Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Halkomäki: Pako saareen



Terveisiä kesästä! Jihuu!

Kesäloman alettua pakkasimme reput ja siirryimme mukavuuksien ääreltä askeettisen mökkielämän pariin. Huvila ja huussi, kaasuliesi ja rantasauna. Niin paljon tapahtui kevään aikana, että oli ihan vaan pakko päästä pois kotoa ja rauhoittumaan olennaisen pariin. Koululaiset etenkin tuntuivat olevan kaikesta sekaisin kuin seinäkellot, ja suorastaan vaativat mökille pääsyä HETI!



Vaikka mökillä pyörii samat arjen perusrutiinit kuin kotonakin, on siellä kuitenkin ihan toisenlainen elämänmeno. Ja jotenkin minä rauhoitun siellä paljon paremmin kuin kotona. Kotikouluaika oli antoisa, mutta rankka. Myönnän, että sen loppuminen on toisaalta helpotus, vaikka varsin mukavia suunnitelmia oltiinkin tehty toukokuun loppuun saakka. Omien haasteidensa kanssa kamppaileva tokaluokkalainen tarvitsi paljon tukea ja läsnäoloa, vieressä istumista, kannustusta, rajanvetoa ja selvät sävelet kaikesta tekemisestä. Eskarilainen juhli ikäkautensa mukaisen uhmaiän pyörteitä, ollen yleensä täysin yhteistyökyvytön ja jääräpäinen äyskijä ja tiuskija. Ei osaa, ei haluu, ei viitti. Ja kaksivuotias. No. Kaksivuotias. Kuvitelkaa nyt. Välillä istui veljien vieressä hymyssä suin tekemässä värityskirjaa silmät säihkyen, seuraavassa hetkessä oli siirtynyt äänettömästi vessaan, missä kasteli käsisuihkulla kaiken seiniä myöten ja liotti vessapaperirullasta paloja lavuaariin niin että se tietysti tukkeutui ja tulvi yli. Tai puristeli juuri ostetun hammastahnatuubin lavuaariin mistä hieroi sitä kaikkialle, eikä vähiten hiuksiinsa. Tai kiipesi yläkertaan ja purki vaatelipaston viidestä kerroksesta kaikki viikatut vaatteet lattialle kasaksi. Purki myös olohuoneen dvd-levyt lattialle kansilehtiä myöten, suttasi koululaisen kirjoja, karkaili pihalle kahden kerroksen ulko-ovista, kaivoi nokea takasta, kaatoi puoli litraa mustikkasoppaa keittiön matolle ihan vaan koska osasi. Sen lisäksi että halusi tietenkin aktiivisesti osallistua aina myös ruoanlaittoon työpöydällä istuen. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni. Näiden kolmen pikkutyypin yhdistelmällä päivät olivat siis melkoisia. Toiset tosi mukavia, jotkut jopa ihan superihania, ja jotkut sitten niitä, jolloin ajattelin että jos en satu kuolemaan koronaan, kuolen varmasti aivoverenvuotoon. Muutama ilta meni itku kurkussa. Joku supermutsi olisi varmasti pyörittänyt tämän yhtälön helposti vaikka vasemmalla kädellä, mutta tällaisella hengettömällä tapauksella se otti koville. Jaksamisen äärirajat paukkuivat. Olihan siinä tietenkin kotikoulun ja harrastusten etätehtävien lisäksi muutkin haasteensa jotka toivat vielä lisäkuormaa, ei vähiten huoli läheisten selviämisestä. Kovia aikoja, ihan kaikille. Jokaiselle omalla tavallaan.
No sitten jatkuikin koulu ja piti taas sopeutua siihen normiarkena. Ja kohta alkoi kesäloma, uusi normiarki! Ja tässä sitä nyt ollaan. Kotona keittiön pöydän ääressä, iho auringosta hehkuvana, järviveden pehmentämät hiukset laineilla ja Kukkia-järven auringonlaskujen kulta silmissä. Pyykkikone pyörii.



