Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Puntari: Joulupostia Jeesukselle

Moi Jeesus

On tullut kelattua viime päivinä aika paljon näitä sun lähestyviä synttäreitä, ja heitän nyt aika villin ehdotuksen. Ymmärrän, jos loukkaannut, mutta mieti tätäkin vaihtoehtoa, jooko?

Ajattelin, että jos peruutettaisiin nämä sun synttärit. 

Eikö sullakin ole vähän vaivaantunut olo? Meininki ei ole enää entisensä. Fiilis on vähän sama, kuin lapsuuden synttärijuhlissa, jonne äiti pakotti kutsumaan koko luokan ja osa tuli paikalle vain kakun ja sipsien vuoksi. Tai sitten vähän isompana, kun pidit bileet, jonne porukka tuli hillumaan pelkän ilmaisen viinan perässä tyhjentämään sun faijan baarikaappia.
Sori nyt, mutta vähän sellainen olo mulla on näiden sun synttärien kohdalla: jengille on ihan se ja sama, kuka on sankari, kunhan saa kinkkua, kuusen ja lahjoja.

Sitä paitsi ne lahjat. Onko vähän sunkin mielestä karannut lapasesta? Kun ennen tenaville annettiin villasukat, Barbie-nukke ja uudet sukset, nykyään mikään ei riitä. Tuntuuko sustakaan yhtään reilulta, että kiinalaisipanat painavat pää märkänä kamaa liukuhihnalle, ja niitä roudataan konttikaupalla valtamerten halki ihmisille, joilla on jo kaikkea?
No ei mustakaan.
Ok, tässä välissä vois tietty heittää syyllistävän katseen niiden kolmen viisaan miehen suuntaan, että mitäs aloittivat. Mutta joku tolkku niilläkin jampoilla oli: yksi lahja per nokka ja se oli siinä. Ja aika handmade-osastoahan ne kulta, mirha ja suitsukkeet olivat, ei ollut taiwanin poika koonnut komponenteista ja liittänyt mukaan kolmesataasivuista käyttöopasta.

Tai mitäs Jeesus, jos ei kuitenkaan lopetettaisi näitä sun synttäreitä ihan kokonaan? Tehtäisiin niistä vain sellaiset vähän pienemmän porukan bileet.
Sellaiset, joihin saisi osallistua ne, jotka ovat löytäneet sun lähettämän kutsun sydämestään. Ne, joille ulkoiset puitteet on oikeastaan ihan se ja sama. Ne, joille riittäisi talli ja seimi ja taivaalla loistava tähti, pimeä yö, paimenet ja lampaat kedolla. Ja enkelin ilosanoma. Hiljaisuus ja rauha.
Sellaiset bileet, joissa läheisille annettu aika olisi lahjoista suurin, käden löytävä käsi ja toiselle annettu hymy tärkeintä jaettavaa.

Sellaisista bileistä taitaisit sinäkin Jeesus diggailla?!

Terkuin frendisi Kuhmalahden Puntarista,

Tike






keskiviikko 2. lokakuuta 2019

Halkomäki: Kesäelämä kestokassissa

Tervetuloa lokakuu! Syyskuu sujahti ohitse aivan hirmuisella vauhdilla ja vei kesän mennessään. Riitti silti vielä lämpöisiäkin päiviä, mutta myös  jo niitä ihanan raikkaita ja aurinkoisia, yöpakkasten huurruttamia aamuja. Nyt tuntuu siltä että elämä ehkä tästä asettuu vähän rauhallisempaan rytmiin.

Elokuu oli vielä loman viimeisten päiviä huumaa ja luopumista kesän vapaudesta. Koulut alkoivat, harrastukset valtasivat hiljalleen kalenterin rivejä. Kestokassirivistö eteisessä harveni hiljalleen. Mökkikassit, uimareissukassit, mummolakassit, tätiläreissukassit, päiväreissukassit, jalkapalloreenikassit, likapyykkikassit, telttaretkinyssäkät, rinkat, reput ja epämääräiset varavaatehässäkät olivat kesän aikana ehtineet vallata eteisen, ja tuntui että näiden viritysten setviminen haukkasi aina melkoisesti aikaa. Olen ihan hitsin tyytyväinen että niitä ei enää tuolla loju! Voisi sanoa, että koko kesä oli meillä pakattuna Pirkka-kestokasseihin, noin tiivistetysti! (Mihin me ennen pakattiin kun ei ollut kestokasseja..?)
Elokuussa toteutettiin myös meidän tokaluokkalaisen pitkäaikainen haave omasta huoneesta, siitä voisin kirjoitella tuonnempana vähän enemmän. Pienen budjetin muutos ja tosi mukava lopputulos!

Syyskuussa alkoi harrastusjutut, mikä meillä tarkoittaa mahdollisimman paljon lähiharrastamista omalla kylällä. Esikoisella VPK:n nuoriso-osasto ja koulun kerhot silloin kun siltä tuntuu, ja molemmilla pojilla pianotunnit. Torstaisin pojat käyvät myös Kuvataide- ja käsityökoulu Emilissä Pälkäneellä, pääosin naapurin organisoimalla yhteiskyydityksellä muiden aitoolasten lasten kanssa. Siinä on mielestäni ihan maksimaalisesti harrastustoimintaa 6 ja kohta 8-vuotiaalle. Kaiken ohessa kuitenkin "harrastetaan" täällä kotinurkissa monen sortin liikuntaa, leikkiä ja puuhaamista, joten sille levolle ja kainaloajallekin pitää olla aikansa. Kunhan nämä ikiliikkujat vain malttaisivat!

Minullakin on pitkästä aikaa ihan ikioma harrastus! Ja se tuntuu tosi ihmeelliseltä. Marttailua en enää laske harrastukseksi, se on jo niin elämäntapa. Akvarellimaalaus jäi pari vuotta sitten kuopuksen syntymän myötä, eikä siihen tilalle ole oikein tullut mitään. Monestakin syystä. Mutta nyt! Kauan haaveilemani Method Putkisto Pilates alkoi täällä Aitoossa. Minä, kolme vuotta melko hengettömässä tilassa olleena sain todeta jo ensimmäisellä tunnilla, että minähän jaksan ja pystyn! Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Olipa ihanaa! Saada liikettä lihaksiin ja niveliin, venyä ja hengittää. Vaikea edes kuvailla sitä oloa mikä tuntien jälkeen on, mutta se on niin kokonaisvaltaisen ihana. Huikean asiasisällön lisäksi meillä on huippusymppis ohjaaja ja ehkä myös melko hulvaton ryhmä. On helppo olla mukana!

