Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Puntari: Nainen autokaupoilla

Palasin perjantaina vanhan rakkaan harrastukseni pariin. Syysmasennusta lievittääkseni ja koska nyt kerrankin satuin olemaan Tampereella ilman selviä suunnitelmia, suuntasin autokaupoille. Kyllä, meitsi rakastaa autokauppoja!

Läheisin suhde mulla on Autotalo Laakkoseen (tämä ei ole maksettu mainos!), mistä olen vuonna 2000 ostanut ensimmäisen Poloni ja jonka myöhemmin vaihdoin siellä farkku-golffiin. Meidän perheen eka pakettiauto löytyi myös Laakkoselta. Volkkariperhe ollaan siis oltu lähes aina.

Autokuumehan on sikäli hauska juttu, että sen olemassaoloa ei tunnista välttämättä ennen kuin autokaupassa. Siellä kun saa kierrellä ja kaarrella, ihailla metallivärejä ja aluvanteita, haistella autojen uuden sisustuksen tuoksua ja testailla penkkien ristiselkätukisäätöjä, niin kummasti autokuumemittarissa alkaa tapahtua positiivista väreilyä.

Tällä kertaa tunnistin autokuumeen kuitenkin jo ennen autokauppaan menemistä. En toki ole luopumassa rakkaasta Polostani, mutta mun mielestä S voisi päivittää ton meidän lestabussin johonkin vähän vähemmän kuluttavaan versioon.
Helpottaakseni miehen autokauppoja, menin tekemään vähän risöörtsiä tarjolla olevista kieseistä.

Kun on tottunut pakettiauton tiloihin, on kuulkaan aika iso hyppäys yrittää siirtyä mihinkään tavis-henkilöautoon. Eihän niihin vaan yksinkertaisesti mahdu mitään! Pikaisesti tsekkasin touranit ja sharanit, mutta siirryin sitten suosiolla hyötyauto-osastolle. Tovin sain siinä kierrellä, kunnes miesmyyjä tuli ystävällisesti tiedustelemaan, että tarvisinko kenties apua. Erittäin ystävällinen Jani alkoi esitellä mulle haluamani auton ominaisuuksia. Tyyli oli erittäin asiallinen, ja mulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ei siis niin kuin eräältä naispuoliselta ystävältäni oli kysytty autokaupassa, että "Onko sulla lupa YKSIN olla ostamassa autoa?" Siis what, 2000-luvulla?! (Yllättäen ystäväni ei tehnyt autokauppoja sitten siinä liikkeessä).
Jani pisti kuitenkin peliin kaiken osaamisensa, irrotteli penkkejä, kertoi eri varustelutasoista, kustannuksista, värivaihtoehdoista, auton plussista ja miinuksista (verrattuna esim. nykyiseen autoomme) jne. Vaikka tein mielestäni alusta asti selväksi, ettei auto ole tässä ja heti nyt vaihtumassa, niin Jania se ei haitannut. Hän jaksoi silti mua ja kysymyksiäni. Olisi jopa tyrkännyt auton heti vuorokauden mittaiseen koeajoon meille tänne kotiin, jos olisin halunnut.
Voi että kun mulla oli mukavaa! Paitsi että vielä mukavampaa olisi, jos tilillä olisi ylimääräiset 30 000...

Tietyllä tavalla tää autokuumeilu ei ole yhtään linjassa mun muun toiminnan kanssa. Mulle on oikeasti ihan sama, millaisella autolla ajan tai meidän perhe liikkuu. En kaipaa OIKEASTI mitään sikahienoja citymaastureita tai kireitä katukiitureita. Autoilla pröystäily on sen sijaan mun mielestä vähän säälittävääkin. Sehän nyt on kuitenkin vaan auto: väline jolla liikutaan paikasta toiseen ja lisäksi lähes välttämätön olla olemassa, kun asuu täällä maalla.
Mutta jokin niissä autokaupoissa ja uusissa autoissa vaan vetää puoleensa. En  voi vastustaa kiusausta vaipua mielikuviin itsestäni uuden auton ratissa. Ja luultavasti haaveilu on todellisuutta ihanampaa, kun ei tarvitse miettiä vielä määräaikaishuoltoja, katsastuksia ja kojetaulussa virheilmoituksia piipittäviä varoitusvaloja.
Ainakin halvempaa se on.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Puntari: Bye bye love

