Halkomäki: Keittokirjan lisälehdillä

Viime päivinä ollaan äidin kanssa vietetty sellaista arkistonhoitajaelämää. Istuttu meidän keittiön pöydän ääressä tutkimassa vanhoja keittokirjoja ja reseptejä. Edessä kahvimuki ja pinoissa ruskealla voimapaperilla päällystettyjä isomummuni keittokirjoja. Samaisen Hilman, pitokokin, josta kirjoitin aikaisemmin Martta-asiaa. (Klik!) Pinon suurimmat kirjat ovat tutut Keittotaito sekä Kotiruoka, mutta muutama pienempikin mahtuu joukkoon.

Kotiruoka vuodelta 1913, kun Hilma oli juuri avioitunut Fransin kanssa ja sukunimeltään Sivula.

Muistiin on kirjoitettu myös Kyllikin kakku. Pitääkin kokeilla!

Hilman keittokirjojen avaaminen on aina sukellus historiaan. Ei pelkästään siksi, että ruoka- ja leivontaohjeet ovat vuosien saatossa muuttuneet, vaan myös kaiken kirjoihin talletetun oheismateriaalin vuoksi. Sivujen välissä ja ruskean voimapaperin taitteissa ovat säilyneet niin kahvikutsukortit, hääkutsut, kuolinilmoitukset, postikortit, joulutervehdykset, lauluvihkot, lehtileikkeet kuin kokouskutsutkin. Kirjojen kansilehtiin on liimailtu mietelauseita ja kirjattu ylös lääkkeiden nimiä aina pukamavoiteista hevosen hiertymiin, sian lääkkeeseen (etikkaa maidon sekaan, sama lääke sopii angiinaan), niveltulehduksiin ja lasten ihottumiin.
Kirjojen kieliasu on nostalgisen hurmaava, pidetään kahvikekkereitä ja leivotaan kaakkuja joihin tulee suudaa ja kristallisokeria. Toisaalta sieltä löytyy ruhojen paloitteluojeet niin kanalle, lampaalle kuin naudallekin.
Tarkoituksenamme on ollut selailla sopivia ohjeita kesän Sadan sortin päiväkahveille, mutta todellisuudessa suurin osa ajasta on mennyt näihin kirjojen välissä piileviin aarteisiin tutustuessa.

Haapamäen Kartanon vaarin hautajaisten muistovärssykin on pysynyt tallessa!

Isoisomummulle Ruotsista lähetetty kortti!

Sukulaismies tämä herrastuomari.

Yhden Sivulan kaupan keskeneräisen rätinkivihkon sivuille Hilma on kirjoittanut reseptejä, mutta ainakin käsialan perusteella myös joku toinen on vihkoa täyttänyt. Vihkon loppupuolen resepteihin Hilma on tarkkaan kirjannut lähteet; mistä resepti on saatu, keneltä, millainen historia sillä on jne. Monia eri leivontakilpailujen voittajareseptejä vihkosta löytyy myös.

Kirjoja selatessa ei tarvitse ihmetellä, mihin ennen vanhaan ihmisten aika kului. Kaikki piti tehdä itse, alkaen voista, jauhoista, kermasta, perunajauhoista, korppujauhoista ja hienosta sokerista. On siinä ollut askaretta Hilmallakin pitokokkina! Ja sitten puulämmitteisissä uuneissa paistaa kaikki. Kun ei ollut kylmäsäilytystiloja, niin kotileivonnaisissa suosittiin hyvin säilyviä sortteja, eli korppuja ja pikkuleipiä. Äidin kertoman mukaan Hilmallakin oli komerossaan suuri peltirasia, jossa hän pikkuleipiä säilytti.