Viime päivinä olen myös innostunut puuhailemaan pihalla aurinkoisten päivien siivittämänä. On ihmeesti ollut energiaa sellaiseen, ja toisaalta olen ihan vaan tietoisesti tehnyt päätöksen, että silloin kun on mahtava ilma, olen ulkona niin paljon kuin mahdollista. Lataudun siellä niitä siistejä sisähommia varten. Kesällähän meidän pihassa ei tapahtunut mitään. Vain ajoittaiset ruohonleikkuupuuhat katkaisivat vehreän kasvun kohinaa. Pujo, nokkonen ja elämänlanka saivat rauhassa rehottaa koko kesän. Kukkapenkit olivat aivan oman onnensa nojassa. En vaan ehtinyt enkä jaksanut, päivät menivät lasten kanssa aamusta iltaan, ja paljon oltiin myös mökillä. On vaan pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen, eikä nypittyy piha ole siinä kärkipäässä. Se on enemmänkin sitten niitä fiilistelyosaston hommia. Maailma ei kaadu vaikka pujo vähän valtaakin alaa ja tontin nurkassa on kaksimetrisiä nokkosia, eiks niin?

Mutta nyt sitten lokakuuta. Laitoin rapulle kanervia ja kynttilälyhdyn, lapset toivat puput siihen fiilistelemään. Pimenevät illat tuntuvat mukavalta kun päivällä on saanut nauttia ruskan upeista sävyistä. Omenahillo tuoksuu keittiössä ja aamuisin saa taas keittää kaurapuuroa. Elämä on ihmisen parasta aikaa!


"Lokakuu ei ole joka kuu:
Päivät pienet pilvelliset,
yöt pitkät ja pimeät.
Halla hanhen siiven alla,
talvi joutsenen takana"





maanantai 16. syyskuuta 2019

Puntari: Kangasala-Jukola, mitä jäi käteen?

Tänään tulee kuluneeksi tasan 3 kuukautta kotikaupunkini suurimmasta tapahtumasta ever eli Kangasala-Jukolasta.

Ilmoittauduin hyvissä ajoin syksyllä tapahtuman talkooporukkaan ja sainkin kutsun tulla kirjoittavaksi toimittajaksi tiedotuspuolelle. Jo huhtikuussa pidetyssä talkooväen infotilaisuudessa oli suuren urheilujuhlan tuntua - tieto kaikkien aikojen suurimmasta Jukolasta oli sekä innostava että vähän kauhistuttava. Kuinka me oikein pärjättäisiin? Omassa liiankin tuoreessa muistikuvassa  oli Lappeenrannan pysäköintikaaos ja jokusena iltana heitin yläkertaan toiveen, että Kangasalaa ja sen peltoparkkeja siunattaisiin kuivalla kelillä. Niin sitten lopulta kävikin ja tapahtuma onnistui säänkin suhteen mitä parhaiten.

Meidän perhe talkoili tapahtumassa laajalla sektorilla. Sakke päräytti mönkkärillä kisakeskukseen jo perjantaina ja minä seurasin perässä autolla tytöt ja kansallispuvut mukanani. Maire kenraaliharjoitteli tanhuporukkansa kanssa päälavalla, Sakari kävi maastokatselmuksella EA-organisaation kanssa ja minä tsekkasin mediakeskuksen faciliteetit. Homma alkoi hahmottua mukavasti ja Heponiemeen rakennettuun kisakeskukseen valui väkeä jo perjantaina tasaiseen tahtiin. Tyttöjen kanssa pyörähdettiin nopeasti läpi Puolustusvoimien osasto, käytiin lentämässä hävittäjäsimulaattorilla, ampumassa jollain hemmetin painavalla sarjatulikonekiväärihässäkällä sekä opittiin, miten miinoilla saa kätevästi pysäytettyä kolonnallisen autoja. Tarpeellisia jokanaisen taitoja.

Lauantaina palattiin heti aamusta kisakeskukseen. Napattiin Sahalahdelta kyytiin Kuhmalahden Kisan venla-vahvistus Tuuli. Pääsimme mukavasti ilman ruuhkia perille ja kävimme heittämässä rinkat ja mittavat eväskassit Kisan puolijoukkueteltalle. Minä huomasin unohtaneeni porukan edustuspaidoista osan kotiin, mutta niin vaan saatiin nekin ennen venlojen starttia paikalle.

Oma Jukolani oli tällä kertaa hiukan erilainen. En joutunut tärisemään jännityksestä vielä lauantaina, sillä oma juoksuosuuteni oli siirtynyt viime tipassa venla-joukkueesta veljeksien puolelle.
Olikin toisaalta ihan hauska seurailla naisten valmistautumista, starttia ja osuuksien kulkua ilman paineita mistään.
Työvuoroni mediakeskuksessa alkoi viideltä. Menin paikalle ajoissa ja löysin kuvaajaparini Keijon, joka oli roudannut satakiloista kuvauskalustoaan jo pari päivää ja oli tietysti aivan rikki. Istutin Keken tuoliin, annoin viidentoista minuutin hartiahieronnan ja komensin sitten miehen takaisin ruotuun.
Kävimme ensin tekemässä juttua ensiapuorganisaatiosta, missä Sakari talkoili maaliensiavun mönkkärimiehenä. Lisää paikallisväriä löytyi toiselta juttukeikalta eli seurakunnan järjestämältä Hiljaisuuden polulta. Siellä meidän suunnistusjoukkueen manageri Monika veti oikean työnsä puitteissa laavulla hommiaan.
Joka puolella näkyikin tapahtuman ajan tuttuja kasvoja. Kyseessä oli selvästi koko kaupungin yhteinen ponnistus.
Viimeinen juttukeikkani oli Jukola-juhlassa, missä Mairen tanhuesitys sujui hienosti ja Hornet-näytös pisti g-housut tutisemaan ihan maassa asti.