Kai se on nyt sitten myönnettävä. Ero. Kivulias ja tuskaisa, kylmät väreet vaan vilistävät ihmisessä.

Hyvästi kesä.

Tällä viikolla on tuullut ja ollut pakkasta ja satanut räntää. Se ei tunnu pienestä ihmisestä yhtään kivalta. Olisin ihan valmis kuin Muumilaakson asukit kaivautumaan vällyjen väliin ja nukkumaan läpi koko pitkän ja pimeän talven.

Monta vuotta uskottelin itselleni, että talvi on kiva juttu. Mutta ei se ole. Kuka nauttii pimeydestä ja kylmyydestä, puiden raahaamisesta sisälle, lumitöistä, jäätyvistä varpaista ja Polon ovista, toppatakkeihin sulloutuneista ihmisvartaloista? En minä ainakaan.
Olisin paljon mielummin avojaloin bikinit päällä lämmittämässä mökkisaunaa samalla, kun siiderit viilenevät jääkaapissa. Ja ei, en kyllästyisi vaikka kesä olisi 12 kuukautta (kuka ylipäänsä on keksinyt sellaisen lässytyksen, että vuodenajat tuovat kaivattua vaihtelua ihmisen elämään, täh?)

Sanokaa, että kesä tulee pian ja aikaisin. Tai että Suomeen on joskus aikojen alussa osunut ihan väärä ilmasto ja se korjataan nyt? Vaikka tiedän kyllä, ettei meillä olisi edes näin lämmintä ilman erästä golfvirtaa...

Selväjärkisenä pysyäkseni voin vain muistella mennyttä kesää. Yhtä elämäni parhaista. Koin riemastuttavia hetkiä vaikka kuinka paljon: kotiutuminen Ranskasta, sukulaisen tunnelmalliset häät, juhannus mökillä, Tahko mtb -viikonloppu ihanien pyöräily-ystävien kanssa, Once in the lifetime-Kirkkarit, Jämin triplan läpäisy ja viikko Lapin upeissa pyöräily- ja patikointimaastoissa.
Niistä ammennan voimaa ja valoa näihin pimeneviin syysiltoihin.
Ja jos se ei satu riittämään, niin kaiken varalta käyn myös ostamassa otsalamppuihin uudet paristot.






sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Halkomäki: Ihan vaan...


Ajelin Pälkäneeltä Aitooseen. Metsätaipaleella saavuin alamäkeen, jonka juurella notkelmassa sijaitsee linja-autopysäkki. Huomasin heti, että pysäkillä oli jotain kirkkaan punaista, ihan siinä pysäkkimerkin edessä asfaltilla.


                                           Punatulkku.
                                                                           Miäspunatulkku.


Siinä se nökötti, nokka kohtii Onkkaalaa. Odotti bussia jotenkin tympääntyneen näköisenä? Mua rupes naurattaan ihan hirveästi...onkohan sen muija heittänyt sen pihalle ja nyt se aikoo vaihtaa maisemaa? Nauroin ihan vedet silmissä kotiin asti. Ehkä vähän väsy?



                Että semmosta.



