Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveet. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. toukokuuta 2018

Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 
(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."
 
Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 
 
Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 
No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.


Banaanipannarit



4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 
Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.


Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 
Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Halkomäki: Koska? Kumpi?


Koska on laskettu aika? Tiedättekö kumpi tulee? Ettekö ole ottaneet selvää sukupuolesta? Lähditte sitten vielä tyttöä tekemään? Toivotaan nyt että se on tyttö! Kyllä sieltä tyttö tulee! Kyllä olisi mukava kun teilläkin olisi tyttö! Sulla on kyllä ihan poikamaha! Sun maha on kyllä ihan eri mallinen kun viimeksi, taitaa olla tyttö tulossa! Ai teillä on kaksi poikaa, pidetään peukkuja että nyt tulee tyttö! Olisihan se mukavaa kun sullakin olisi oma kaveri ja pääsisit mekko-ostoksille!

Seitsemänkymmentä vuotta sitten sen oman tyttölapsen saattoi
hankkia vaikka lehti-ilmoituksen kautta. Kätevää!

Viime heinäkuusta saakka olen kuunnellut näitä kommentteja ja kysymyksiä lähes päivittäin,  niin tuttujen kuin tuiki tuntemattomien suusta. Aina mua huvittaa yhtä paljon. Laskettu aika ja sukupuoli, ne tuntuvat kiinnostavan. Ja laskettuun aikaan ei riitä vastaukseksi joulukuu. Pitää saada tietää päivä. Siihen olen yleensä vastannut, että sillä ei ole varsinaisesti väliä, koska lapsi syntyy sitten kun lääkäri niin päättää. Tuskin joulukuussa, luultavasti marraskuussa, toivottavasti ei ainakaan aikaisemmin.

Esikoista odottaessani sain kuulla kasapäin kommentteja siitä, miten meillekin varmasti tulee tyttö, koska molempien suvut olivat tyttölapsia täynnä. Että onhan se ihan varmaa että meillekin tulee, kun kaikilla muillakin on. Melkein uskoin siihen itsekin, mutta jokin kumma tunne piti pintansa. En osannut toivoa erityisesti kumpaakaan, tyttöä tai poikaa, olin vain niin ikionnellinen siitä, että lapsi oli lopulta tulossa. Kun sitten aikanaan kaiken hässäkän jälkeen leikkaussalissa lääkäri totesi pikkuisen nyytin pojaksi,  ensimmäinen ajatukseni oli: Ei voi olla mahdollista, MEILLE tuli POIKA! Ihmeellistä! Toinen ajatus mikä sen riemun jälkeen päähän mahtui: Teemu ei ikinä usko tätä! Siitä tuli pojan isä! Olin niin ylpeä ja onnellinen! Siinä pöytään sidottuna, heikossa hapessa ja kovissa lääkkeissä maatessani meinasin silti revetä riemusta. Pojasta en nähnyt kuin vilauksen kätilön kiikuttaessa sitä kovaa vauhtia vastasyntyneiden teholle. Vasta muutamien tuntien jälkeen heräämössä kainalooni tuotiin ihasteltavaksi hassusti ynisevä pieni vauva! Meidän poika!


Toista lasta odottaessani kuulin oikeastaan samat litaniat sukupuolesta kuin nytkin. Tyttö pitäisi TEHDÄ kun poika jo on. Henkilökohtaisesti minulle oli silloinkin aivan yhdentekevää kumpi sieltä tulisi, mutta yhden pojan äitinä ajattelin, että oma velipoika olisi sille mukava. Kun olen itse saanut jakaa elämäni siskon kanssa, tiedän, että se voi olla parasta maailmassa. Joskus pahintakin, senkin tiedän. Heh. Monelle vauvan sukupuolen kysyjälle heitinkin vastauksen, että pikkuveli on tilattu! Ja koko raskauden ajan se tuntui todellakin siltä, että poika on tulossa, niin samalla kaavalla kaikki meni. Leikkaussalissa en ollut lainkaan yllättynyt, kun hentoisen parkaisun jälkeen kuulin perheemme kasvaneen toisella pojalla. Hänet sainkin hetkeksi poskeani vasten, ja niin pieni ja suloinen oli hän.

