kiehumaan, puuron siihen viereen hautumaan. Se on ihan mystinen juttu, että puuhellalla laitettuna kaikesta ruuasta tulee niin paljon parempaa.

Puolukassa kävin toissailtana ja sain melkein kaksi ämpärillistä marjaa. Metsä pullistelee punaista herkkua, jota täytyy hakea vielä lisää. Totesin, että puolukka on oiva marja myös sellaisenaan syötäväksi, vaikka aikaisemmin ajattelin sen olevan vähän turhan hapan.
Pakastimesta löytyi kaksi isoa pussia sinne mystisesti jääneitä viime vuotisia puolukoita. Keräsin pihan aroniapensaasta eilen ämpärillisen marjoja, lohkoin talviomenapuusta omenoita ja keitin niistä mehumaijalla aronia-omena-puolukkamehua. Aikaisemmin olen yhdistänyt pelkkää aroniaa ja omenaa, mutta kyllä puolukka toi mehuun mukavaa makua tuon aronian rinnalle.
Nyt alkais vissiin olla säilöntäpuuhat tältä kaudelta jo voiton puolella.

Kivaa torstain jatkoa!

PS. Ihan hassua on se, että ajatukset ovat jo kääntyneet jouluun...

tiistai 20. syyskuuta 2011

Puntari: Satokauden wokki


Wokkia tekemällä pääsee itämaisiin fiiliksiin. Maire nautiskeli originaalia thai-ruokaa talvella 2009 Khao Lakissa.
Kuvien ruoka-annokset eivät liity alla olevaan ruokaohjeeseen.


Tähän sikahelppoon syyswokkiin voi tunkea lähes mitä vaan kasvimaalta sattuu löytymään.

Tarvitset:
- porkkanoita
- kesäkurpitsaa
- palsternakkaa
- sipulia
- valkosipulia
- kanasuikaleita
- suolaa
- sokeria tai hunajaa
- chilikastiketta
- wokkimaustetta
- (kookosmaitoa)
- täysjyvänuudeleita

- Kuori vihannekset ja leikkaa ne ohuiksi suikaleiksi. Kypsennä suikaleita öljyssä pannulla kunnes ovat napakan kypsiä. Kypsennä toisella pannulla samaan aikaan kanasuikaleet kypsiksi. Yhdistä kypsät vihannekset ja kanat samalle pannulle. Mausta ripauksella suolaa ja sokeria, lorauta mukaan chilisoosia oman maun mukaan. Jos satut omistamaan Wok Thai -nimistä mausteseosta, laita sekaan 1-2 ruokalusikallista (mausteseos sisältää mm. paprikaa, chiliä, sitruunaruohoa, korianteria  ja kurkumaa, eli niitä voi heittää, jos ei ole valmista seosta). Jos haluat kastikkeesta kostean version, laita tölkki kookosmaitoa sekaan ja anna poreilla hetki.
Keitä nuudelit ja nautiskele soosi niiden kanssa.
Jos haluat oikein olla olevinasi, syö puikoilla.

Ja jälkkäriksi sitten Halkomäen reseptillä tehtyä Misua!

Halkomäki : Helppo misu tyrkyllä

Syöminenhän on sadepäivien ilo! 
Ja tietenkin leipominen, jos haluaa syödä jotain itse tehtyä. Minä rakastan Tiramisua yhtenä parhaista jälkkäreistä, ja siitä sitten lähti idea valmistaa sitä kausiluontoisesti soveltaen Pirkka -lehden ohjeen pohjalta. Ohje on helppo, ja sitä voi helpottaa entisestään käyttämällä valmista torttu/kakkupohjaa itse tehdyn sijaan. Tärkein elementti hommassa on omenahillon ja kermavaahtoseoksen kombinaatio: hillon ja vaahdon välillä pitää olla selkeä makeusero jotta ne ryhdittävät toisiaan. Ensimmäinen misu osui nappiin, käytin  siinä viime vuotisen omenakanelihillopurkin melkein kokonaisuudessaan. Humppilaan matkanneen version täytin uuden sadon omenakanelihillolla, jota oli ryyditetty vielä vaniljasokerilla. Tämä hillo olikin vähän makeampaa kuin viimevuotinen, joten kermavaahtoseoksesta olisi saanut jättää sokeria vähemmäksi. Nyt hillo ja vaahto olivat makeusasteeltaan liian lähellä toisiaan. Eli kannattaa maistella hillo etukäteen ja lisäillä vasta sitten sokeria kermavaahtoseokseen. Ja pelkän omenahillon voi halutessaan maustaa kanelilla tuunaten, se nimittäin on toimiva yhdistelmä!