Erään keittokirjan välistä löytyi pieni taitettu paperi, joka paljastui kutsuksi. Naisylioppilaiden kristillinen yhdistys kutsui koolle maamme oppikoulujen tyttöjä yhdenteentoista kesäkokoukseensa Oriveden kansanopistolle kesäkuussa 1919. Siis melkein sata vuotta sitten! Tervetulleita olivat 14 vuotta täyttäneet oppikoulujen tytöt, ja osallistumismaksu oli 40 markkaa.
Kokouksen tarkoituksen kuvaus herätti meissä suurta hilpeyttä. Me tällä 2010 -luvulla elävät ihmiset kun valittelemme ainaista ja kasvavaa kiirettä pirstaleisessa maailmassa ja etsimme sen vastapainoksi sopusointua ja eheyttä mitä erilaisemmin tavoin. Mitä tekivät nuoret naiset viime vuosituhannen alussa? Elivät suuren rikkinäisyyden ja kuumeisen kiireen aikaa, kaivaten sisäistä sopusointua ja eheyttä!

Keittokirjan lisälehdiltä löytyi siis meitä kaikkia helpottava tieto. Oli aika mikä tahansa, niin kiire on  ja ihmismielet rikkinäisiä. Jokaisen aikakauden ihmisillä kuitenkin melko lailla samat murheet, mittakaava ja asiayhteydet vain vaihtelevat. Nelipäiväisessä kokouksessa vaikutti olleen niin tiukka päiväohjelma, että kiirettä sielläkin piti.  Toki väliin mahtui myös asiaan kuuluvia hartauksia.
Sitä, oliko Hilma kokouksessa, emme tiedä. Edellisenä vuonna hän oli juuri menettänyt sekä miehensä Fransin että molemmat pienet lapsensa, Taiston ja Helenen. Aikansa edistyksellisenä naisena ja yhteiskunnallisesti aktiivisena ihmisenä hän saattoi hyvinkin olla osallistujana.

Vanhoissa keittokirjoissa on paitsi näitä hauskoja yllätyksiä, myös todella paljon tietoa ja oppia kotitalouksien hyödyksi. Mitä niistä ei löydy, sitä ei tarvitse osata! Onko sulla hyllyssäsi vastaavia aarteita menneiltä sukupolvilta? Pidä tallessa!

Tähän loppuun laitan vielä hiukan helpotusta kaikille perheenemännille, jotka painivat ikuisen ruokalistaongelman kanssa. Joku on miettinyt valmiiksi listan juuri talviajan ruokavaliota ajatellen! Myös potilaille löytyy omia ruokavinkkejä tällaisen tautisen ajan avuksi. Hiiteen pitsa ja purilaiset, vanhassa vara parempi! Satavuotiaan Suomen alkutaipaleella syötiin yksinkertaisesti mutta hyvin!

Siitä sitten vain kokkailemaan viikonlopuksi talvisia herkkuja!

Halkomäki: Aavistus asui sikarilaatikossa!

Olen varmaan joskus kirjoitellut ohimennen muutaman sanan meidän suvun merkkinaisista, edesmenneistä sellaisista. Niin kuin legendaarisesta Helena-mummustamme, sekä hänen äidistään superselviytyjä-Hilmasta. Äitini puolen suvun naisten ketju katkeaa minun sukutietämyksessäni Hilman äitiin Nooraan, joka oli siis Tiinan ja minun isoisomummu ja keskikokoisen maatalon emäntä. Sellainen ahkera, osaava ja tomera, niin kuin nuo naiset nyt siihen aikaan ilmeisesti hyvin pitkälti olivat.

Hilmasta on ehkä kehkeytynyt meidän perheen parissa jo sellainen hiukan myyttinen hahmo. Hän eli käsittämättömän vaiherikkaan ja rankan elämän, mutta pystyi aina vaan säilyttävän elämänilonsa ja valoisan luonteensa koko elämänsä halki. Niin äiti on kertonut. Hilma kuoli vain hiukan ennen kuin minä synnyin. Hän oli arjen taitojen moniosaaja, lasten ja heikompiosaisten puolustaja ja ilmeinen lahjakkuus kaikissa kädentaidoissa. Hämäläisen maalaistalon tyttärestä tuli ensin karjakko, sitten myös pitokokki ja kankuri. Kauppiaan vaimona hän ehti olla vain vähän aikaa, kunnes tuli vapaussota ja vei häneltä miehen. Samana vuonna kulkutaudit veivät heidän kaksi pientä lastaan, Taiston ja Helenen. Hilma sairastui itsekin lavantautiin ja meinasi kuolla.