Iltasella kokoonnuimme Kisan porukalla teltalle. Naiset olivat tehneet upean suorituksen venloissa ja se nosti myös veljesjoukkueen tunnelmaa. Otettiin yhteiskuvia, fiilisteltiin tulevaa maastoa ja valettiin sellaista puolivalheellista "hyvin se menee" tunnelmaa. Pian Marko lähtikin jo venyttelemään lähtökarsinaa kohti.
Oli tosi juhlallinen näky, kun armeijan kuljetuskoneen saattelemana melkein 2000 suunnistajaa juoksi metsään.
Lähdön katselemisen jälkeen kaivauduin teltassa makuupussiin toiveena saada edes vähän unta. Korvatulpat eivät kuitenkaan paljoa auttaneet, kun aluekuulutukset kaikuivat tyynessä kesäyössä peltoaukeaman yli teltalle. Puolella korvalla kuuntelin aina mikä joukkue tuli kärjessä vaihtoon. Kuuntelin tyttöjen tyytyväistä tuhinaa viereisistä makuupusseista ja havahduin aina oman joukkueen suunnistajan tullessa telttaan.
Siinä kesäyötä valvoessa ehti mieleen tulla monenlaista ajatusta. Kiitollisuutta siitä, että sain olla osana tuota meidän suunnistusporukkaa ja tällaista tapahtumaa. Jännitystä, että kuinka kunto ja pää kestävät oman osuuden. Surua ja haikeuttakin, koska siskoni appiukko oli saatettu edellisenä päivänä haudan lepoon.

Jossain vaiheessa kahden jälkeen Sakari alkoi herätellä itseään omalle osuudelleen. Marko oli nostanut avauksessa Kisan joukkueen sijoitusta tuhat pykälää (!) ja joukkueen toinen Marko eteni kakkososuudella myös tasaisen varmasti.
Oman osuuteni vuoro oli Sakarin jälkeen. Venyttelin ylös puoli neljän aikaan, tsekkailin online-seurannasta kuinka Hinkkalan täplä liikkuu kartalla, hörppäsin vähän mustikkakeittoa ja puin edustuskamat päälle. Keli vaikutti viileältä ja nappasin teltalta Saken untuvatakin päälleni ennen vaihtopuomille lähtemistä.
Aamu oli upea. Aurinko kurkotteli ensimmäisiä säteitään jossain puurajan takana ja sumu leijui kisakeskuksen yllä. Edellispäivän monituhatpäinen kuhina oli kisakeskuksesta hiljentynyt, mutta tasaisena virtana suunnistajia sekä tuli metsästä että lähti sinne.
Kärkyin oman joukkueen punaista paitaa vaihtosuoralta, mutta aikani sain odotella, ennen kuin tuttu hahmo nilkutti polvivaivaisena vaihtoon. Urheasti S raahautui vaihtopuomille, antoi osuuskartan mulle ja pikaiset suukotkin siinä vaihdettiin. Ei muuta kuin Bon Voyage!

Suunnistus lähti sujumaan hyvin ja hölkkäkin maistui. Palautin mieleeni keväällä kouluvierailulla kuulemani Tappara-legenda Pekka Saravon sanat: Menestyminen edellyttää sitä, että altistaa itsensä myös mokan mahdollisuudelle. Päätin pitää sitä tämän reissun ohjenuorana ja antaa mennä fiilispohjalta ilman mitään henkisiä käsijarruja. Päätin myös totella suunnistusmentorini ja minut lajin pariin aikanaan houkutelleen Pian sanoja: Nauti!
Reissu oli upea. Ei haitannut, vaikka putosin muniani myöten suo-ojaan (josta minut veti ylös tuntematon mutta kaikin puolin ihana suunnistuskaveri), vaikka pummasin pari rastia pahasti, tein säälittäviä reitinvalintoja ja vaikka välillä meinasi kunto loppua ihan totaalisesti. Kun sain viimeisen rastin leimattua, saavuin loppuviitoitukselle, kuulin joukkuekavereiden kannustuksen ja avasin kropasta ne viimeisetkin hanat, olo oli kuin maailmanmestarilla!
Ilme kirkastui entisestään, kun sain kuulla nostaneeni (omasta mielestäni umpisurkealla) suorituksellani joukkueen sijoitusta 50 pykälää.

Jukolan paras hetki oli kuitenkin vasta edessä. Hipsimme S:n kanssa teltalle ja herätimme onnittelulaululla meidän 12-vuotissyntymäpäivää viettävän esikoistyttäremme. Kaivoimme rinkasta synttärilahjan ja aloitimme juhlapäivän viettoa perheen kesken.
Synttäriseremonioiden jälkeen kävin saunassa ja pääsin takaisin kisakeskukseen sopivasti seuraamaan Jukolan palkintojenjakoa. Molemmat tytöt olivat siellä jakamassa palkintoja ja homma meni tosi hienosti.
Sen jälkeen olikin meidän perheen Jukola-velvollisuudet suoritettu. Istuttiin hetki ihmettelemässä menoa upeassa aurinkoisessa kelissä, kierreltiin Jukola-kauppoja ja nähtiin tuttuja. Ja Helmisen Raipe.

Vihdoin puolen päivän jälkeen mentiin pistämään leiri kasaan ja siirryttiin parkkikselle. Reilu tunti jonoteltiin alueelta pois, kun osuttiin juuri pahimpaan lähtöruuhkaan, mutta onneksi oli vielä evästä mukana. Kotiin palasikin väsynyt mutta erittäin onnellinen porukka. Pistettiin pyykit koneeseen, paistettiin pakastepizzat ja tietysti katseltiin Jukolan lähetystä Areenasta.
Ylpeänä sai ihailla televisiokuvan välitykselläkin, millaisen tapahtuman pienen kaupungin keskisuuri suunnistusseura Kangasala SK oli saanut meidän vapaaehtoisten kanssa kasaan! Hyvä me!