Omenamisu
Pohjalevy:
4 munaa
2dl sokeria
2dl vehnäjauhoja
1tl leivijauhetta

Täytteeseen:
300-400g omenakanelihilloa
2dl vispikermaa
2dl Valion vaahtoutuvaa vaniljakastiketta
200g Creme Bonjour maustamatonta tuorejuustoa
n. 4rkl sokeria
2rkl sitruunamehua

Kostutukseen: n. 1 dl vahvaa kahvia ja 1 rkl sokeria
  • Vaahdota huoneenlämpöiset munat ja sokeri. 
  • Sekoita leivinjauhe vehnäjauhoihin ja kääntele varovasti vaahdon joukkoon. Levitä taikina leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille ja paista 225 °C:ssa noin 5 minuuttia. 
  • Anna pohjan jäähtyä ja leikkaa se sitten kolmeen samankokoiseen suorakaiteen muotoiseen osaan.
  • Vaahdota kerma ja vaniljakastike omissa kulhoissaan. 
  • Vatkaa tuorejuusto, sokeri ja sitruunamehu vaniljakastikkeen joukkoon. Yhdistä tähän vispikermavaahto. 
  • Tarkista maku. Täytteen ei kannata olla kovin makeaa!



  • Laita yksi kakkupohjista tarjoilualustalle ja kostuta se pullasutia apuna käyttäen kahvilla, johon on lisätty sokeria. 
  • Levitä kostutetulle pohjalle ensin kerros omenasosetta ja sitten tuorejuustotäytettä. 
  • Nosta toinen kakkupohja päälle ja tee toinen kerros samoin. 
  • Kostuta viimeinenkin kakkupohja ja levitä sen päälle tuorejuustoseosta. Anna kakun vetäytyä viileässä vähintään pari-kolme tuntia ennen tarjoilua, ei kuitenkaan välttämättä yön yli. 
  • Siivilöi pinnalle paksulti kaakaojauhetta ja koristele suklaalastuilla tai rouheella.

NAMSKIS!!!

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Kyllikit maailmalla: Humputilla Humppilassa



Perjantaina repäistiin oikein kunnolla ja lähdettiin pois kotonurkista! Tiinan käly Helena asustelee pesueineen Humppilassa, viehättävässä maalaistalomiljöössä suuren peltoaukean laidalla. Meillä on ollut monta kertaa aikomuksena mennä porukalla kyläilemään, mutta aina on tullut jotain mutkia matkaan. Nyt saatiin kaikki planeetat sellaiseen asentoon, että vihdoinkin transportteri valjastettiin matkaan täynnä naisenergiaa.


Pikkumies Eero.
Helenalla on pikkuruinen Eero poika, kohta 3kk, jota hän hoivailee kotosalla äitiysvapaalla. Tätä pientä miestä me ensin ällisteltiin ja ihasteltiin oikein urakalla, etenkin Saima olisi ollut koko ajan vaan silittämässä poskea ja kikattelemassa vauvan ilmeille. Reissu ei kuitenkaan rakentunut pelkästään vauvan paijaamisen ympärille, vaan Helena oli suunnitellut meille oikein mukavan päiväohjelman jossa oli ripaus aitoa turistimeininkiäkin.
Ensin kävimme syömässä todella herkullisen lounaan Humppilan lasitornin  ravintolassa. Ihanan ruuan kruunasivat suussa sulavat leivonnaiset, ruisleipä ja porkkanasämpylät, joita olisi voinut ahmia loputtomiin. Juuri niitä hetkiä kun sitä toivoo, että vatsalaukku olisi saavin kokoinen...




Kupittaan saven suosikkeja, Hanna huolisi kyllä...

Ruokapöydästä suunnistimme syksyisen maalaismaiseman halki kohti museo- ja taidenautintoja.
Ensin poikkesimme erään maatalon pihapiirissä olevaan museoon, johon oli kerätty ihan kaikkia mahdollisia keräilyaarteita vanhoista nukeista, radioista, maitokannuista, astioista, postikorteista, työkaluista ja kahvipurkeista aina sota-aikaisiin puhdetöihin. Kyllä riitti ihmeteltävää, ihan mieletön paikka! Museon isäntä kertoili meille tavaroiden historiaa ja jutteli myös omasta keräilyharrastuksestaan. Näyttely vaihtuu osittain joka kesä, joten se on varmasti käyntikohdelistallamme ensi vuonnakin! Eipä olisi vaatimattoman näköisestä rakennuksesta arvannut, mitä ihanuuksia se kätkeekään sisälleen!






Nukkeja aina 1800-luvulta lähtien.