Nyt odotellaan sitten kolmatta. Tälläkään kertaa KUKAAN ei ole sanonut tai toivonut meille poikaa. Kolmatta poikaa. Se tuntuu minusta jotenkin niin hassulta. Oletus, että tyttö pitäisi tulla. Ja oletus siitä, että me varmasti toivomme tyttöä. Minulle on edelleenkin aivan sama koko sukupuoliasia, oli tyttö tai poika. En osaa siihen tehdä sellaista eroa, että jompi kumpi olisi toista parempi tai toivotumpi. Olen monesti sitä miettinyt, että miksi mulle ei ole iskenyt sitä tyttövauvakuumetta mikä monilla ystävillänikin on, tai on ollut. Hirmuinen kaipuu omasta tyttölapsesta. Pettymys siitä että tulikin poika. Tai poikia. Että ei saa ostaa mekkoja (mikä minusta on aivan älytön peruste sinänsä...), ei saa letittää hiuksia (jep...) ja tehdä yhdessä tyttöjen juttuja. Nähdä omassa tytössä itsensä ja heittää instaan #minime. Joskus luin jonkun artikkelin, jossa väitettiin, että naisen elämä kokee täyttymyksensä vasta sitten, kun hän saa oman tytön. No, toisilla se tuntuu niin olevan. Ja mikäs siinä, kukin tavallaan.  Tosin kerran katselin telkkarista dokumentin perheistä, joihin yritettiin äidin toimesta väkisin saada tyttövauvaa. Se oli kyllä järkyttävä ohjelma. Monin tavoin. Sääliksi kävi niitä pieniä poikia jotka eivät pystyneet täyttämään äitinsä toivetta. Ja myös niitä tekemällä tehtyjä pieniä tyttöjä, joista tuli täysin äitinsä harrastus ja elämän tarkoitus. Sääliksi kävi myös sitä yhtäkin äitiä, joka sairastui lopulta vakavaan masennukseen, koska tyttöä ei tullut, tuli VAIN  ne viisi poikaa.


Ehkä suurin syy siihen, etten osaa tehdä lasten sukupuolesta niin suurta numeroa johtuu omista vanhemmistani. Meitä ei Tiinan kanssa koskaan kasvatettu sellaista perinteistä tyttö-poika -muottia käyttäen. Leikkiseurana meillä oli suurimman osan aikaa pelkkiä poikia, äidin hoitolapsia, mikä oli meistä tosi kivaa. Meidät otettiin niin isän kuin äidinkin toimesta mukaan kaikenlaisiin juttuihin. Äidin kanssa toki tehtiin paljon keittiöhommia, leivottiin ja kokkailtiin, väkerrettiin käsitöitä, möyrittiin kasvimaalla ja kukkapenkeissä, käytiin mukana tanhutreeneissä ja koululla äidin valvontaluokan myyjäistalkoissa sun muissa tapahtumissa. Porukalla koko perheen voimin oltiin puusavotassa, paloasemalla, risutalkoissa, palokuntaleireillä ja oman talon rakennustyömaalla. Isän kanssa päästiin mukaan toisenlaisiin kuvioihin, joiden ansiosta tiedetään nyt, miten kalat perataan, hirvet nyljetään, jänispassissa ollaan hissukseen, kuinka nuotio sytytetään, puukkoa ja työkaluja käytetään, uistinta soudetaan oikealla nopeudella, miten tulipaloja sammutetaan, lintulautoja nikkaroidaan ja hirven lihat perataan käyttökuntoon. Ja sen semmoista. Joskus isältä kysyttiinkin,  oliko hän pettynyt, ettei saanut koskaan omaa poikaa. Isä sanoi että ei ole ollut pettynyt, kun meidän kanssa on voinut ja saanut tehdä ihan samoja asioita kuin hän olisi tehnyt poikienkin kanssa. Nyt huomaan, että aika samalla ajatusmaailmalla menen itsekin omien lasteni kanssa. Ja samalla kaavalla porskutetaan pitkälti myös Puntarissa.