Vähän myöhemmin hän tapasi Kallen, ja lesken elämä vaihtui suuren kartanon ja menestyvän sahayrityksen emännöintiin. Syntyi kaksi tyttöä, Helena ja Terttu. Aikakaudelle tyypillisten pankkikeinottelujen vuoksi kartano, ja moni muukin suuri tila tällä seudulla, joutui vaikeuksiin. Koko Haapamäen kartano tiluksineen pakkohuutokaupattiin. Hilma perheineen muutti takaisin synnyinkotiinsa mukanaan vain ne tavarat, jotka oli itse kartanoon aikoinaan vienyt. Ja yksi salaa mukaan pakattu ryijy, jonka hän oli kartanossa ollessaan kutonut miehelleen syntymäpäivälahjaksi. Muutaman vuoden kuluttua Kalle kuoli aivokasvaimeen. Hilma jäi yksin kahden lapsen kanssa. Entinen kartanon emäntä elätti lapsensa kovalla työnteolla ja myymällä tekemiään käsitöitä, leivonnaisia sekä perunahimmeleitä joulun alla Helsingin Naistenmessuilla. Hän kuitenkin selvisi ja lapset lähtivät aikanaan maailmalle.
Vanhoilla päivillään Hilma muutti asumaan äitini lapsuudenkotiin ja huolehti äidistäni sillä aikaa, kun leskeksi jäänyt Helena-mummu opiskeli Helsingissä.

On siinä elämäntarinaa kerrakseen. Ja jotenkin ihanaa on se, että se tarina jatkuu täällä maan päällä edelleen, vaikka Hilma itse poistui areenalta jo 40 vuotta sitten. Upeat ryijyt, käsipyyhkeet, kylpypyyhkeet, pöytäliinat, rekipeitot, lakanat, esiliinat ja kansallispuvut jatkavat elämäänsä meidän kanssamme. Keittokirjat, reseptivihkoset, astiastot, patalaput ja leipälapiot, kuparipannut, kahvimyllyt ja kakkuvuoat muistuttavat Hilman kuuluisasta keittotaidosta. Lakanat viikataan edelleenkin samalla kaavalla kuin Hilma teki, ja onhan se varma että minäkin silitän AINA esiliinat ja keittiöpyyhkeet, ja taittelen tyynyliinat silityksen jälkeen kolmijaolla kaappiin. Niin tekee äitikin, ja niin teki Helena-mummukin, koska Hilma oli opettanut.

Vaikka en ole Hilmaa koskaan saanut tavata, tuntuu kuin hän olisi minulle hyvinkin tuttu ihminen. Meillä on samoja kädentaitoja ja kiinnostuksen kohteita, sama myyjäishulluus joulun alla ja intohimo laittaa juhlia. Rakkaus lehmiin ja maaseutuun, rakkaus metsään ja luontoon. Olen jopa käynyt samaa koulua, Lahden kansanopistoa, kuin Hilmakin.
Äiti on kertonut vuosien saatossa paljon tarinoita Hilmasta. Kun tietää sukunsa historian on helpompi ymmärtää nykypäivää. Itseäänkin. Tietää sukunsa rakkaudet ja rasitteet. Tietää mitä vaalia ja mitä karistaa kannoiltaan.

Aikanaan monen mutkan kautta löysin itseni Marttojen järjestämältä ruokakurssilta ja marttailusta tuli minulle tosi tärkeä ja rakas harrastus. Elämäntapa. Siinä samassa paketissa kiteytyy monta minulle tärkeää asiaa leipomisen, käsitöiden ja ruoanlaiton ohella. Monesti olen ihmetellyt, ettei Hilma koskaan ollut mennyt mukaan marttatoimintaan, sillä hän jos kuka oli taidoiltaan ja maailmankatsomukseltaan todellinen Martta. Minkäänlaista todistetta Marttayhdistyksen jäsenyydestä ei koskaan löytynyt. Mutta silti...asia jäi kaivelemaan. No, ajattelin lopulta ettei tällä seudulla varmaan ollut vielä silloin 1900-luvun alkupuolella Marttayhdistyksiä.
Viime kevättalvella siivoilin kirjahyllyäni ja jäin selailemaan Kansan emännän keittokirjaa. Se on Hilman perintöä, ja kas, Marttaliiton julkaisema! Ajattelin että Hilma on sen varmaan vaan hankkinut jostakin itselleen, ei sen kummempaa. Kunnes sitten eräänä päivänä tein löydön, joka muutti aavistukseni todeksi.