maanantai 12. elokuuta 2019

Puntari: Tilaa kovalevylle


Tänä kesänä päätin opetella uuden taidon. Yksin olemisen.
Vaikka onkin ihanaa olla äiti, vaimo, ope, sisko, lapsi ja ystävä, on myös ihanaa olla ihan vain minä itte.
Ennen kesälomaa kuulutin rempseästi perheelle, että tänä kesänä aion ottaa KAKSI kokonaista viikkoa lomaa ihan vaan itselleni. Olihan se nyt epäreilua, että jokaikisen lomapäiväni aikana lapset pyörivät jaloissa.
No, loma tuli ja loma meni ja miten kävi mun lomaviikkojen? Eihän ne tietenkään toteutuneet. Missä välissä olisi ollut oikeasti se hetki, että olisin muka irtautunut kahdeksi kokonaiseksi viikoksi pois tästä sirkuksesta :-D

Sain silti olla lomalla yksin. Kokonaiset 12 tuntia.
Pidin perinteisen kesäväliarvioinnin mökillä entisille oppilailleni, ja kun heidän iloinen seurueensa oli poistunut joskus klo 23 kieppeillä, tajusin olevani rannassa ihan yksin. Ypönä.
Hetken kävelin rantaviivaa pitkin kuin orpo piru. Olin jo menossa nukkumaan, kunnes hetken mielijohteesta kävin raapaisemassa tulet kiukaan alle. Saunan lämmetessä sytyttelin kynttilöitä mökkiin ja laiturille. Kesän upein auringonlasku oli muuttunut hiljalleen tummuvaksi kesäyöksi.
Menin saunaan, join oluen, uin peilityynessä järvessä keskiyöllä. Heitin lempeitä löylyjä ja löhösin lauteilla.
Saunan jälkeen istuin pitkälle yli puolen yön mökissä, kuuntelin Radio Suomen yöohjelmaa ja raapustelin pieneen muistikirjaani ylös kesän fiiliksiä. Sitä, tätä ja tota, ajatuksia, jotka sillä hetkellä sattuivat päähän pälkähtämään.

Hyvinnukutun yön jälkeen heräsin upeaan, lämpimään aamuun. Keittelin pannukahvit ja aamupuurot,  laitoin aurinkorasvat iholle. Uikkarit jalkaan, suppilauta vesille ja retkelle.
Lauta lipui unenomaisen kevyesti peilityyntä järvenpintaa pitkin. Oli vielä epätodellisen hiljaista, vain lintujen aamuviserrykset Pajulanjärven saarista kantautuivat korviin.
Matalikkojen kohdalla ihailin pohjassa ilottelevia kalaparvia ja vesikasvien raukeaa liikehdintää.

Kahden tunnin suppailun jälkeen saavuin kotirantaan. Heitin pitkäkseni suppilaudalle, makasin siinä hetken silmät kiinni vettä, ilmaa ja aurinkoa aistien.
Rantauduin, menin mökkiin, otin santsikupin kahvia ja kuuntelin radiosta merisään. Maailmalla tuntui kaikki olevan mallillaan.

Vartin päästä mökin pihaan kaartoi auto, sieltä vyöryivät ulos siskonpojat ja vanhempani. Siitä vartin päästä rantaan putkahti oma perhe.

Kahdentoistatunnin yksinolo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Mieli oli puhdistunut, sen kovalevylle oli tullut kummasti tilaa ja energiaa pyörittää taas tätä monitahoista palettia, jota kutsutaan perhe-elämäksi.
Noihin kahteentoista tuntiin ja niiden fiiliksiin palaan varmasti syksyn ja talven aikana monesti. Niissä on rauha, jonka edelleen saan palautettua mielen muistikortilta eläväksi tähän hetkeen.


Kuva: S.Hinkkala

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Puntari: Pari sanaa ikäkriisistä

Paidan alla

Aikuinen on asiallinen, vastuuntuntoinen,
järkevä.
Kun aikuinen saa lapsia, hänestä tulee
vielä vastuuntuntoisempi ja järkevämpi,
suorastaan niin, että hän itsekin puutuu.

Mitä aikuinen tekee paitansa alla
roihuavalle elämälle?

(Kaisa Raittila)



Neljäkymmentä on pelottava ikä. Siinä iässä ihmisestä tulee se, joka hän on.
(Charles Peguy)


Vuosi sitten se jysähti tajuntaan: ihan massiivisen järkyttävä ikäkriisi.

Kaikki lähti liikkeelle näin jälkikäteen ajateltuna siitä, kun hyvän ystäväni isä kuoli lyhyehkön mutta vakavan sairauden jälkeen. Yhtäkkiä huomasin miettiväni, mitä on tapahtunut tässä välissä. Viimeisen muistikuvan mukaan salakuljetimme viisitoistavuotiaina pussikaljaa hänen huoneensa ikkunasta sisään, ja nyt seisoin suruvalittelukukat kädessäni heidän eteisessään.
Tuntui, että elämä oli vyörynyt vauhdilla ylitsemme ja nuoruusvuosien huoleton huuma forever youngeineen oli peruuttamattomasti menetetty.

Omassa horisontissa alkoi häämöttää lisäksi nuo maagiset luvut neljä ja nolla. Ja vaikka kuinka nykypäivänä toitotetaan, että neljäkymmentä on uusi kaksikymmentä, niin ei se vaan ole.
Tajusin sen viimeistään silloin, kun seisoin viime kesänä alasti peilin edessä Ranskassa armottoman paljastavassa eteläeurooppalaisessa auringonvalossa ja katselin vartaloani: raskausarpien raidoittamaa lantionseutua ja tissejä, pakaroihin ilmestynyttä kumpareikkoa, kaulan roikkuvaa ihoa ja silmien ympärille ilmestyneitä ryppyjä.
Samaan aikaan itketti ja nauratti: itketti se seikka, että parikymppisenä tuhlasin ihan vakavalla naamalla useita kymmeniä euroja selluliittivoiteisiin joita lätkin silloin silkinsileisiin pakaroihini, ja nauratti se, että tuo peilin nainen todellakin olin minä. Se sama nainen, joka henkisesti tunsi itsensä parikymppiseksi hottikseksi, mutta joka fyysisesti voisi alkaa vilkuilla ennemmin maksimekkojen kuin pikkubikinien perään.