Kuva: Seppo Leinonen
 

lauantai 21. syyskuuta 2013

Puntari: Runotyttö

15-vuotiaana musta tuli runotyttö. Muistan sen vieläkin elävästi, kuinka palokuntaleirillä Tarusjärvellä ihastuin palavasti erääseen tyyppiin ja illalla tuntui siltä, että mä pakahdun. Että se tunne on saatava jotenkin ulos, tai en saa rauhaa itselleni. Kaivoin jostain lattialta rypistyneen (munkki)pussin ja löysin tavaroideni joukosta kynän ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin ekan runoni, joka päättyi sanoihin "mutten koskaan, koskaan rakastu sinisilmäpoikiin".
Se paperipussi on mulla muuten edelleen tallella.

Sen jälkeen otin tavaksi kirjoittaa joka päivä jotakin. Yleensä illalla istuin ja kirjoittelin. Ja jos en kirjoittanut, niin sitten luin runokirjoja tai kirjoja ylipäänsä.
Äitin ja siskon mielestä se oli tietysti maailman turhinta hommaa ja useimmiten sainkin kuulla v-mäisiä kommentteja siitä, kuinka mun pitäisi olla ennemmin imurin varressa kuin kynä kädessä omassa huoneessa. En välittänyt, sen sijaan kerrytin  kommenteista sopivaa lisänagstia kirjoittamiseeni.

Vuosia ja vuosia kirjoitin jotain, kunnes kaikki loppui kuin seinään. Ei ollut aikaa, kun oli pienet lapset ja joka ilta kaatui umpiväsyneenä sänkyyn. Ei todellakaan tehnyt mieli käyttää aikaa siihen, että olisi jotain värssyjä alkanut vääntämään, kun kerran oli mahdollisuus nukkua.
Pitkään ajattelin, että hyvä niin. Mitäpä sitä runoilla. Blogi tyydytti suurinta kirjoittamisnälkää ja elämä eteni.
Kunnes...tuli jonkinlainen ikäkriisi/identiteettikriisi. Lapset oli vähän kasvaneet ja sisällä oli tyhjä olo. Tunsin, että jotain oleellista musta itsestäni puuttuu, mutta en vaan saanut juonesta kiinni, että mitä.

Kävi sitten niin, että istuin yhtenä kevätpäivänä vuosi sitten tekemässä juttua lehteen eräästä paikallisesta nuoresta muusikosta. Siinä juttua tehdessä ja kaverin intohimoa musiikkia kohtaan seuratessani aloin miettiä, onko mun elämässä mitään, mihin voisin suhtautua noin tai osata yhtä hyvin. Ja sen haastattelutilanteen jälkeen jotain alkoi tapahtua. Kotona otin jo muistivihkon käteen ja aloin kirjoittaa. Sanoja alkoi vaan tipahdella paperille ja mulla oli niin vapautunut olo. Kuin olisi tavannut pitkään kadoksissa olleen ystävän uudelleen. Tyhjiö sisällä alkoi täyttyä ryöpsähdellen.

En tietenkään ole mikään Anna-Leena Härkönen tai Tommy Tabermann. Kirjoitan ennen kaikkea oman mielenterveyden säilyttämiseksi enkä haaveile mistään isommasta. Upeinta on silloin, kun yhtäkkiä kesken jonkin arkisen asian alkaa päähän tulla sanoja ja ajatuksia, jotka tietää runoksi ja sitten ne on pakko pistää paperille. Kun pystyy kuvailemaan sanallisesti jonkin sellaisen tunteen, joka muuten on täysin abstrakti.
Mahtavaa on myös se, että olen löytänyt elämääni yhden ihmisen (mieheni lisäksi), jolle olen voinut runojani näyttää ja joka niistä viitsii antaa puolueetonta arviointia. Kirjoittajana kun toivoisi kehittyvänsä, vaikka ei kustannussopimuksesta haaveilekaan.

Tänä vuonna oon tarttunut useasti runokirjoihin ja lukenut, lukenut ja lukenut. Saima Harmaja on noussut yhdeksi ihan mun suosikeista, vaikka nuorempana en hänen tuotannostaan piitannut yhtään.
Juice on aina ollut mulle yksi tärkeimmistä sanailijoista, samoin kuin Tabermann (kevyet mullat vaan molemmille!). Ilman Maria Ahlstedin Unirakastetulle-runokirjaa en olisi koskaan alkanut kirjoittaa. Viimeisimpänä tuttavuutena lainasin tänään kirjastosta Arno Kotron Kutsuvat sitä rakkaudeksi, enkä meinaa millään malttaa lopettaa sen lukemista.