Nämä meidän pojat rakastavat leipomista ja kokkailua, purkavat vanhoja radioita,  tekevät ompelukuvia, askartelevat kimalleliimoilla, haaveilevat omasta koirasta, pupusta, hevosesta, hoitavat kukkia ja kasvimaata, leikkivät Petseillä, poneilla, junaradalla, pikkuautoilla ja Barbeilla, askartelevat helmikoruja, retkeilevät metsässä, käyvät ongella, ajavat rc-autoilla ja mönkijöillä, tykkäävät kaikenlaisista koneista ja moottorivehkeistä, nikkaroivat omilla työkaluillaan, tekevät pihahommia, siivoavat innolla imurin, rätin ja mopin parissa, pesevät autoja ja katselevat mieluiten Nalle Luppakorvaa, Kössi Kengurua, Puuha Peteä, Ryhmä Hauta, Maija Mehiläistä, Onnelia ja Annelia sekä Barbielokuvia. Lempivärinä isommalla on pinkki, pienemmällä punainen. Ovat tottuneet leikkimään niin poikien kuin tyttöjenkin kanssa, eivätkä tee siihen asiaan minkäänlaista eroa. Päiväkodissa ovat ihmetelleet, kun tytöt leikkivät aina vaan tyttöjen kanssa ja pojat poikien kanssa. He saavat olla sellaisia poikia ja lapsia kuin ovat, ilman isompia ennakko-odotuksia. En tiedä miten tämä asetelma olisi erilainen, jos joukossa olisi tyttö.


Niin että sorppa nyt vaan, kaikki te meille tyttöä niin kovasti toivovat, mutta minä en ole ollenkaan pettynyt jos sieltä tulla putkahtaa vielä kolmas poika. (Toivottavasti ette tekään!) Tärkeintä on että selvittäisiin molemmat hengissä! Lapsi on kuitenkin aina LAPSI. Jokainen omanlaisensa ja erilainen, sukupuolesta riippumatta. Arvokas. Tärkein omana itsenään, sellaisena kuin haluaa olla. Ihania ovat niin pienet tytöt kuin pojat, ja ihania ovat vielä isompinakin. Kaikki tytöt eivät tykkää mekoista ja leteistä, eivätkä kaikki pojat autoista ja kovasta menosta. Sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen lapsesta tulee, vaikka sekin tuntuu olevan niin stereotyyppinen käsitys edelleen. Toivoa voi aina, mutta pitää myös osata olla kiitollinen siitä mitä saa, mitä annetaan. Vaikka ne toiveet eivät täyttyisikään. Jokainen lapsi on ällistyttävä ihme ja suuri lahja. Viimeistään sen ymmärtää kipeästi silloin, jos sitä ei koskaan saa, tai sellaisen joskus menettää jo vatsassaan tai syntymän jälkeen.

Tässä taannoin kirjoitin tänne plokiin isotädistäni Hiljasta, 93 vee. Hän on moneen kertaan minulle sanonut, että kyllä teidänkin pitäisi se tyttö vielä hommata. Mutta hänellä oli mielipiteeseensä kyllä tosi painavat perustelut: Kaksi poikaa eivät opi tappelemaan keskenään kunnolla. Siihen tarvitaan tyttöä!

Mitäpä siihen sitten enää lisäämään...

Näillä ajatuksilla vedetään loppusuoraa, ruutulippu häämöttää jo!


Olohuoneen lattiaremontin yhteydessä löytyi aikanaan kasapäin lehtiä 40-50 -lukujen taitteesta.









torstai 12. tammikuuta 2017

Halkomäki: Kukkopillitalon kakkuohjeita ja aamun ajatusvirtaa


Terveiset täältä kukkopillitalosta! Nyt jo kolmatta vuorokautta myrskypuuskat pistävät parastaan ja vanha talo mäen päällä saa siitä oman osansa. Viimeiset kaksi yötä on mennyt meni aika hatarilla unilla. Viime yönäkin yläkerrassa vinkui ja ujelsi, vihelsi ja ryskyi vimmatusti kun tuuli pamautteli massaansa täydellä voimalla talon päätyyn. Siinä sitten pimeydessä itsekseni mietiskelin, että lentääkö ne ikkunalasit sisään nyt vai heti. Ihme kyllä, toistaiseksi vielä ehjinä! Mutta niin kauhea konsertti oli läpi yön, että koko porukka nukkui huonosti. Kukkopillitalo. Ja kyllä, sähkökatkoja odotellessa!