Mökkielämä tietää pannukahvin ja kaurapuuron keittämistä aamulla ja valtavien ruokamäärien kulumista pitkin päivää. Lasten energian kanavoimista milloin uimiseen, milloin kalastukseen, milloin remppahommiin papan kanssa tai puusavottaan. Yöllä nukutaan mökin parvella ilman peittoja lintujen laulaessa avoimen ikkunan takana. Aamupalan laittelen usein yksin, ihan omassa rauhassa. Lapset nukkuvat sikeästi kuin murmelit. Aamukahvia on ihana juoda terassilla lempeän lämpöisinä aamuina ja katsella tyyntä järvenselkää auringonvalossa. Sama pieni oma hetki mahtuu myös iltaan, kun kaikki lapset ovat unilla. Iltatee ja lukemista. Ihan luksusta!


Ensimmäinen lomaviikko oli lapsilla taas sellainen, että kaikkea olisi pitänyt saada ja ehtiä tehdä, eikä mihinkään oikein jaksaneet keskittyä. Mutta nyt kun ovat löytäneet omat suosikkipuuhansa, viettävät aikaa niiden parissa. Aamuinen mato-onkimeditaatio toistuu keskipäivällä ja illalla. Virveliä heitellään, katiskaa koetaan. Uiminen on tietenkin myös lempipuuhaa, samoin melominen ja suppailu. Ja iltaisin saunotaan, sen jälkeen onkin kaikilla uni herkässä. On ihana nähdä lasten silmistä se kesän ja siitä nauttimisen ilo, mikä tuikkii katseessa iltapalapöydässä päivän juttuja kerratessa. Kukaan ei kaipaa televisiota tai muita viihdykkeitä, kun voi tehdä kaikkea muuta mukavaa. Vaikka tekemistä on paljon, silti nukkumis- ja syömisrutiinit pysyvät mökilläkin, vaikkakin vähän toisenlaisella aikataululla kuin kotona. Se pitää paketin kasassa. Ja mun pääni!











Muutama päivä ollaan tässä taas kotosalla ja sitten juhannuksen viettoon takaisin mökille.  Puutarhahommia ja muutamia lasten menoja luvassa tälle viikolle. Ja leipomista. Ihanat kesäpäivät jatkuvat sääennusteiden mukaan. Erilainen kesä, ja just siksi taas se paras kesä! Nautitaan!












maanantai 20. huhtikuuta 2020

Halkomäki: Tätä tää nyt on!


 Tätä on mulla ja sulla ja hänellä ja meillä ja varmaan teillä ja heilläkin. Tätä karanteenielämää. Kaikilla vaan vähän omanlaistaan ja omiin olosuhteisiin muovautunutta erikoistilanne-elämää. Olin kirjoittanut juuri ennen koronaa sellaisen viittä vaille valmiin tekstin tänne plokiin, ja piti sitä siinä sitten jatkaa vielä hiukan. No jäi jatkaminen. Kun meidän kotikoulurumba lähti pyörimään, niin siinä kävi hyvin pian selväksi ettei tarvitse plokin pariin palata ennen kuin arki normalisoituu. Päivät kun täyttyvät aamusta iltaan lasten jutuista ja illalla sitä raahustaa mieluiten vain sänkyyn. Juuri kun olin vuosien olotilojen jälkeen saanut itselleni energiatasot sille mallille, että vihdoin iltaisin jaksoin jo puuhastella jotain omia juttujani...ja ajattelin, että pitkästä aikaa aktivoidun tänne, koska kirjoittamista on ollut niin kova ikävä. Ja nyt tuli tämä. Mutta kuinkas kävikään. Kyllä, olen iltaisin aivan silmä poskella. Mutta myös päätin, että tämä on nyt mun juttuni, just nyt tässä ajassa. Vaikka kerran viikossa, mutta kuitenkin! Koska kaikki mun kaksi harrastustani, pilates ja akvarellimaalaus ovat nyt tauolla, on pakko saada jotain omaa edes hetkeksi.