Äiti oli siivoillut kotona kaappeja, joissa säilytettiin Helena-mummun perintötavaroita. Siellä kaiken keskellä oli muutama vanha sikarilaatikko. Entisaikaanhan mitään ei heitetty pois, ja nuokin laatikot vastasivat käyttöarvoltaan varmaan nykyisiä Orthexin varastolaatikoita. Toisen laatikon sisäkanteen oli tehty lyijykynällä laskutoimituksia ja reunassa luki Pohjakassa 450,- . Hilman myyjäisreissujen kassalaatikko siis! Isän kanssa käytiin laatikoiden sälää läpi. Siellä oli Hilma-mummun elämä pienoiskoossa; nappeja, hakaneuloja, neppareita, onkikoukkuja tulitikkuaskeissa, kohoja, nuppineuloja, avaimia, käsityötarvikkeita, lankarullia ja vaikka mitä. Ja rasian pohjalla pahvinen, vihertävä pyöreä läpyskä.

                                    Marttamerkki.

Tuijotin merkkiä ällistyneenä. Ei voi olla totta! Todiste! Se on sittenkin totta! Hilma oli sittenkin Martta! Minun isomummuni, jo kauan ennen äitiäni ja minua ja Tiinaa! Se hetki sinetöi aavistuksen todeksi ja avasi yhden oman pienen polkunsa sukumme naisten historiaan. Tuo pieni neulanreikäinen merkki ja keittokirja ovat ainoana todisteena meidän kaikkien kolmen sukupolven naisten yhteisestä harrastuksesta. Oli se riemukas hetki! Vähän kuin olisi Rubiikinkuution ratkaissut. Tiedättehän!

Neljä sukupolvea tikapuilla! Alimpana isoisomummumme Hilma Eleonoora Uusitalo, jota Nooraksi kutsuttiin. Hänen yläpuolellaan isomummumme Hilma Sulima Vehoniemi (Ent. Sivula), hänen yläpuolellaan mummumme Helena Kyllikki Veikkala vierellään Äitimme Leena. On siinä emäntiä kerrakseen!

Halkomäki: Kansan naisille ja tolkun ihmisille!

1920

" Tarkoitus olisi, että tämä kirjanen tulisi tunnetuksi ja tutuksi kaikille perheenemännille, jotka ovat jääneet niitä tietoja vaille, mitkä ovat välttämättömiä yksinkertaisessa taloudessa.
Tämä kirja opastaa heitä valmistamaan halpaa ja terveellistä ruokaa perheellensä kotona löytyvistä tavallisista aineksista.
Samalla tahtoisin teroittaa jokaisen sellaisen emännän mieleen, joka omistaa vaikka pienimmänkin maatilkun, että hän heti viipymättä ryhtyisi perustamaan kotiinsa pientä kasvitarhaa, jos hänellä ei sellaista vielä ole. Siitä hän sitte saisi aineksia moneen terveelliseen ja huokeaan ruokalajiin.
Yksitoikkoinen ja yleensä kylmä ruoka veltostuttaa ihmisen ruoansulatuselimiä ja synnyttää hänessä monta terveydelle vaarallista nautinnonhimoa. Sitä vastoin vaihteleva ja hyvästi valmistettu sekä lämmin ruoka, vaikkakin kuinka yksinkertainen, poistaa monta nautinnonhimoa, esim. väkijuoman himon.

Jokaisella perheen emännällä on suuria velvollisuuksia perhettänsä kohtaan, ja sen vuoksi tulisi hänen niin talouden hoidossa kuin muutenkin valvoa perheensä etua ja tyytyväisyyttä. Sentähden soisin jokaisessa kodissa, vieläpä pienimmässä mökissäkin löytyvän emännän, jolla olisi harrastusta oikeaan talouden pitoon, keittotaidon oppimiseen, säästäväisyyteen ja kaikkien ruuaksi kelpaavien aineksien tarkkaan käyttämiseen. Tällä hän ei ainoastaan turvaisi kotiansa taloudellisista vaurioista, vaan myös laskisi perustuksen perheensä terveydelle, hyvinvoinnille ja siveydelle.