Sitten jossain vaiheessa alkoi iskeä myös hirveä vitutus: miehet ne vaan komistuu vanhetessaan, niihin pukkaa sellaista punaviinin, sikareiden ja vanhojen nahkahuonekalujen kaltaista charmia, kun taas naisen habitus alkaa muistuttaa ajan hampaissa linttaan astuttua tekonahkakenkää tai työtasolle liian pitkäksi aikaa unohdettua keräkaalia. Paniikin omaisesti aloin miettiä, mitä tapahtuu omalle parisuhteelle, kun parikymppiset munahaukat yhtäkkiä tajuavat oman aviomieheni markkina-arvon (se pirulainen on alkanut vielä harmaantua sillai rikhardgeremäisen ihanasti).

En sentään täysin masentunut enkä lamaantunut. Keksin, että on alettava toimia nyt ja heti. Koska kuolema ja sitä edeltävä hidas jäkälöityminen uhkaa, on pistettävä pyörät pyörimään.
Lähdimme miehen kanssa ruskareissulle Lappiin, patikoimme ihania päiväreissuja ympäri tuntureita ja yhtenä iltana saunassa ilmoitin harkitsevani avioeroa. Mies joi oluensa tyynesti loppuun ja totesi, että mitä jos nyt vielä katteltaisiin.
Kävimme parisuhdeterapiassa, käänsimme seitsemäntoista vuotta kestäneen suhteemme pimeimmätkin kolkat päivänvaloon ja minä lupasin hengittää syvään.

Kirjoituskurssilla kevättalvella Helsingissä terapoin itseäni puskemalla paperille kaiken sen paskan, jota jostain syystä olin vuosia sisälleni kasannut. Konmaritin sieluni synkimmätkin sopukat pukemalla ne tekstien muotoon ja sitten päästin niistä irti.
Tunnustin, että vanheneminen pelottaa ihan helvetisti, vaikka sitä ei kai nyky-yhteiskunnassa ollut katu-uskottavaa sanoa ääneen.
En minä ollut valmis siirtymään siihen elämänvaiheeseen, jossa kukaan ystäväpiiristä ei enää mene naimisiin tai saa lapsia, vaan lähipiirin uutiset pyörivät sairauksien, kuoleman tai kansanedustajaehdokkuuden ympärillä.

Jossain vaiheessa kevättalvea tuli eteen se ajatus, että ehkä elämään on kuitenkin suhtauduttava juhlana. Päätin järjestää kunnon bileet nelikymppisyyden kunniaksi.
Ja hei, jos esiintyjiksi saa (Aitoon Kirkastusjuhlien pienellä avustuksella) mm. Anssi Kelan, Lauri Tähkän ja Atomirotan, niin kelpaa mulle!
Värkkäsin kutsut, leivoin mokkapalat ja kannoin laatikkokaupalla viinaa lapsuudenkotiini. Paikalle saapuivat tärkeimmät ihmiset, nostettiin maljat ja Kirkastuslippu ja loppuilta menikin sitten kylkiviiva-aistin varassa Kirkkareiden festarialueella.
Seuraavana aamuna, kun äiti keitti mulle kahvia ja tarjosi Panadolia keittiön yläkaapista, tuntui (kaiken sen kankkusen keskellä) tosi hyvältä : Minä olen edelleen lapsi ja äiti on äiti. Joku hoivaa minuakin, vaikka olenkin aikuinen. Salaa olin myös hieman ylpeä itsestäni, että tässäkin iässä osaa vielä heittää vaihteen vapaalle ja antaa festarifiiliksen viedä.

Synttärijuhlien (krapulan) jälkeen heräsin ihmisenä uudestaan. Ikäkriisi oli kaukainen muisto vain! Huomasin seisovani onnellisena, ikääntyneenä, mutta edelleen ihan suht hemaisevana naisena rakkaan aviopuolisoni rinnalla. Minä hengitin, parisuhde hengitti, elämä hengitti. Alkoi tuntua taas hyvältä, sellaiselta omalta itseltä.
Huomasin, että olen entistä enemmän se Tiina, joka olin parikymppisenä, rypyistä ja selluliitista viis. Se, joka tanssi isosiskon poikaystävälle alasti sambaa, syöksyi sammutusauton kyydissä pelottomana tulipaloihin, veti pari mustikkasiideriä liikaa Samelin tupareissa ja söi yhteen menoon kolme nuotiomakkaraa Riisitunturin päiväpatikalla (miehelle jäi yksi...tyytyi siihen...pakkohan tämän on olla tosirakkautta). Olin vuoden aikana luonut nahkani uudelleen, kaatanut elämän leegopalikat lattialle tarkasteltavaksi ja järjestellyt ne samat palikat uudelleen mieluisampaan järjestykseen. Prosessi oli kivulias, mutta ehdottoman tarpeellinen. Vähän kuin viisaudenhampaan poisto.


Ja entäs ne kymmenen vuoden päässä siintävät viiskymppiset? Siihen mulla on mietittynä jo suhteellisen pätevä ratkaisu.
 Itseäni ja aviopuolisoani suojellakseni sekä kriiseilyä välttääkseni olen aloittanut tiedustelut, löytyisikö Venäjältä mitään firmaa, joka vetäisi mut syväjäähän vuosi ennen juhlapäivää. Siitä sitten synttäripäivänä pienen sulattelun kautta kuoharilasi käteen, kukkaseppele päähän ja Kirkastusjuhlille festaroimaan!
Mä en pelkää!






