Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 26. joulukuuta 2016

Puntari: Joulu saapui meillekin

Puntarissa on rauhoituttu toden teolla joulun viettoon. Vielä joulunalusviikko kului tiiviisti töissä ja oppilaiden joulujuhlaesityksiä valmistellen, todistuksia kirjoitellen ja uuteen lukukauteen jo henkisesti valmistautuen. Keskiviikkona vietimme joulujuhlaa ja torstaina saattelimme oppilaat joululomalle kirkossa pidetyn jouluhartauden myötä.

Meillä kävi siivooja maanantaina ja päätin, että erillistä joulusiivousta ei sen lisäksi isommin tarvita. Yksi stressi vähemmän. Ilolla olen maksanut reilun satasen kuussa siitä, että joku muu kuin minä säännöllisesti imuroi, pesee lattian, puunaa vessat, tuulettaa matot jne. Se raha menee oikeastaan suoraan mun henkilökohtaisen hyvinvoinnin lisäämiseen.
Käytinkin joulusiivouksesta jääneen ajan siihen, että sain nähdä niitä ihmisiä, joita ei näiden arkikiireiden keskellä juuri ehdi nähdä.
Alkuviikosta käytiin lapsuudenystäväni (Saiman kummitäti) luona ja päivitettiin kuulumiset puolen vuoden ajalta. Meillä on se autuas tilanne, että juttu jatkuu aina ilman suurempia lämmittelyjä suoraan siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Sama näyttää olevan myös jälkikasvumme suhteen: leikki käynnistyi n. minuutti siitä, kun oltiin päästy sisälle.

Jouluaaton aattona lähdimme kierrokselle Kangasalle. Kävimme pikaisesti moikkaamassa kummipoikaani ja hänen perhettään Ruutanassa.
Nappasin aikaa ihmisten näkemiseen siivouksen lisäksi myös leipomisesta, ja jätin kaikki suunnitellut joululeivonnaiset tekemättä. Sen sijaan kävin Kangasalla Paakarista hakemassa muutaman suklaaleivoksen joulukahvipöytään. Konditorian myyjä antoi lapsille kauniisti koristellut ja pakatut piparit, ja joulumieli nousi heti potenssiin kymmenen.
Anoppilassa poikkesimme glögillä ja karjalanpiirakoilla, jonka jälkeen suuntasimme vielä viimehetken ostoksille. S-marketissa oli partiolaiset pakkaamassa ihmisten ostoksia, ihana idea! Pakko oli sujauttaa pari euroa kiitokseksi partiopojalle hyvästä palvelusta.
Löytötexistä haimme hautakynttilät ja ulkotulet ja kassajonossa koin ihanan yllätyksen, kun bongasin opiskelukaverini Saijan perheineen. Pikaiset halaukset ja kuulumiset saatiin vaihdettua Saijankin kanssa.
Sitten piipahdimme vielä pikaisesti ystäväperheen luona viemässä joulumuistamiset heille. Nämä kaikki vierailut olivat itselleni sitä, mitä kaipasinkin. Ajattelin ennen, että joulumielen löytymiseen vaaditaan hirveä kiire ja työlista, mutta kyllä se oma joulufiilis löytyi nimenomaan tästä pienestä tonttuilukierroksesta ystävien luona.

Kangasalta lähtiessä kävimme kierroksen Pälkäneellä ja Luopioisissa isovanhempien ja muiden läheisten haudoilla. Vaikka hautausmaa tulvi vettä ja ilma oli kurja, kynttilämeri oli jo aaton aattona vaikuttavan kaunis. Mieli rauhoittui kummasti siellä kävellessä.

Kotona tehtiin illalla vielä pienet valmistelut tyttöjen kanssa. Minä tein lihapullia, Saima pilkkoi ainekset rosolliin, Maire kirjoitti joulupuheen ja yhdessä koristeltiin kuusi ja pipareita.
Iltasaduksi piti vielä lukea Mauri Kunnaksen Koiramäen Talvi -kirjasta se osuus, jossa kerrotaan Koiramäen väen joulunvietosta. Se kuuluu meidän jouluun (ihan niinkuin kaikki Kunnaksen jouluaiheiset kirjat).