Syksy on mainiota aikaa runoille. Illat pimenevät, voi tunnelmoida kynttilöiden valossa ja istua kirja kädessä viltin alla. Suosittelen kaikkia lukemaan ja kirjoittamaankin runoja! Henkistä ravintoa parhaimmillaan!

"Sinä olit sade

ja minä maa

imin sinusta voimaa
kestää halkeilematta
suurtenkin jalkojen alla"
                 (Tiina, vuonna 1994, eli härregyyd melkein 20 vuotta sitten!)

tiistai 17. syyskuuta 2013

Puntari: Pyörällä Nizzassa

Talvella, kun kerrottiin meidän Ranska-suunnitelmista kavereille, multa kysyttiin miten sain Saken suostuteltua tuollaiseen reissuun. Että miksi juuri Etelä-Ranskaan? Suostuttelu oli itse asiassa helppoa: kerroin sille, että siellä on toooosi paljon maantiepyöräilijöitä. (Hannan kans kesällä -11 Nizzassa ihmeteltiin sitä väkimäärää, mikä suhasi rantateitä maantiepyörillään ja tietysti raportoitiin siitä kotijoukoille).

Reissun lähtökohtana oli siis se, että meidän ja kahden kuukauden vaatteiden lisäksi mukaan pitää pakata mahdollisimman paljon pyöriä. Lentokone suljettiin kulkuneuvona pois heti kättelyssä ja todettiin, että helpoin tapa saavuttaa kohde on ajella autolla halki Euroopan. Niinpä meidän Transportterille varattiin paikka Finnlinesilta  Helsinki-Travemunde välille.
Pakkaamisessa täytyi tietysti olla tarkkana: kaikki turha ylimääräinen jätettiin kotiin, mutta toki matkaan pakattiin mm. pilatesrulla, 3 kahvakuulaa ja viisi polkupyörää. Lähtöä tehtäessä tilanne oli hyvä: takakontissa oli tilaa vielä n. 50 cm katonrajassa, mikä tarkoitti sitä, että tuliaisiakin voitaisiin hankkia.


Minä ja likat tyydyttiin yhteen pyörään per naama, mutta Saken täytyi toki saada oma menopeli niin maantielle kuin maastoonkin. Mulla oli vanha Konani varustettuna kapeammilla renkailla, Sakella joku santakrutsi ja kupe. Tytöillä tietty normipyörät, millä kotonakin ajelevat.

Ranska osoittautui pyöräilymaana juuri niin hyväksi kuin oli ajateltukin. Nizzan ympäristö tarjosi sopivasti haastetta korkeuserojen muodossa. Meillä oli onneksi sellainen työnjako, että S kävi ensin tiedustelulenkillä ja kertoi sitten, minne mun kannattaisi / ei kannattaisi mennä. Suosikki lenkiksi mulle muodostui ajo läheiseen Aspremontin kylään. Meiltä oli sinne reilun 10 km yhtäjaksoinen nousu. Onneks maisemat oli niin hienot ja matkalla riitti hulppeita taloja ihailtavaksi, joten tavallaan sitä ylämäen kauheutta ei aina edes tajunnut. Takaisin kotiin tultiinkin sitten jarrut savuten ja pelkokertoimet huipussaan.