torstai 16. toukokuuta 2019

Halkomäki: Kun Shirley Temple tulppaaniksi muuttui

Kevät tuuttaa nyt täysillä! Tässä on ollut pakko ravistella itsensä jonkinlaisesta keväthorroksesta toimintavalmiuteen, ennen kuin pihamaan työsarka on kokonaan menetetty peli. Jo päivän aikana tapahtuu niin paljon ettei perässä meinaa pysyä! Vielä niiden viileiden kevätpäivien aikaan oli ihana fiilistellä ankeana mullottavaa pihamaata ja ajatella, kuinka kohta on kesä. Sai turvallisesti katsella ikkunasta toukokuista räntasadetta villasukat jalassa ja lisätä puita keittiön takkaan. "Sitten jossain vaiheessa täytyy vähän haravoida" -ajatusta hiljalleen herätellen. Ja sitten yhtäkkiä jostain takavasemmalta tuleekin ne ihmeelliset lämpöaallot ja muutaman päivän aikana pihassa on nurmikko, skillat ja krookukset, ja puut ovat kauniisti hiirenkorvalla. Tänäkin vuonna, varmaan jo neljäs vuosi, myöhästyin kukkapenkkien multauksesta. Se kun putkahtaa mieleen juuri silloin, kun kaikki perennat pilkistävät jo näkyvissä. No ehkä ensi vuonna ostan ne mullat jo maaliskuussa valmiiksi. Tai jopa syksyllä. Täytyy laittaa kännykkään muistutus! Haravan sain vauhtiin aivan viime hetkellä, ja eilen kärräsin pois ne kaksi viikkoa pihalla seisoneet lehtikasat ja mädät omenat. Enkä siis suinkaan haravoinut koko pihaa, kukkapenkit ja vähän pahimmilta kriisialueilta. Kukkapenkeistä poistin voikukat ja kirosin alimpaan lokeroon sen ihmeen violetin kellokasvin joka leviää järkyttävillä juurillaan kaikkialle. Tukehduttaa pionitkin!


Mitään isompia muutoksia meidän pihaan ei ole luvassa tänä kesänä. Ehkä pieni pätkä verkkoaitaa naapurin pihaa vasten. Pappa teki meille jo uuden portinkin lahoamispisteessä olevan vanhan tilalle. Komee on!
Etupihalla olevan kukkapenkin käänsin ja perkasin, koska siihen tuli yksi pionin jakotaimi meidän äidin pionipenkistä. Sielläkin olen vähän jo ehtinyt riehua ja jakaa muurahaisen tuhoamat juurakot terveiksi paloiksi. Kaksi muuta jakopalaa istutin omenapuun alle kaaripengerpenkkiin. Nyt pihassa on 21 pionia. Tosin uhkaa olla kohta 22, kun äiti meinaa kiikuttaa tillipioninsakin tänne mun hoiviini. Tai heitteillejätön uhan alle, jos totta puhutaan. No katsotaan mitä sen kanssa käy. Kaikki pionit näyttävät selvinneen talvesta mainiosti, oli hyvä lumitalvi niiden kannalta. Ei siis miestappioita sillä saralla. Toissa talvena taisi lähteä kolme pionia pionien taivaaseen. Niistä ihmeellisin juttu oli Shirley Temple. Se on tunnetusti aika nirso kasvatettava eikä välttämättä lähde kunnon kasvuun ja kukintaan. Mulla se lähti hienosti vahvistumaan ja lopulta kukki valtoimenaan suurena puskana. Sitten viime keväänä se vain oli kadonnut. Ei noussut ainoatakaan punaista piippaa mullasta. Tosta noin vain. Sen tilalle ilmestyi siisti rivi punaisia tulppaaneja. Magic! Pioniharrastajan elämä on yllätyksiä täynnä.

Tässä oli Shirley Temple, nyt vain nämä punaiset kaunokaiset!

No sitten on toi meidän kasvimaa. Riutuneet vadelmapenkit ilman satoa, kuollut mansikkamaa ja kaksi lahonnutta kasvatuslaatikkoa. Sen kimppuun ajattelin hyökätä isosti nyt lähipäivinä ja tehdä siitä meidän käyttöön toimivan. Eli ei avomaapenkkejä, ei. Kasvatuslaatikoihin mansikkaa ja hernettä, salaattia ja sen semmoista helppoa. Yhteen lahoon vielä laitoimme porkkanan kasvamaan, ja toisen lahon raunioille tulee kurpitsakumpu. Jos intoa ja aitatolppia riittää, siirrän vadelmapenkit vanhan mansikkamaan tilalle. Josta siis olen jo repinyt vanhat mansikkakankaat pois. Ja sijoitan kaiken niin, että pääsen ruohonleikkurilla ajamaan väleistä. Naapurin miestä ja sen kahdehdittavaa puutarhajyrsintä täytyy ensin vähän hätyytellä asian tiimoilta...
Marjapensaisiinkin pitäisi laittaa vielä tukikehikot. Paitsi siihen yhteen karviaiseen, joka löytyi elottomana kuivan heinän seasta. Ja kasvimaata ympäröineen piikkilanka-aidan tilalle pitäisi laittaa aita. Aitaverkko on muhinut ulkovarastossa jo muutaman vuoden. Kun vielä maltan muutaman odottaa, ehkä se hipsii paikoilleen ihan itsekseen?

Taustalla siintää oletettu kasvimaa. Etualalla varvaa vadelmakasvustoa.

Tänään iltapäivän viimeisinä tunteina kypsähdin meidän parkkipaikan keskeneräiseen aitaprojektiin. Siinä muutamia vuosia odotelleet heinäseiväspylväät lähtivät vauhdilla irti. Kun en vaan saanut poikkipuihin lisää seipäitä mistään, niin ei hän siitä valmista tullut. Nyt pari oli jo tyvestä lahonnutkin. Suurensin rautakangella aukkoja ja tein muutaman reijän lisää, sitten hain ulkovaraston kätköistä näppäriä kestopuutolppia ja junttasin ne maahan. Rautakankea vähän näytin niille olkapäätasolta, niin johan pysyivät. Yhden naisen ja rautakangen tehokas puolituntinen. Perjantaina rautakauppaan lautaostoksille! Pienet hommamiehet olivat innoissaan kun kuulivat, että niitä odottaa viikonloppuna sahahommat, ruuvaamishommat ja lopulta maalaushomma.


Tämmöistä tämä pientilallisen elämä on täällä Halkomäessä. Kun yrittää leikkiä puutarhuria ja kotiäitiä samaan aikaan, niin eihän se kovin tehokasta ole. Minipuutarhuri kaivaa porkkanansiemennauhat penkistä heti kun ne on peitetty ja kiskoo harsot pois päältä juuri kun ne on saatu paikoilleen. Syö kuution multaa ja pari muumio-omenaa siinä ohessa, ja silmän välttäessä karkaa aina liiteriin istumaan mönkijän päälle. Kun minulla on hommia etupihalla, hän painattaa tukka putkella takapihalle ja kasvimaalle. Kun minä menisin kasvimaalle hommiin, hän kipittää vinhaa vauhtia etupihalle. Vähän hakala yhtälö! Haaveilenkin yksinäisestä puutarhatyöpäivästä. Muun muassa. Ja jostain taimistoreissusta myös, sillä mulla ei ole ainoatakaan pelargoniaa. Pakko saada joku söpö, kesä ei tule ilman!