Samanlainen keltaruskearaitainen paita on nähty joskus myös pikkukyllikkien päällä, silloin 1980-luvun alkupuolella!

Voi niitä maitokannuja....



Lotta- ja partiolaisnuket ovat harvinaisuuksia.



Kahvipurkeissa löytyi...
...kuten myös radioissa, kahvimyllyissä ja gramofoneissa!

Humppilan ohi ajaessa huomio kiinnittyy yleensä tien vieressä seisovaan varsin erikoisen näköiseen rakennukseen. Se on taiteilija Heljä Liukko-Sundströmin ateljee. Kuinka monta kertaa olemmekaan yhdessä ja erikseen huokailleet, että voi kun siellä pääsisi joskus käymään! No, nyt päästiin. Tosin pian todettiin, että lapset oli viisainta jättää ulkopuolelle. Etenkin lempinimen TORNADO hankkinut Saima oli kävelevä katastrofin alku kaikenlaista särkyvää sisältävässä tilassa. Mairella ehkä jo vähän tolkkua olisikin ollut, mutta parempi oli ulkoistaa molemmat ja vierailla sisällä aikuisporukalla vuorotellen. Halvempi ratkaisu! Upea ja valoisa ateljeetila on täynnä mitä ihanimpia töitä; tuttuja pupuja, enkeleitä, kukkia ja vaikka mitä. Rakennus oli sisältä paljon erikoisempi kuin antaa ulospäin ymmärtää. Mukavaa oli myös tavata siellä itse taiteilija sekä hänen aviomiehensä työn ääressä!


Ateljee on erikoinen ulkoasultaan.







Tutun näköisiä töitä seinillä.






Reissun viimeinen kohde oli varmasti lasten mielestä se kaikkein jännittävin, niin salaperäiseen paikkaan Helena meidät vei. Jätimme auton metsän reunaan, kävelimme vadelmapusikon reunustamaa todella pientä polkua pitkin keskelle vanhaa kuusimetsää. Metsässä oli pienen pieni lähde, toivomuslähde. Se on suojeltu ja hoivattu niin että säilyisi myös tuleville sukupolville. Lähteestä on haettu kastevettä ja sinne on käyty heittämässä lantteja toiveiden kera.


Tytötkin heittivät kumpainenkin kolikon ja toivoivat. Maire toivoi, että hänestä tulisi isona oikea prinsessa. Miten niin prinsessavaihe menossa??? Saima taas toivoi ihan vaan prinsessaa. Tiinakin kai heitti rahan, tai ainakin toivoi. Toive taisi suuntautua enemmälti tulevan talven hiihtokeleihin.


Mitähän sitä nyt toivoisi...?

Saiman vuoro heittää raha, aika jännää...


Sitten olikin aika viedä Helena, Eero ja pikkutytöt takaisin Helenan kotiin, koska koululaiset Alise ja Juhani olivat saapuneet koulusta ja serkuksilla oli palava into päästä vähän leikkimään yhdessä. Kyllikit käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja karkasivat takaisin Humppilan lasitorneille, jossa odotti pienoinen ostostaivas; Iittalan tehtaanmyymälää, Marimekkoa, Glope Hopea, sisustusliikkeitä, Palmrothin kenkäkauppaa ym. Jotain pientä tarttuikin mukaan, Tiinalle Teema -astioita, Hannalle kivi -tuikkulyhtyjä sekä kaksi tyynynpäällistä. Siitä sitten suuntasimme takaisin Helenan luo ja kahvipöydän ääreen. Hannan tekemä omenamisu nro II pääsi koemaisteluun.

Lopulta illansuussa kaatosateen keskellä pakkasimme serkukset pientä Eeroa lukuun ottamatta autoon ja suuntasimme kotia kohti. Alise ja Juhani tiputettiin matkalla mummolaan Kangasalle. Autossa oli hiiren hiljaista kun takapenkillä vedettiin sikeitä oikein urakalla. Etupenkillä istuivat Kyllikit myöskin hiukan uupuneina mutta onnellisina. Kotiin viemisinä tuoksuivat Helenan antamat ruisleivät, sämpylät ja korvapuustit. Kyllä humputtelu kannattaa aina välillä. On virkistävää tavata ihmisiä, nähdä uusia paikkoja ja jutella ihan arkisista asioista kaikessa rauhassa. Tuhannesti kiitoksia Helenalle, toivottavasti seuraavan kerran näemme maitolaiturin maisemissa!

Humppila on siitäkin hyvä käyntikohde, että se on hitusen lähempänä Tamperetta kuin Turkua!!! Ei millään pahalla turkulaiset...