Hatarista unista ja vähän väsyhköstä naamataulusta saankin sitten kivan aasinsillan...kakkuihin! Väsyneenä kun usein tekee mieli makeaa, eiks je? Onneksi tänäänkin kaapistä löytyy vähän joulusuklaiden jämiä....
Ennen joulun pyhiä leivoin muutaman kakun myyjäisiin ja pyhien mentyä leivoin lasten kanssa kotiinpaluukakkua. Nämä kaksi eri kakkua painivat sarjassa superhelpot ja nopeat. Sekoitellaan vaan! Ja helposti muokattavia ovat myös. Niitä harvoja leivonnaisia mitä lastenkin kanssa saa ilman suurempia hermoromahduksia tehtyä. Ja mikä parasta, näiden kanssa ei oikein voi epäonnistua!



Maustekakku


200g voita
5dl vehnäjauhoja
3 374dl sokeria
1 1/2tl ruokasoodaa
1tl kardemummaa
1tl kanelia
1tl inkivääriä
1tl pomeranssinkuorta
1tl neilikkaa
1/2tl maustepippuria
2dl maitoa
2 munaa

Sulata voi ja jäähdytä. Sekoita kuivat aineet keskenään. Riko munien rakenne kulhossa, lisää maito ja voisula, kaada kuivien aineiden joukkoon. Sekoita tasaiseksi.
Voitele ja jauhota 2 litran rengasmallinen kakkuvuoka, kaada taikina vuokaan ja tasoita pinta.
Paista 175c uunin alimmalla tasolla 55-60 minuuttia. Tarkista kypsyys tikulla, mutta varo paistamasta liian kuivaksi.
Anna kakun köllötellä vuoassa 15 minuuttia ennen kumoamista. Jäähtyneen kakun päälle voit sihdata tomusokeria tai laittaa samaa päällistä kuin seuraavassa ohjeessa mainitaan. Kakku säilyy hyvin peitettynä jääkaapissa ainakin viikon.


Kahvinen kotiinpaluukakku


250g voita
1dl kaakaojauhetta
1dl vahvaa kahvia
3dl sokeria
200g jogurttia (kahvi, maustamaton, tms.)
3 munaa
5dl vehnäjauhoja
(pähkinä- tai mantelirouhetta)
1,5tl kanelia
1,5tl inkivääriä
1/2tl neilikkaa
2tl leivinjauhetta
1/2tl suolaa

Sulata rasva, lisää kaakaojauhe ja kahvi, sitten sokeri, jogurtti ja munat. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Kaada voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan (n. 2l) ja paista 200c 45 minuuttia tai kunnes kakku on tikulla kokeiltaessa kypsä. Anna jäähtyä.

Kuorrute
(riittää kahteen kakkuun)
100g tummaa suklaata
1prk (397g) kondensoitua maitoa
koristeeksi marjoja

Paloittele suklaa, kuumenna kattilassa maitoa ja suklaapaloja kunnes suklaa on täysin sulanut. Älä keitä. Valuta hieman jäähtynyt kuorrute kakun päälle ja koristele marjoilla.


No mites se uusi vuosi on sulla vierähtänyt käyntiin? Onko hyvät pöhinät? Meillä ollaan rauhaksiin palailtu arkeen ja sopeuduttu etelän elämään ja vähäiseen lumeen. Onneksi meidän kotiinpaluupäivänä oli täälläkin taas pakkasta ja maa valkoisena, ja siitä eteenpäin saatiinkin kunnon lumipyryä ja pakkasia muutaman päivän ajan. Kiva on olla kotona ja käynnistellä harrastuksia ja punoa juonia uudelle vuodelle. Loma pohjoisessa meni sairastupaa pitäessä, mutta oli silti hyvä loma!