Pieni puutarhamartta aina valmiina auttamaan!










lauantai 4. toukokuuta 2019

Halkomäki: Meno-paluu

Olin viime viikonloppuna Helsingissä. Marttaliiton Tulevaisuuden ruoka -seminaari ja 120-juhlallisuudet vuosikokouksen ohessa ottivat kaksi päivää elämästä. Tai oikeastaan antoivat. Pieni irtiotto kotoa tuli taas aikaan, jolloin jo kiireisenä kompuroin pää kolmantena jalkana ulkoportaissa, satutin ranteeni, ja mielessä suhisti sata asiaa samaan aikaan kiitäessäni paikasta toiseen muksujen perässä. Kovalevy ylikierroksilla. Hyvään aikaan siis! Kun kaiken jo niin perinteisen lähtöhässäkän jälkeen selvisin yksin autoon, koko matka Hämeenlinnan rautatieasemalle meni pulssia tasatessa. Perillä ostin kaksi kuumaa lenkkimakkaraa kioskista ja seisoin asemalaiturilla niitä tyytyväisenä mussuttaen. Termosmukissa oli kahvia. Se oli ihan superaamiainen luksusolosuhteissa auringon paistaessa pilvien lomasta! Reissuun lähtemisen riemu puski rytinällä puseroon siinä vaiheessa kun veturin nokka pilkisti mutkan takaa kohti asemaa.
Junavaunun yläkerrassa vallitsi syvä hiljaisuus. En jaksanut edes lukea. Nautin. Hiljaisuus. Mietin, että jopa vuorokausi rangaistusvankien sellissä tuntuisi nyt ihanalta. Saisi vaan olla ja pötkötellä, eikä kukaan vaatisi mitään. Ruokakin tulisi valmiina. No, lopulta perillä minua odotti kuitenkin näpsäkkä pieni hotellihuone ja pilvinen Helsinki kaukana selliolosuhteista. Monta marttaystävää, monta halausta, ja monen monta hauskaa kohtaamista jo päivän seminaarin ohessa.


Tulevaisuuden ruoka -seminaari oli supermielenkiintoinen keskustelu!

Illalla pääsin juhlimaan Marttoja kaupungintalolle, Helsingin kaupungin vastaanotolle. Siellä kristallikruunujen, koristemaalausten ja kukka-asetelmien loisteessa kilistelimme maljoja ja kuulimme jokusen puheenvuoron. Söimme ja joimme hillityn hallitusti, mutta hiljaista siellä ei ollut liki 300 martan läsnäolleessa! Myöhemmin illalla kävelin Kappelin jatkoilta kohti hotellia. Lämmin kevättuuli hulmutti hiuksia ja ihmeellinen kevyt olo valtasi mielen. Liikuttiin kaukana kaurapuuron ja pölynimurin vaikutusalueelta...

Marttaystäväni Matin kanssa juhlimassa.





Seuraavana päivänä Marttaliiton ja Marthaförbundetin juhlinnat jatkuivat ja iltapävällä kokoustimme vielä vuosikokouksen merkeissä useamman tunnin. Ajattelin etukäteen, että olisin vielä ehtinyt istahtaa rauhassa kaupungilla ennen junan lähtöä, mutta kiireellä kävin matkalta hakemassa syömistä mukaan ja kipitin junaan. Yläkerrassa oli jälleen hiljaista. Simahdin totaalisesti siihen penkille puolivälissä mezelautasta. Kahden päivän hulina otti veronsa. Väsynyt mutta onnellinen, ja lapsiakin jo vähän ikävä!


Marttaliiton hallituksen pj. Sirpa Pietikäinen avasi kokouksen.

Se tunne on oikeastaan aika ihana. Kun on reissussa, ja on vähän ikävä. Ja odottaa sitä, että pääsee takaisin kotiin ja omaan sänkyyn. Saa lapset kainaloon. Nykyään se tunne on harvinainen vieras, kun elämä pyörii tiiviisti kotiympyröissä, ja jos jonnekin lähdetään on perhe yleensä mukana. Viimeiset pari kertaa Helsingin Marttakeikoille olen saanut oman isän sekä viemään että hakemaan minut Hämeenlinnasta. Nyt istuin junassa tietäen, ettei kukaan odottaisi minua asemalla. Ei ollut sitä mukavaa ajatusta, että joku on vastassa. Se on vähän kuin lentomatkalta palatessa paras hetki on se, kun joku seisoo siellä tuloaulassa odottamassa. Joku jakaa sen matkan fiiliksen ja huokaisun, että on päässyt ehjänä takaisin. Kaikkein kurjinta olisi palata asemalle yksin ja mennä siitä vielä yksin tyhjään kotiin. Tai ei se varmaan ole kurjaa silloin, jos ei siellä kotona ole ollut ketään ketä reissussa ikävöidä. Silloin se voi olla ihan mukavaakin, kun koti odottaa siellä hiljaisena palaajaa. Mutta minusta on ihanaa kun joku odottaa asemalla, ja vielä kotonakin!

Auto oli vielä tallella rautatieaseman parkissa ja ajelin hämärtävässä illassa kohti kotia. Matkalla muistelin niitä viisaita sanoja, joita sain taas tallettaa sydämeeni ihanilta marttaystäviltäni. Kokemuksia arjesta, äitiydestä, elämästä. Perheestä. Siitä, että kaikki järjestyy aikanaan ja elämän pyörä pyörähtää nopeasti pikkulapsiajan yli. Se on lyhyt mutta vaativa elämänvaihe. Pitää vain yrittää pysyä kyydissa ja samalla nauttia siitä mitä on saanut!
Kotona odottivat väsymyksen riehaannuttamat lapset, joilla oli takana mukava kaksipäiväinen isän ja mummolan väen kanssa. Kaksi päivää poikkeusoloja oli tainnut tehdä koko porukalle hyvää. Seuraavana aamuna lykkäsin kaurapuurokattilaa hellalle taas ihan uudella innolla. Iltapäivällä olinkin jo valmis pakenemaan kaaosta ja tappelevia lapsia ihan minne tahansa kauas. Ihana rakas arki!
Mutta marttailu tekee hyvää ihmiselle, se strategiansa mukaisesti todella edistää kotien ja perheiden hyvinvointia! ;D

Tuliaiskukat kotiväelle!