Ruuan arvo ei riipu sen paljoudesta, sen rasvaisuudesta t. m. s. vaan sen ravintokyvystä. Ravinnon tulee sekä pitää ruumiin lämpöä tasapainossa että myös korvata työn vaikuttamaa elimien kulumista. Ja sen vuoksi täytyy ruuastamme löytyä kaikkia niitä kemiallisia aineksia, joita tavataan ruumiimme elimissä ja nesteissä, ja erikseen sellaisia aineita, jotka ovat soveliaita ruumiin polttoaineiksi. Niin sanotut ravinto-aineet ovat: munanvalkuais-aineet, joita löytyy etupäässä eläinten  ja kalain lihassa, lintujen munissa, maidossa, herneissä y. m., rasva, jota on sekä eläin- että kasvikunnan tuotteissa, ja hiilivetymä, yleinen nimi sokurille ja tärkkelys-aineille viljalajeissamme, perunoissa ja muissa juureksissa, vihanneksissa j. n. e. Sitä paitsi tarvitsee ihminen muutamia lajeja suoloja sekä vettä. Suoloja löytyy sekä eläin- että kasvikunnan tuotteissa ja vettä löytyy joka ruoka-aineessa pienempi tai suurempi määrä. Valmistaessamme ruokaa, on tärkeää, että yhdistämme samaan ateriaan semmoisia aineita, että kaikkia ravinto-aineita tulee tarvittava määrä. Monipuolinen ruoka ei tavallisesti ole kalliimpaakaan. Jos käytetään ainoastaan yksi ruokalaji ateriaan, niin katsokaamme, että se on kokoonpantu monipuolisista ravintoaineista. Jos taas on kaksi lajia, niin tulee toisen sisältää sitä mitä toisesta puuttuu.

Ruuan valmistus - keittäminen, paistaminen y. m. s. - tarkoitetaan ruoka-aineiden kypsyttämistä ja maukkaaseen muotoon saattamista. Jota huolellisemmin ja taitavammin ruoka on valmistettu, sitä helpommin pääsevät ruuansulatusnesteet vaikuttamaan itse ravintoaineisiin ja muuttamaan niitä ruumiille sopivaksi ravinnoksi. Ja valmistetun ruuan maku taas samoin kuin ruuan tarjolle asettaminen puhtaissa astioissa, puhtaille pöytäliinoille ja miellyttävässä ulkoasussa j. n. e. ei myöskään ole ilman merkitystä ruuan ravinto-arvoon nähden. Sillä maukas, miellyttävän näköinen ruoka vaikuttaa kielessä olevien makuhermojen välityksellä kiihoittavaisesti ruuansulatus-nesterauhasiin, niin että kun ruoka joutuu mahalaukkuun, on tämä jo valmistunut niitä sulattamaan paljon täydellisemmin kuin jos ruoka olisi mauton tai muuten epämiellyttävä.

Taitavasti valmistettu ja puhtaasti tarjolle asetettu joskin ruoka-aineisiin nähden vähempiarvoinen ruoka, sulaa täydellisemmin ja tulee sen kautta ruumiin hyväksi paremmin kuin parhaimmistakin aineista, mutta taitamattomasti valmistettu ja siten mauttomampi ruoka. Yleensä on tultu huomaamaan, että tarvitaan noin kolmas osa ravinnosta eläinkunnasta ja kaksi kolmatta osaa kasvikunnasta. Yksipuolinen ruoka on aina riittämätön, vaikka se kyllä voi vaikuttaa kyllyyden tunnetta."

 

 

 

 

 

Löysin isomummuni, pitokokki Hilma Vehoniemen (ent. Sivula, o.s. Uusitalo) keittokirjojen joukosta Martta-yhdistyksen kirjasen vuodelta 1920. 

Nykyään kaikki asiat tuntuvat olevan jatkuvassa muutoksessa niin ettei perässä tahdo pysyä.  Hyvän ja terveellisen ruoan valmistuksen perusperiaatteet eivät näköjään muutu sadassa vuodessa miksikään. Kysy vaikka Martoilta!