Aattona herättiin riisipuuronkeittoon ja Sakarikin kotiutui töistä. Laitettiin mies heti nukkumaan ja jatkettiin kodin pieniä valmisteluja. Joulurauhan julistuksen jälkeen tehtiin päätös, että tänä vuonna ei mennä lainkaan kirkkoon, vaan rauhoitutuaan kotiin. Alettiin valmistella joulusaunaa kuntoon ja keiteltiin kahvit puoli neljäksi, kun mummu ja pappa saapuivat meille joulunviettoon. Aatto kuluikin perinteisen kaavan mukaan herkkuineen, lahjoineen ja saunotteluineen. Valvottiin lähes puoleen yöhön ja muisteltiin kaikkia lapsuuden jouluja ja niitä aikoja, kun meillä oli hevosia Aitoossa.

Joulupäivänä otettiin rennosti. Tehtiin taidetta joulupukin antamilla pastelliliiduilla ja vesiväreillä. Osa otti päiväunet. Kirjoja ja lehtiä luettiin. Syötiin vielä porukalla jouluateria ja kahvin kanssa nautittiin Mairen ja Saiman tekemät mustikkatuorejuustojälkiruuat.  Mummun ja papan lähdettyä katseltiin Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja, syötiin karkkia, luettiin kirjoja, saunottiin yli tunti (jalkakylvyn kera) ja illalla vielä herkuteltiin juustoilla ja kekseillä ja joulupukin tuomilla herkkuoliiveilla.

Tapaninpäivän aamuun nukuttiin hyvin ja sikeästi. Tuulinen sää on nyt selkenemässä jopa lähes aurinkoiseksi ja tänään olisi tarkoitus uskaltautua jo uloskin vähän liikkumaan.
Mieli ja keho onkin saanut sekä henkistä että ihan konkreettista ravintoa lähipäivinä runsaasti, joten tästä on mukava jatkaa joululoman viettoa!

perjantai 23. joulukuuta 2016

Halkomäki: Hyvä Joulu

Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.

Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.


Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.


Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.

Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.


Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.

Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.


Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.

Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!


Rauhallista Joulua jokaiselle!
Oli lunta tai ei.



maanantai 12. joulukuuta 2016

Halkomäki: Vink vink vinkkausta!




Maitolaiturin menoa pidempään seuranneet lukijat tietävät, että meillä Tiinan kanssa on varsin lämmin suhde Nokian suuntaan Nansolle. Niinpä Nansoa koskeneet lakkautusuutiset olivatkin suuri suru sekä Puntarissa että Halkomäessä. Onneksi tuotanto ei kuitenkaan kokonaan lakannut ja nyt saamme Nanson lisäksi nauttia myös laadukkaista Nokian Neulomon tuotteista.


Jonkun ihmeen sosiaalisen median mainoksen kautta eksyin kerran Verson Puodin sivuille, ja nyt onkin ihan pakko vinkata teille tämä mainio pieni kangas-/vaatevalmistaja. Jolla on myös yhteydet Nokian suuntaan! Laadukkaita ja hauskoja kankaita ja persoonallinen Taimi -mallisto. Naisille, miehille ja lapsille.  Mä löysin sieltä kerralla monta suosikkia, ja jos kotoa löytyisi vielä ihan pikkuruinen napero, niin olisin varmaan jo aivan seonnut tilausta tehdessäni!!!



Syksyllä Verson Puoti teki yhteistyötä Nokian Neulomon kanssa, ja toi ennakkotilaukseen yhden mallistonsa mekon, joka on kokonaan suomalaista työtä. Yhdessä -mekko. Made in Nokia. Kun kerrankin sai niin persoonallisen ja kivan mekon suomalaisella laadulla, niin olihan se hankittava! Hintakin kohdillaan. Samaan syssyyn tilasin poikasille trikoopaidat.  Ja kaikkea muutakin kivaa olisi ollut tyrkyllä myös niin Tiinalle kuin tytöillekin. Tiedän mistä seuraavan kerran vaatelahjoja hankin!

Yhdessä mekko! Sopii varmaan ihan kaikille vartalotyypeille!
Napitus ja huppu ovat hauskat!
Alahelman rypytys kuminauhoineen takaa käyttömukavuuden.

Taskut tuovat rentoa ilmettä yhdessä hupun kanssa.
Hihansuiden pitkä resori antaa vapautta säädellä hihan pituuden sopivaksi.

Käy kurkkaamassa Verson Puodin sivut täältä! Facebook -sivut täältä.
Ja Nokian neulomon sivut löydät täältä.