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Halkomäki: Kun kone ja nainen hajoilee

Viime joulukuussa kirjoitin edellisen plokitekstin ja mietin innoissani, että nyt olisi taas mukavasti aikaa tehdä tätäkin juttua vähän enemmän. Joulua ja hiljaista sydäntalvea luvassa. Juu. Todella hiljaista. Niin hiljaista että tietokonekin hiljeni. Ja se teki sen niin totaalisesti, että siitä ei ollut enää mihinkään. Todellisuudessa yhtenä pimeänä yönä se päivitti itsensä hengiltä! Olin tietenkin ehtinyt juuri siirtää puhelimelta koneelle kaikki joulutervehdyksiä varten nasuista otetut valokuvat ja kaikki muutkin kuvat viimeisen vuoden ajalta. Tietenkin. Ja sitten kuulin, että kovalevy oli menetetty peli. Eihän siellä ollutkaan kuin ...kaikki tärkeä. Joistakin kuvista varmuuskopioita, mutta hyvin vähän. Vietin pari unetonta yötä verenpaineet korvissa suhisten, ja lopulta tuska lieveni siedettäväksi kun ymmärsin, ettei tämä tappio nyt henkeä uhkaa. Mutta kyllä se kirveli!  Ihmeitä onneksi tapahtuu, meikäläiselle harvoin, mutta nyt oikeassa paikassa. Onnea on avulias ihminen, joka tekee ihmeitä!i! Kovalevyltä saatiinkin lopulta kaikki tarpeellinen talteen! Uusi kone piti tietysti hankkia ja kaikki se hässäkkä siinä ohella vei aikaa, mutta nyt Maitolaiturilla on taas yhteydet kunnossa! Jes! Tosin toissa iltana meinansin jo repiä peliverkkarini, kun piti kirjautua tänne bloggeriin plokia päivittämään. Sain ilmoituksen, että tältä laitteelta ei ole ennen yritetty kirjautua, joten minun pitää todistaa että se olen todella minä (tai oikeastaan Tiina, jonka tunnuksilla tämä tänne on tehty) eikä kukaan rosmo. Piti tilata googlelta numerokoodivarmistusviestiä Tiinan puhelimeen...no sitä ei ikinä tullut, mutta tuli soitto Mr. Googlelta Washingtonista, johon Tiina ei kylläkään ollut vastannut. Heitin jo toivoni siitä että tämä homma ikinä onnistuisi, kunnes tänään yhtäkkiä pääsin kirjautumaan tänne muitta mutkitta! Tosta noin vaan! En ymmärrä! Välillä kun tökkii niin tökkii tosissaan. Ja tämähän ei ole ensimmäinen kerta. Mutta täällä ollaan taas!

Piti silloin viikonlopun kunniaksi laittaa tänne sellaisen pienen herkkupalan ohje, ajatellen vaikka sunnuntaiaamua ja leppoisaa brunssia. Meillä ollaan hurahdettu täysin banaanileipään. Niistä pyörii netissä monenlaisia ohjeita, toiset muistuttavat jo ihan kakkua, mutta tämä ei ole niin makea kuin perus banaanikakku on. Enemmän leipämäinen, mutta sellainen joka maistuu myös teen ja kahvin kaverina. Vähän voita päälle vain! Muksut leipovat leivän jo melkein itsenäisesti, kun toinen osaa lukea ja toinen sekoittaa!!! Äiti sitten siivoaa keittiön...hehhee...

Banaanileipä

4 kypsää banaania
n.1dl intiaanisokeria
1 muna
0,5dl voisulaa tai öljyä
2,5dl kauraleseitä
3,5dl vehnäjauhoja
1tl vaniljasokeria
2tl leivinjauhetta 
0,5tl suolaa
korppujauhoja

Mössää banskut haarukalla ja siirrä leivontakulhoon. Lisää sokeri, muna ja rasva. Sekoita. Lisää kuivat aineet kulhoon, huiski niitä ensin keskenään siinä pinnalla vähän sekaisin ja sekoita sitten koko kulhon sisältö tasaiseksi taikinaksi. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun leipävuokaan (pituus n. 25cm, pidemmässä leipä jää turhan matalaksi) ja paista 175c n. 1h10min.





Inkkarisokeri toimii tässä loistavasti, mutta tavallinenkin käy. Sitä laittaisin ehkä hiukan vähemmän kun on makeampaa. Seuraavaksi aion kokeilla tätä gluteenittomana, katsotaan mitä tapahtuu!

Alkuperäinen ohje on muuten Anna-Leena Härkösen keittokirjasta Sopan syvin olemus. Vahva lukusuositus tälle kirjalle, on yhtä hauskaa luettavaa kuin Härkösen tekstit yleensäkin. Tarinat nivoutuvat resepteihin, aikoihin, matkoihin, ihmisiin ja paikkoihin! Reiluna siskona olen antanut tän kirjan Tiinalle joululahjaksi v. 2002 ja varmaan samantein ominut sen omaan keittokirjahyllyyni. Siellä se köllöttelee edelleen. Pitäisi ehkä palauttaa se jonkinlaisin juhlallisin seremonioin takaisin Kuhmalahdelle, tai sitten vien sen vain vaivihkaa ja hipihiljaa kirjahyllyyn, kuin ei koskaan poissa olisi ollutkaan...tuskin Tiina on mitään huomannut?

Mutta nyt hei unille ja huomisiin! Ja tämä ohje on nyt täällä tallessa, vaikka tietokoneelle kävisi ensi yönä miten tahansa. Vaikka menisi solmuun. Mukavaa maanantain loppua ja alkavaa tiistaita sulle! Aurinkoa!