 Onneksi reseptiikka sentään muuttuu, heh heh...

Halkomäki: Neljän sukupolven unet

Mummulan liiterissä Pälkäneellä oli ennen muinoin mystinen lasten sänky. Se oli täynnä kämpyräisiä oksia, halkoja, narukeriä, pokasahoja ja kaikenlaista vuosien saatossa kertynyttä roinaa. Sängystä ei oikeastaan koskaan puhuttu, mutta lapsesta tuntui hassulta, että vanhalla mummulla oli liiterissä vauvan pinnasänky.
Kun mummusta aika jätti, tyhjennettiin talo myyntiä varten pikaisella aikataululla. Pinnasänkykin pääsi pois liiteristä ja jatkoi eloaan vanhempieni ulkovarastossa, ei sitä siinä rytäkässä kukaan halunnut roskalavallekaan heittää. Maalit hilseili mutta muuten sänky oli ihan ehjä. Jos sille joskus jotain käyttöä... Lopulta sänky alkoi olla vain tiellä ja tilaa viemässä. Se oli päätynyt sisävarastoon, siihen oli jo vedetty pohjamaalikin, mutta käyttöä ei vain löytynyt. Häätö uhkasi historiasta huolimatta.

Lastenhuone vielä vanhassa asussaan.

En vain voinut vankasta suunnitelmasta huolimatta viedä sänkyä pakolaisten vastaanottokeskukseen ja hukata sitä sen koomin taivaan tuuliin, vaikka tiedän, että sille olisi siellä ollut tarvetta. En vain voinut. Satavuotias puusepän tekemä sänky. Siinä sängyssä oli nukkunut minun Helena-mummuni vauvana Luopioisten Haapamäen kartanossa. Samassa sängyssä nukkui myöhemmin myös mummun sisko Terttu. Vuosia myöhemmin siinä nukkuivat Tertun lapset aina kesävierailuillaan Suomessa sekä minun Leena-äitini. Nukkuiko äiti siinä vauvana, sitä emme varmuudella tiedä, mutta luultavasti nukkui. Tiina ja minä olemme tipahtaneet välistä tässä sukupolvien ketjussa. Nyt sängyssä nukkuu minun kuopukseni Topi. Nukkuu niin onnellisena ja tyytyväisenä, kun pääsi pois vauvojen pinnasängystä isojen poikien sänkyyn. Tässä pinnasängyssä on nimittäin kiva toiminto: sänkyä saa venytettyä pidemmäksi, jolloin sivujen laitoihin tulee aukot. Siitä pieni poika pääsee ihan ITTE sänkyyn ja sieltä pois. Äitini kertoman mukaan juuri se aukko sängyn laidassa oli se hienoin juttu lasten mielestä jo silloin viisikymmentäluvullakin. Kuka sai nukkua sängyssä, siitä kuulemma käytiin ihan taisteluita! Koska Topi on kova mylläämään ja pyörimään sängyssään öisin, on laidallinen sänky hänelle oiva ratkaisu vielä tässä vaiheessa.

 

Sänky vielä pohjamaalissaan.

 

 

Muutama viikko sitten maalasin sängyn kahteen kertaan hieman harmaaseen taitetulla valkoisella Helmi -kalustemaalilla. Pinnojen maalaaminen oli aikaa vievää, mutta hauskaa. Samalla saatoin ihailla puusepän tarkkaa työnjälkeä. Lopulta vielä kaupasta superlonpatja jonka leikkasin patjapussiin oikean kokoiseksi, ja homma oli valmis!

Uusi sänky paikoillaan, vielä petausta vailla.

 

Isoveli auttoi pikkuveljen uuden sängyn laitossa käyttövalmiiksi.

 

Uskon, että Helena-mummu katselee tyytyväisenä pilven päällä projektin valmistumista, ajatellen niin kuin ajatteli aina ennenkin: vanhaa pitää arvostaa, hyvää tavaraa ei saa heittää hukkaan...

 

 

Kyllä kelpaa pienen pojan nukkua uudessa vanhassa sängyssään sukupolvien mittaisia unia.