Viimeisten viikkojen aikana olen ollut entistäkin onnellisempi siitä että asun maalla. Ja että on oma kotitalo, piha ja puutarha. Ja vähän kasvimaan tynkääkin. Kyllä mulle olisi kauhukuva viettää näitä päiviä, jotka muuttuvat viikoiksi, ja siitä hiljalleen kuukausiksi, jossain pienessä kaupunkiasunnossa asfalttiviidakon keskellä. Vaikka salaa sellaisesta välillä haaveilenkin, niin tässä tilanteessa se veisi lopunkin järjen. Sekä minulta, että lapsilta. Tänäänkin tunsin syvää onnellisuutta kotikoulun välitunnilla, kun sain upottaa pistolapion multaan ja nakata ruohopaakkuja kottikärryihin tiuhaan tahtiin. Päästellä eskarin uhmasta ja koululaisen rutinasta tulleita höyryjä pihalle. Katsella kun kaikki kolme tenavaa painatti pitkin pihoja pikkuruisilla polkupyörillään.


Tänään oli pitkästä aikaa tyyni ja lämmin päivä, oikein sellainen ihana kevätpäivä. Alun pilvisyyden jälkeen saatiin aurinkoakin. Puutarhassa kasvit heräilevät hiljalleen, ikkunalla pelargonit kasvattavat uusia vihreitä lehtiään. Maljakossa omenapuun väkkyräisiä oksia koristaa pienet nuput. On ihana seurata tätä kasvua! Vaikka sama ilmiö toistuu joka vuosi, tänä vuonna se on sykähdyttänyt minua enemmän kuin aikoihin. Ehkä se on sitä, että tässä taas jaksaa katsella ympärilleen, ja jaksaa myös katsoa omaan sydämeensä. Mistä se nauttii, mistä saa voimaansa. Vauva-ajat ovat takanapäin ja tänä vuonna jää ehkä vähän aikaa ja energiaa myös oman pihan juttuihin. Aika monta kesää se onkin pärjännyt omillaan, vain ruohonleikkuri ja trimmeri kaverina. Jospa tänä kesänä ihan tukiverkot pioneihinkin! Ja kasvimaalle muutakin kuin muksujen omat porkkanat. Kasvimaalla tehtiin koko perheen voimin raivaushommia viikko sitten, ja toiveissa olisi perustaa uusi vadelmapenkkihässäkkä vanhan jo taantuneen tilalle. Yksi kasvatuslaatikko mansikkaa lisää, lapsille herneitä ja minulle sipulia. Kompostikasaan pari kesäkurpitsaa. Siinähän sitä jo huimaa tavoitetta! Kirjalaatikon uumenista kasvimaakirja huutelee mun nimeäni nyt vahvasti, mutta nähtäväksi jää jaksanko vielä vastata sen kutsuun. Onhan se kevät ensi vuonnakin.


Olen myös todella onnellinen siitä, ettei tämä poikkeustila puskenut päälle lokakuussa. Vaikka se ei itselleni olisi ollut mikään kynnyskysymys, tiedän että monelle se olisi sitä ollut. Olen myös tosi onnellinen omasta palokuntalaistaustastani juuri nyt. Olen suuren osan elämääni harjoitellut kaikenlaisten poikkeustilanteiden varalle, joten suhtautumiseni tähänkin aikaan on hyvin rauhallinen. Tämä on "onneksi vain tällainen virus". Ei ydinlaskeuma. Tai sota.
Myös Marttailuharrastus on auttanut näkemään tämän ajan haasteena ja mahdollisuutena muutokseen, mitenkään asian vakavuutta vähättelemättä.
Olen onnellinen siitä, että minulla on ihan hyvät työkalut selvitä tästä poikkeustilasta. Kunhan vain muuten selviän hengissä! Kotiäidin elämä on viimeiset liki yhdeksän vuotta pyörinyt täällä kotona perheen ydinasioiden ympärillä, ja sitä se tekee edelleen. Nyt siihen on lisättynä kaikenlaisia haastekertoimia, joita yritän parhaani mukaan ottaa haltuun.



Huomenna jatkuu lapiohommat välitunnilla. Multaa kynsien alle, niin elämä tuntuu elämältä!

Pysykää kotona, pysykää terveinä! 
Ei mitään hätää, sanoisi meidän kaksivuotiaskin.
Voima olkoon kanssamme!
 <3