Oikeastaan lähdin kirjoittamaan tätä vertaistuki mielessä...jos ruudun takaa löytyisi toisia äitejä/isejä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia tai vinkkejä.
Meillä on nimittäin tänä syksynä ollut ajankohtainen aihe
rajat. Niin kotona kuin koulussakin.
Lapsen maailma näyttää avartuvan aika paljon koulun aloituksen myötä. Ennen niin kiltin ja "näpeissä pysyvän" lapsen maailmaan astuu vaikutteita, jotka kaikki eivät ole välttämättä hyviä.
Syksyllä oman lapseni sanavarasto laajeni kattamaan kaiken maailman homottelut ja kirosanat. Kotona näyteltiin käsimerkkejä ja puhuttiin lyhenteillä, joiden tarkoituksesta ei ollut lapsella mitään hajua.
Eroahdistusta pikkusiskosta, joka nyt on päivisin eri paikassa kuin esikoinen, purettiin näyttävillä riidoilla ja lähes käsikähyillä sitten kotona, kun pitkän päivän jälkeen sisarukset taas kohtasivat.
Oli pakko tehdä jotain. Viheltää peli poikki.
Lasten ollessa pienempiä meillä sovellettiin moneen asiaan Ben Furmanin Muksuoppia. Siinähän lapselle opetetaan jokin taito, jota hänellä ei vielä ole. Taidon oppimisen merkiksi kerätään esim. tarroja ja kun kasassa on sovittu tarramäärä ja homma sujuu, seuraa siitä jokin isompi palkinto. Meillä tämä toimi loistavasti esimerkiksi silloin, kun iltatoimet meinasivat mennä yleiseksi hulinoinniksi tai ulos pukeminen oli showta. Tarrat motivoivat ja niskurointi pääsi siinä sivussa unohtumaan.
Tänä syksynä näytti kuitenkin siltä, että Muksuoppi on liian lälly. Sanaa pitää uskoa ilman palkintoakin. Otimme lauman koolle ja neuvottelimme yhteiset pelisäännöt. Ne kirjattiin ylös ja näyttävät tältä:
Käytännössä siis sovimme, mitkä asiat aiheuttaisivat rastin perhekalenteriin ja jos rasteja oli kertynyt viikon aikana liian paljon (4 tai 6), siitä seurasi rangaistus. Rastittomasta viikosta oli luvassa extrapalkinto, euro lisää viikkorahaan.
Homma alkoi toimia oikein hyvin ja on toiminut tähän päivään saakka (vasta tällä viikolla koettiin eka karkkipäivän menetys ja eka extrapalkinto). Temperamenttinen esikoinen on oppinut hiukan säätelemään räjähdyksiään ja sitä, mitä ympäristöstä kannattaa omaan käyttäytymiseen imuroida. Uppiniskainen juniori sen sijaan on päässyt lähes tavaksi tulleesta jumpittelustaan.
Lisäksi ollaan esikoiselle ilmoitettu, että jos koulusta tulee viestiä että siellä on hölmöilty, niin se tietää automaattisesti ainakin karkkipäivän menetystä.
Sitten aiheeseen viikkoraha. Kuinka paljon on sopivasti? Meillä lapset saavat 2 euroa viikossa. Mutta viikkorahan saaminen edellyttää, että kotona pitää tehdä sovitut kotityöt. Lapsethan pystyvät jo vaikka mihin, ja kummasti helpottaa omiakin hommia, kun joku toinen tyhjentää tiskikoneen, kattaa pöydän tai vie roskat. Nuorempi sai itse päättää tuleeko mukaan viikkorahasysteemiin nyt vai vasta ensi syksynä. Halusi mukaan nyt.
Yllättävän hyvin ovat hommat sujuneet, vaikka välillä kuuluukin vanhemman lapsen suusta, että "sen ja sen ei tarvi tehdä kotona mitään ja silti se saa viikkorahan".
Samaa asioiden vertailua kuulee lähes päivittäin erilaisten tavaroiden suhteen. Pitäisi olla kosketusnäyttöpuhelimet ja tabletit ja päästä nettiin tekemään sitä sun tätä.
Tässä on välillä äitinä sellainen olo, että omia rintamalinjojaan saa puolustella kuin Kollaassa konsanaan.
Toisaalta olen ajatellut sen niin, että helpompi on asettaa rajat nyt kuin viiden vuoden päästä...silloin vastassa on kaksi murkkutyttöä, enkä usko homman siitä paljoa helpottavan!? Vai onko jollain kokemuksia? Mitä on odotettavissa? Ja jos nyt saa maata telkkarin edessä pehva homeessa ja "hotelli" pyörii ympärillä 24/7, niin en usko että niihin kotitöihin motivoituu yhtään sen paremmin vähän vanhempana.
Materiaalilla hankittuun onnellisuuteen en ole uskonut koskaan ja mieluusti olen se paskamutsi, joka pistää lapsensa leikkimään ennemmin käpylehmillä kuin pelaamaan jotain virtuaalimaailmapeliä netissä kaiken maailman häröjen keskellä.
Lasten ollessa pieniä ajattelin, että kunpa ne nyt kasvaisivat oikein pian ja sitten olisi niin helppoa. Voi kuinka tyhmä olin silloin! Kyllä kai ne vanhempien murheet pysyvät vakiona, muuttavat vain muotoaan. Nyt tuntuu siltä, että käsivarsilla köllötellyt käärö oli aika paljon helpompi tapaus kuin oikeuksistaan räyhäävä ekaluokkalainen...
ps. Samasta aihepiiristä ovat kirjoittaneet myös ihanat blogikollegani
Ellis: http://ellishandmade.blogspot.fi/2014/11/being-mother.html
ja
Eija: http://melskelanlapset.blogspot.fi/2015/01/makin-haluun.html