Olen kyllä ihan hirmuisen innoissani tästä alkaneesta Suomen synttärijuhlavuodesta! Kerrankin Suomessa tapahtuu jotain isosti, ja aina Hangosta Petsamoon juhlitaan kokonainen vuosi. Tai no ei ihan Petsamoon, mutta sinne päälaelle kuitenkin. Jotenkin tuntuu että suomalaiset on aika vaisuja juhlijoita, jos verrataan vaikka tuohon läntiseen naapurimaahamme. Nyt meillä on kyllä näytön paikka!  Aitoossa meillä Martoilla on muutamia juhlavuoden tapahtumia, joista eniten odotan heinäkuisia "Sadan sortin päiväkahveja", jotka tarjoillaan Martan päivänä täällä upeimmassa mahdollisessa miljöössä, Knaapin tilalla. Juuri siellä, missä minä lapsuuteni olen viettänyt lehmien keskellä ja navetan puuhissa Sirkka-emännän kanssa. Kokonaan remontoidut rakennukset ja kaunis pihapiiri huokuvat vanhan ajan kartanotunnelmaa ja ovatkin näin upea paikka juhlakahveille. Valmistamme sinne tosiaan sataa erilaista tarjottavaa sadan vuoden herkkukimarasta. On siinä puuhaa, mutta yhdessä tekeminen on niin tosi mukavaa! Ja muitakin mukavia tapahtumia täällä piisaa. Kyllikit koittavat erityisen aktiivisesti kiertää kotiseudun juhlavuoden kekkereitä helmat hulmuten, joten raporttia pukkaa tänne plokiinkin varmasti kerran jos toisenkin!


Muuten vuosi on vailla sen suurempia suunnitelmia. Mitään isompaa ei ole tiedossa henkilökohtaisella tasolla, katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Tarkoitus olisi pitää hyvää huolta perheestä, läheisistä ja parempaa huolta itsestä kuin aikoihin. Etenkin sydämestä. Se on raasu ollut lujilla. Toivon terveyttä, iloa ja tasapainoista elämää. Onnihan minulla jo onkin!
Jos jotain oikein todella saisi toivoa, niin toivoisin positiivisia turvapaikkapäätöksiä ystävilleni ja kaikille muillekin jotka sen vilpittömästi tarvitsevat. Ja muutamalle ystävälleni ja ystävän läheiselle toivoisin erityisesti terveyttä, erityisesti!!! Halit M&J!!!

Tämäkin alkanut vuosi on täynnä asioita, joista olla kiitollinen. Edelleenkin. Ihmisistä, jotka ovat ympärilläni, lähelläni, olen varmasti eniten kiitollinen. Lapset, puoliso, siskot, perhe, suku, ystävät, tuttavat, ihanat appivanhemmat ja miehen puolen sukulaiset, kotikylän väki. Kaikki mieleenpainuvat kohtaamiset tuntemattomienkin ihmisten kanssa ovat suuri ilonaihe. Terveys. Koti. Rauha. Suomi. Elämä. Kaikki hyvin!



Elämä on muuttunut paljon viimeisten vuosien aikana. Nyt alkaa tyyntyä. Olen jo viimeisten viiden vuoden aikana aloittanut kokonaisvaltaisen karsimisen. Tavaroista, harrastuksista, tekemisistä, menemisistä. Yksinkertaistaminen tuo uutta tilaa ja rauhaa. Antaa voimia ja uusia näkökulmia. On vapauttavaa keskittyä olennaiseen ja siihen, mikä tuo oikeasti iloa ja tuntuu tärkeältä juuri nyt. Viimeisenä ajattelin tämän vuoden aikana keskittyä omaan mieleeni, ja karsia sieltäkin pois turhaa kuormaa. Olen aina ollut kova huolehtimaan ja vähän murehtimaankin. Yritän päästä eroon siitä, ettei minun tarvitse ihan kaikkea huolehtia, eikä kaikkia maailman murheita, sotia ja vääryyksiä kantaa painolastinani. Asiat, joihin en voi mitenkään vaikuttaa, saavat tulla ja mennä. Mutta ei jäädä. Keskityn hyvään ja kannan sitä mukanani. Vähemmän on todellakin enemmän!
No, tuo ajatustaso ei ole ihan helppo juttu minulle. Mutta onneksi matka on jo hyvässä vauhdissa, monttuineen ja mäkineen!

Toivon sinullekin lukija siellä, mitä parhainta alkanutta vuotta 2017.
Myös sitä terveyttä, iloa ja tasapainoa elämään!
Tehdään tästä hyvä vuosi! Suorastaan erinomainen!