Legendaarisella Nizzan Promenadella kävin fillarilla vain kerran. Sinne oli meiltä vajaa 6 km matka, mutta kun sinne piti sukkuloida nopeatahtisen kaupunkiliikenteen seassa, niin meinasi käydä mulle vähän stressaavaksi. Promenadella ajelu olikin sitten ihan leppoissaa, kun siellä oli oma pyöräkaistansa.
Muutenhan Nizzassa pyöräilyväylät ovat aika tuntematon käsite. Kun lähti liikenteeseen, siellä todella oli liikenteessä. ONNEKSI pyöräily tuntui olevan kiinteä ja rakastettu osa paikallista kulttuuria. Kertaakaan en kohdannut vihamiehistä suhtautumista autoilijoiden toimesta, vaan tietä annettiin ja mutkateillä osattiin arvioida ajovauhdit niin, että siellä mahtuivat kaikki tienkäyttäjät kulkemaan. Tiukimmissa ylämäissä autosta saatettiin jopa avata ikkuna ja huutaa "bon courage" tmv. kannustavaa. Ja vaikka mä hinkkasin teitä vanhalla pyörällä enkä näyttänyt yhtään proolta, niin ohitse vilahtaneet tyypit (jotka näyttivät ajoasuineen ja pyörineen kuin suoraan Tour de Francelta eksyneiltä) aina moikkasivat tai näyttivät peukkua.


Sakke kävi ajelemassa maantiellä pitkiä lenkkejä ja testaamassa joitain legendaarisia nousujakin, joissa mm. Armstrong on aikanaan kuntoaan testannut. Lisäksi S röykytti Krutsillansa paikallisia vuorenrinteitä ylös-alas, sillä seurauksella, että kämmenluu murtui toisesta kädestä ja pyöräilyt oli muutamaksi viikoksi jätettävä ohjelmasta pois. Itse totesin sen, että maastopyörä olis ollut aika turha kapine mulla reissussa, sillä reitit olivat tosi haastavia joka puolella.

Tyttöjen kanssa pyöräily jäi vähemmälle kuin oltiin kuviteltu. Koska meidän talo sijaitsi jyrkähkössä rinteessä, olisi sieltä lähtiessä tarvinnut ajaa vaativa alamäki ja kotiin tullessa päästä se sama mäki ylös. Ei niin helppoa hommaa 4- ja 5-vuotiaiden kanssa. Pyöräilyä varten S löysi alueelta pari metsäistä puistoaluetta, joissa paikalliset viettivät viikonloppupiknikkejä ja joista löytyi tasaista aluetta pyöräilyyn ja pelailuun. Niinpä pakkasimme pyörät autoon ja kävimme näillä alueilla likkojen kanssa fillaroimassa.


Parasta reissussa oli tietysti se aikatauluttomuus, joka mahdollisti panostamisen kuntoiluun. Monesti vuoroteltiin lastenhoitoa niin, että toinen meni aamupäivällä liikkumaan ja toinen iltapäivällä. Ja jos haluttiin molemmat hoitaa treeni pois jo aamusta, niin S lähti usein pyöräilemään ja mä tein rankahkon kahvakuula/lihaskuntotreenin kotipihassa. Auringossa Välimerta katsellen sekin oli aika kivaa (myös naapureiden mielestä, jotka luultavasti eivät olleet koskaan kahvakuulaa nähneetkään).


Ai niin, ja oli Nizzassa ehkä maailman ihanin pyöräliikekin. Paikallinen Spessun store oli paitsi iso ja hyvä valikoimiltaan, niin siellä oli myös oma leikkinurkkaus lapsille! Mehän viihdyttiin siellä useampaankin otteeseen koko perheen voimin.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Puntari: Hääpäivää ja Jämin triplaa

On ollut vähän kiireitä. Siis tätä normaalia arkea - ja paljon kaikkea muuta. Harrastukset alkaneet, tytöillä uusia juttuja hoidon ja eskarin myötä, muskaria, liikkaria, mulla töitä ja Sakella vuorotteluvapaan viimeinen kuukausi. Ja syksy. Aika, jolloin pitäisi pestä ikkunat, kykkiä marjapuskissa, laukata sienimetsässä, polttaa kynttilöitä, ihmetellä puimuria, kuunnella kurkien huuteluja ja ylipäänsä fiilistellä. Niin että missä välissä?