Pukin matkaan saattavat vielä ehtiä, mikäli tuotteita on saatavilla.


Ja Ps. tämä ei ole mikään maksettu mainos,
ihan vaan vinkkaus! :)

lauantai 10. joulukuuta 2016

Puntari: Viikonlopun paras hetki

Viikonloppuihin liittyy usein melko kovat odotukset ja paljon suunnitelmia. Etenkin näin joulun aikaan pitäisi muka ehtiä tehdä kaikenlaista. Siivota komeroita, hankkia lahjoja, neuloa, suunnitella joulun ruokalistaa, kuntoilla...

Tänä syksynä viikonloppuni ovat olleet erilaisia kuin ennen. Aikaisemmat viisi vuotta olen joka sunnuntai-illat viettänyt urheiluseuran liikuntavuorojen vetäjänä paikallisella liikuntasalilla ja se taas on aiheuttanut ikävän tilanteen: mehevän sunnuntaipäivällisen viineineen tai muine ruokajuomineen on saanut unohtaa.
Kuluvan syksyn ajan sunnuntaini ovat olleet kuitenkin vapaita, sillä siirsin kahvakuularyhmän perjantai-iltaan. Nyt kun saavun perjantaina töistä kotiin, ehdin laitella perheelle ruuan, pistää pyykit koneeseen ja kuivumaan, raivata huushollin suht siedettävään kuntoon ja vielä mahdollisesti heittää pienen happihyppelynkin ennen salissa tapahtuvaa hikoilusessiota. Ennen kahvakuulailua napsautan tietysti saunan lämpiämään. Kun vähän ennen kahdeksaa tulee kotiin, riisuu hikiset jumppavaatteet, rojahtaa vissy- tai oluttölkki kädessä saunan lauteille, on olo käsittämättömän euforinen. Ikään kuin koko kuluneen viikon kiireet olisi pyyhitty pois kokonaan!

Viikonloppujeni huippuhetki on tuon perjantain nollaussession lisäksi lauantaiaamu. Tilasin marraskuussa itselleni uuden HS Viikko -lehden, joka on oikeastaan vastaus kaikkiin rukouksiini. Olen jo pitkän potenut vakavaa puutostilaa, kun meille ei ole tullut paikallislehden lisäksi mitään muuta sanomalehteä. Aamulehti tarjoaisi toki pirkanmaalaista uutisvinkkeliä, mutta ruuhkavuosien keskellä olen todennut, että joka päivä ilmestyvän lehden lukemiseen ei yksikertaisesti
 riitä aika.


Lisäksi täällä maaseudulla jakelu mättää, eli jos haluan lukea lehteni aamulla, se pitäisi hakea pikitien varressa sijaitsevasta "heittolaatikosta", jonne en kyllä kahden pienen lapsen äitinä mitenkään kerkiä raahustamaan aamutoimien säpinässä. Postin mukana jaettu lehti ehtisi luettavaksi vasta iltapäivällä, ja silloin onkin sitten jo ne harrastukset jne.
Mutta HS Viikko. Luojalle kiitos tästä keksinnöstä! Lehti tulee postin mukana perjantaisin ja sisältää reilut sata sivua luettavaa. Eikä jutuissa pyöritä Kehä kolmosen sisäpuolella, vaan lehti luo katsauksen mielenkiintoisimpiin ilmiöihin viikon varrelta, kotimaasta ja ulkomailta. Luettavaa riittää ihan varmasti kahdelle viikonloppuaamulle.

Sen verran vanhanaikainen tyyppi olen, että minulle sanomalehden pitää olla oikea. Sen pitää haista painomusteelta ja sen pitää tuntua yhtä aikaa pehmeältä ja karhealta sormien välissä. Tablet-version lukijaa minusta ei tule niin kauan, kun printtimedia elää. Haluan kokea aamupalapöydässäni sekä höyryävän kahvin tuoksun että sanomalehtipaperin kahahdukset.

Lukeminen on ollut tällä viikolla tapetilla paljon. Pisa-tuloksista on uutisoitu ja kerrottu sekin, että kodin lukemisilmasto vaikuttaa suoraan myös lasten oppimistuloksiin.
Lukeva ihminen on saanut minun silmissäni aina yhtäläisyysmerkit sivistyneen ihmisen kanssa. Ja sivistynyt ihminen lukee myös sanomalehtiä. Ei vain tietääkseen, vaan ymmärtääkseen.