Maitolaiturilla meno jatkuu entiseen malliin, olemme Tiinan kanssa tosi iloisia kaikista teistä jotka täällä vierailette! Teitä on kuitenkin useampi sata!!!



HALIJAPUSU!





sunnuntai 7. elokuuta 2016

Halkomäki: Lauteilla







Lapsoset ketterät kotihaasta
koivusta oksat taittaa.
Noistapa nopsilla käsillänsä
saunahan vihdat laittaa.
Lauteilla saunan kotoisen
taas illalla kylpy maittaa.

Pehmyt on lapsista aina vihta,
äiti jos vihtomassa.
Lämpöinen löyly on kotisaunan,
toisin on vierahassa.
Jospahan säilyis äidin lapset
kylmältä maailmassa.


keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Kyllikit maailmalla: Naisten loma

Nyt tulee asiaa haaveista ja haaveilusta! Ja pieni esimerkki siitä miten ne toteutuvat! Joskus haaveitaan saa elätellä ja ruokkia vuosi tolkulla, mutta ei pidä lannistua, sillä ainakin kyllikkien elämänfilosofiassa haaveilu kannattaa aina.  Siitä on matkassa monta hyvää esimerkkiä!

Meillä on Tiinan kanssa ollut salaisena haaveena päästä joskus yhdessä, ihan kaksistaan lomalle Lappiin. Muistaakseni vuodesta 2007 sitä on tasaisesti huokailtu, että voi kun joskus...
No siinä tuli lapsia ja vähän lisää lapsia ja remonttia ja rakentamista ja lapsia ja mitä näitä nyt onkaan. Elämä oli vaan sellaisessa jamassa että eipä siinä paljoa viikoksi irrottauduttu pois kotoa. Monesti meikäläinenkin palasi pohjoisen perhelomalta väsyneempänä kuin sinne lähti, ja etenkin silloin tuli pienessä mielessään pyöriteltyä tätä euforisen ihanaa ajatusta ja haavetta...että olla siellä Lapissa oikeasti LOMALLA! Ei kaurapuuroa aamulla, ei toppahaalareita, pottaa, irronneita suksia, niistettäviä neniä, ei Pipsa Possua, pikalöylyjä, tuikituikitähtöstä eikä tappelua potkukelkoista. Ei. Aivan jotain muuta! Totaalista relaksoitumista!

No melkein kymmenen vuotta siinä meni, kunnes Tiina laittoi talvella pikaista puhelua Halkomäen suuntaan: mökki vapaana vko 17, nyt lähdetään kaksin LOMALLE! Ooooh! Mieletön ajatus, mieletön idea! Voitaisko me oikeasti? Lupasin lähteä jos saan lastenhoitokuviot järjestymään. Jotenkin musta jopa tuntui, että me oltais aika ansaittu se loma! Kaikki järjestyikin yllättävän kivuttomasti ja yhtäkkiä  vaan huomattiin, että me ollaan ihan oikeasti lähdössä sinne kaksistaan. Eikä vähiten mun synttärijuhlavuoden kunniaksi! Kaikenlaista suunnitelmaa siinä pistettiin tulille, jo itse matkanteko oli osa nautintoa. Haaparanta here we come!  Ja kun sitten eräänä aamuna starttasimme kuuden aikaan Puntarista kohti pohjoista, niin kyllä oli tunnelma katossa. Eväät oli huippuluokkaa ja tiimipipot matkaa varten hankittuna. Siitä alkoi yksi kyllikkien ikimuistoisista reissuista! Seuraksi Lappiin, ihan siihen naapurimökkiin, saatiin vähän myöhemmin myös adoptioisosiskomme Satu, joka täydensi hulvattoman meiningin huippuunsa.
Oliko loma rai-rai? Tavallaan. Meininkiä riitti. Oheiset riistakameran kuvat olohuoneesta kertovat paljon hurjasta mökkielämästä, joka sisälsi kiinalaista lääketiedettä suomalaisella twistillä, Okinawa -venytyksiä, syömistä ja kevyehköä tissuttelua lihashuollon ohessa. Ja tietysti oli luokattoman huonoa teeveeohjelmatarjontaa sekä Tommy Tabermannia. Aika hurjaa!