Syyskuu on sikäli merkityksellinen kuukausi, että silloin vietetään meidän hääpäivää. Ja tänä vuonna napsahti kuulkaas kymmenes vuosi täyteen! Anpiliivipöl! Justhan mä olen siitä häiden kankkusesta toipunut...

Oikeasti ollaan oltu aika fiiliksissä tästä täydestä kympistä. Ensin mietittiin, että pidetään oikein kunnon bileet (jopa livebändi vilahteli puheissa) mutta sitten kun katsottiin kalenteria todettiin, että ehkä ollaan vaan ihan hissukseen. Käytiin sitten hääpäivänä Tampereella kahdestaan syömässä ja shoppailemassa. Illalla laitettiin ruokaa ja katsottiin Nalle Puh -elokuvaa lasten kanssa. Lauantaiaamuna heräsin paljon fressimpänä, kuin 10 vuotta sitten :D

Syy matalan profiilin ilonpitoon löytyi osittain myös kalenterista. Lauantaille, eli hääpäivän jälkeiselle päivälle, sinne oli merkitty Jämi XCrun. Merkitsi siis sitä, että meidän täytyi mennä Jämille viimeistelemään jo talvella hiihdon merkeissä ja kesällä maastopyöräilyllä jatkettu Jämin tripla.
Mulla oli taas onneks se puolikas versio oikeasti triplasta. Juoksumatka oli 12,8 kilometriä, mikä on mulle aikas paljon. En tee sellaisia lenkkejä koskaan, en edes suunnistaessa vaikka kuinka eksyisin. No eipä Saken tilannekaan häävi ollut: mies, jonka voisi koska vaan nimetä Suomen antijuoksijaliiton puheenjohtajaksi, joutui triplaa varten juoksemaan puolimaratonin.

Sen verran kylmän viileästi päätettiin lähestyä edessä olevaa haastetta, että jätettiin lajiharjoittelu minimiin. Vehkajärven mökillä heitettiin pari juoksulenkkiä vähän kilometrivauhdin hahmottumiseksi ja iltarastien perässä juostiin muutama kerta, mutta muuten mentiin "vanhoilla pohjilla". Ja niitähän ei siis ollut.
Sakella tilanne oli mielenkiintoinen siksikin, että triplassa meneillään oli paikalliskamppailu S:n ja toisen paikallisen tosiurheilijan Juhan kesken. S oli kerryttänyt etumatkaa hiihdossa ja pyöräilyssä n 30 minuuttia, mutta tämä vastustaja on syntynyt lenkkarit jalassa (huhun mukaan Niket). Kaikki kortit oli siis avoimena ennen juoksuosuutta.

Jämillä oli taas kylmä keli mutta leppoisa tunnelma. Väkeä oli liikkeellä ihan mukavasti. Numerot haettiin ja lähtöä odoteltiin. Siinä sivussa nämä seurueeni puolimaratoonarit söivät viinerit ja joivat kahvia. Minä sentään yritin näyttää urheilijalta.

Lähtökarsinassa oli hyvin tilaa ja vaikka kuinka lähtökäskyllä yritin iskeä kenialaisten peesiin, niin aika pian jouduin antautumaan. Reitti oli lentohiekkoineen ja hiihtolatupohjineen oikein miellyttävä. Mulla meni muuten ihan kivasti, mutta sykevyö tippui ekan kilometrin aikana suurin piirtein navan korkeudelle, eikä ollut mitään hajua menon kovuudesta. Päätin, että siinä vaiheessa kun oksennus alkaa maistua suussa, on lienee aika hiljentää.