Mökin ulkopuolella kävimme lähinnä tunturissa. Aamupäivällä lähdimme, iltapäivällä palasimme. Söimme Nasaruokaa foliosta, upposimme hankeen ja olimme melkein hukassa. Niistä reissuista riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka, mutta annetaan olla. Ettei kenellekään tule paha mieli! Ja kun ei saatu Tena Ladyä tähän sponsoriksi.









Viimeisenä lomapäivänä pukkasi hellettä terassille. Tiina teki Köyhän Naisen SiljaLinestä oman Lappi -editionin. Se oli valkkarin kanssa aika nannaa. Loistava päätös reissulle!



Mutta pimut sporttaa vielä uudestaan. Joskus. Jossain. Joskus on vielä pakarapäivä ja voi taas vapautuneesti v**tuilla oululaisille jääkiekon ystäville tunturissa. Joskus vielä kuvataan Unelmien Poikamies Äkäslompolossa.
Ja uusia unelmia kehiin, tämä lomaformaatti jäi nyt kestosellaiseksi!!!

tiistai 25. elokuuta 2015

Halkomäki: Viimeistä viedään?

 

Uhkailivat kovasti että tänään on tämän kesän viimeinen päivä. Että tää oli sitten tässä. Hitto.
Pakkasin käkikellot autoon lounaan jälkeen ja hurautin mökille sellaisella Nautitaan ny! -asenteella. Ja siinä sitten iltapäivän kuluessa vedettiin läpi kaikki kesän ihanat jutut mitä ikinä nyt toteutettavissa oli. Eli uimista, hiekkakakkuja, laituriköllöä, proseccoa, naistenlehtiä, kesämusaa, grilliruokaa, pannukaffetta pullan kera, savusaunan lämmitystä, vedenkantoa, vattupuskailua, pyörälenkkiä, hölkkälenkkiä ja lopuksi savusaunaan. Ja ihan lopuksi auringonlaskun ihastelua. Kotimatkalla käkikellot luukuttivat nollat taulussa takapenkillä mun puhelimesta Martti Servoa ja nakersivat näkkileipää matkaeväänä. Kotona sammuivat kuin saunalyhdyt. Kesä on kiva!


 


Lupasivat radiossa ensi yöstä ihan trooppista. Taidan keittää ison pannullisen teetä ja mennä kuistin rappusille sitä kaikkea ihmettelemään. Lämpöä. Tähtitaivasta. Satelliitteja. Pöllöjen ääniä. Tähdenlentoja. Elokuun yön tuoksuja. Ennen kuin tääkin on tässä. Ja on syyskuu. Mutta sehän on  tällaiselle syksyhullaantujalle ihan vaan silkkaa plussaa...


 
...niin, ja teille syysmasentujille ja kaikille muillekin tiedoksi, että siellä laiturilla köllötellessäni luin uusimmasta Ellestä:

"Sanotaan, että nainen on rumimmillaan helmikuussa, kun talvi on kuivattanut ihon ja vienyt värin naamalta.
Samalla logiikalla nainen on kauneimmillaan syyskuussa. Silloin iho on pehmeä, heleä ja kesän jäljiltä lämpimän sävyinen."


Että hei, syyskuu on tosi jees!
 

lauantai 24. tammikuuta 2015

Halkomäki: Armas Armas

 
 
Kuluneet kaksi päivää ovat palauttaneet uskoni ihmeisiin. Ja siihen, että kannattaa haaveilla.

Nuori tyttö ja sotapoika.
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten.
Kenttäpostikirjeitä.
Ajatuksia, haaveita, unelmia.
Toivoa, tunnelmia, tulevaisuutta.
Rakkautta paperilla.
 
Yhtäkkiä kirjeet loppuvat, eikä tyttö kuule pojasta enää koskaan.

Armas, mitä sinulle tapahtui?



Kirjeet kulkevat elämän mukana Suomesta Ruotsiin.
Tyttö lukee ne joka vuosi läpi.
Rakastaa salaa poikaa, jota ei ole koskaan edes tavannut.
Rakastaa. Ajattelee. Toivoo hyvää.
 
Seitsemänkymmentäkaksi vuotta myöhemmin ympyrä sulkeutuu.
Armas löytyy.



Uskomaton seikkailu. Olen elänyt kaksi päivää sellaisen tunnemyllerryksen vallassa, ettei hyvä tosikaan. Vuonna 2006 sain isotädiltäni nipun kenttäpostikirjeitä jatkosodan ajalta. Näistä kirjeistä kokosin artikkelin kotipaikkakuntani Veteraanimatrikkeliin otsikolla Rakkautta paperilla. Luettuani kirjeet läpi halusin heti lähteä etsimään Armasta, josko hän vielä eläisi. Villeimmissä unelmissani saisin viedä isotätini tapaamaan tämän herrasmiehen, vuosikymmeniä kirjeenvaihdon loppumisen jälkeen. En löytänyt Armasta. En seurakuntatiedoista, en yhteystiedoista. En mistään muualta kuin yliopiston kirjoilta. Lopulta oli pakko luovuttaa. Artikkeli valmistui ja asia jäi. Silti unelma Armaasta jäi elämään mieleni syövereihin.
Veteraanimatrikkeli julkaistaan vihdoin tänä keväänä. Asian noustessa taas esiin nousi myös Armas jälleen mieleeni. Torstai-iltana luin vuosien tauon jälkeen näitä kenttäpostikirjeitä ja yhtäkkiä välähti: Facebook! Periksi en anna. Kyllä nyt yksi heinolalainen sotapoika on tästä maasta löydyttävä vaikka mikä olisi!!!


Nopeasti otin kuvat vanhoista valokuvista ja rustasin ilmoituksen Facebookkiin. Sydän väpättäen. Ei ota jos ei annakaan, ajattelin. Mutta kuitenkin oli mahdollisuus, että joku jossain jakaisin kuvan, ja joku jossain tunnistaisi. Kahden ensimmäisen tunnin aikana jakoja tuli yli kaksisataa. Aamuun mennessä yli tuhat! Olin pudota tuolilta! Facebookin viestikansio pursusi vihjeistä, tsempeistä, kommenteista ja myötäelämisestä etsinnöissä. Ensimmäiset Armakset olivat ehdotettuina jo samana iltana kun ilmoituksen laitoin. Lähdin heti tarkastamaan vihjeitä ja google kävi kuumana. Perjantaina minulle soitti Yle Lahden radion toimittaja ja pyysi haastattelua verkkosivuilleen. Olivat poimineet ilmoitukseni Facebookin virrasta jo puffanneet juttua lähetyksessä. Iltapäivällä jakoja Facebookissa oli yli 4500. Viestejä tippui kuin plussapalloja. Armaksia löytyi paitsi Lahdesta ja Heinolasta, myös Kanadasta, USA:sta ja vaikka mistä kesämökkinaapureista. Oli aivan käsittämättömän hienoa saada ihmiset mukaan sellaisella innolla etsimään kanssani meille kaikille täysin vierasta ihmistä. Moni kommentoi viestissään, Oi, miten romanttista! No, eikö vaan olekin! Seuraavaan aamuun mennessä jakoja oli jo yli 10 000!

Niin uskomatonta kuin se onkin, Armas löytyi. Ei enää elossa, mutta Armaksen elämäntarina kuitenkin. Hänen tyttärensä ja poikansa. Yhden vihjeen seurauksena yksi täysin hakuammuntana lähetetty sähköposti, ja se oli siinä. Vastaus. Hänen tyttärensä. Ihminen, jolle pöydälläni olevilla kenttäpostikirjeillä oli merkitys. Hän oli varmasti aivan yhtä hämmentynyt tilanteesta kuin minäkin.

Tyttö ja sotapoika olisivat voineet vielä tavata. He olisivat ehtineet tavata, jos olisin onnistunut etsinnöissäni silloin 2006. Se todella harmittaa minua. Se olisi ollut TODELLA JOTAKIN!
Mutta on tämäkin löytö myös todella, todella tärkeä. Paitsi minulle, niin erityisesti sille tytölle.

Sotapojan tunteista en tiedä, mutta tytön tiedän.
Rakkaus ei koskaan kuole.