Ekaksi oikeaksi juoksukisaksi Jämi meni omalta osaltani hyvin. Taitoin taipaleen tunnissa ja kuudessatoista minuutissa. Olin oman sarjani yhdeksäs. Pystyin kiristämään loppua kohti eikä missään vaiheessa tuntunut kovin pahalta. Maalissa en edes oksentanut vaan yritin hymyillä, kun siellä oli kamerat paikalla. Ne taisivat kuitenkin kuvata niitä oikeita juoksijoita, jotka tulivat puolimaratonilta maaliin ennen kuin minä omalta matkaltani.

Kävin pikaisesti suihkussa Jämi Areenalla, ja menin sitten maalialueelle katsomaan, kuinka pojat pääsevät puolikkaaltaan maaliin. Sieltä tulikin (liian) pian Juha, ajalla 1.41. Ajattelin, että siinä meni Saken mahdollisuudet paikalliskamppailun voittoon, maaliin kun olisi pakko tulla vain vähän yli kahden tunnin ajalla. Juhakin jäi tilannetta jännittämään, eikä mennyt kuin reilu vartti, kun S lönkötteli alas maalisuoralle tulevaa mäkeä. Puolimara siis alle kahden tunnin! Antijuoksijasta kuoriutui, jos ei nyt ihan Janne Holmen, niin ainakin sen pikkuserkku!

Fiilisteltiin siinä sitten suorituksiamme ja oltiin kaikki kai ihan tyytyväisiä (Juha ei ainakaan heti viillellyt itseään...). Mua pikkusen jäi harmittamaan huonosti mennyt mtb-osuus. Jos olisin saanut silloin hyvän, tai edes keskinkertaisen ajon, olisin ollut omassa triplassani kolmas. Vaikka turhahan näitä on kai jossitella...? Mutta silti!

Matkalla kotiin pohdittiin ensi vuoden kuvioita. Uusia kisoja olisi kiva katsastaa, mutta Jäminkin kierros kyllä kovasti houkuttelee. Tunnelma Jämillä sopii niin hyvin ainakin mulle, tällainen metsän keskellä viihtyvä nauttii niistä maastoista. Eikä siellä yritetä olla mikään elämää suurempi urheilutapahtuma, vaan jokainen saa tulla ja mennä sellaisena kuin on.
Mutta iso kysymys kuuluukin nyt: Onko Keinosta pitkälle matkalle? Koveneeko panokset ensi vuonna? Eli tarttisko tässä aloittaa ihan oikeasti treenaaminen...? 

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Halkomäki: Saunanraikas


 KUKKIALLA!
 
 Tänään piiiitkästä aikaa mökkeilemässä! Ensimmäistä kertaa tänä kesänä siitä pystyi nauttimaan, ja voi pojat miten olikin i-ha-naa!!! Pilvettömän kirkas taivas, syksyn pehmeä lämpö, peilityyni järvi ja suorastaan pysähtynyt aika. Kesä ja syksy heittivät ylävitosen!
 
Juotiin päiväkahvit vanhusväestön kanssa, ihasteltiin kesäkeittiön uutta tiskipöytää ja punottiin juonia ensi kesää varten. Meidän pikkupampula pääsi ensimmäistä kertaa mökille. Pitäähän sitä nyt saada jo kolmen viikon iässä  nuuhkia palavan koivupuun tuoksua saunan pesässä ja kuunnella Kukkian laineiden liplatusta. Hyvin viihtyi, söi ja nukkui. Tästä se lähtee pienen ihmisen mökkielämä, isoveljensä onkin jo vanha tekijä, kantaa puita ja suhaa ympäri tonttia kovaa vauhtia.
 


Illansuussa pääsin yksin saunomaan, ihan luksusta! Kunnon löylyt  ja mustikkashamppoota hiuksiin, ei siinä muuta tarvittu. Saunan jälkeen hyvää ruokaa ja tilkka valkkaria. Tää oli jo valmista kauraa petiin kun kello löi kahdeksan. Turnauskestävyydessä vähän toivomisen varaa...niin olihan sitä kesää vielä jäljellä, vai?