Halkomäki: Mihin menet maaseutu?

 

(Edit. Tässä kävi taannoin niin, että universumi hyökkäsi niskaani karmealla tavalla. Se heitti kilokaupalla kultaisia muistoja ja parempia aikoja takavasemmalta niin ennakoimatta, että nippa nappa osasin kyliltä kotiin sen tunnemyrskyn keskeltä! Tuli fiiliksiä onnesta ja ilosta sinne epätoivoon, ala-allegoriassa synti, tuska ja ahdistus, synkkyys ja lopulta autioitunut maaseutu. Että repikää siitä. Ja niin sekaisin sen kaiken jälkeen olin, että naputeltuani tämän tekstin, unohdin painaa JULKAISE -nappia. Mutta käyhän tämä näin pari viikkoa myöhemminkin...)

Olin muksujen kanssa lenkillä tässä yhtenä päivänä. Ne sotkivat menemään pyörillä, minä yritin vaunujen kanssa pysyä perässä. Ajeltiin harjun soramonttujen kautta kylille, vähän sellaista extremeä poikien toivomuksesta. Sora pöllysi ja hiki tuli. Lopulta päästiin asfalttitielle ja otettiin hiukan leppoisampi tahti, katseltiin maisemia ja tien varrella olevien maatalojen pihapiirien mielenkiintoisia juttuja.
Katselin vähän haikeana niitä aikansa eläneitä rakennelmia ja ränsistyneitä nurkkia. Kerroin pojille, että silloin kun minä olin pieni tyttö, siinä kohtaa oli lampaita laitumella. Yhtäkkiä juuri se aika, kaikki se tuntui kovin kaukaiselta, kuin aikajanaa olisi peruuttanut kilometritolkulla taaksepäin...

"Silloin kun äiti oli pieni tyttö, tässä oli lampaita laitumella."

 

Oma lapsuus, jossain valovuoden päässä! Aikana, jolloin ne lampaat tosiaan laidunsivat siinä. Silloin jokaisessa maatalon navetassa oli lypsykarjaa. Oli omat kanalat. Toisilla sikoja, joillakin myös lihakarjaa ja hevosiakin. Pelkästään kylän keskustasta löytyi äkkiä laskien kahdeksan täyttä navettaa ja yksi lampola. Maisemaa värittivät lehmälaitumet, ja pyörälenkeillä saattoi käydä katsastamassa koko maaseudun eläinkirjon. Minähän asuin pienenä käytännössä katsoen Knaapin tilalla, navetassa ja laitumella lehmiä hoitamassa yhdessä Sirkka-emännän kanssa. Se oli parasta ja ihaninta mitä tiesin! Minusta piti tulla maatalon emäntä! Piti. Iltoja vietimme usein Lemmittylän mummulassa, josta kävimme onkireissujen ohessa rapsuttelemassa läheisen maatalon possuja. Ne viettivät kesää aivan siinä soratien kupeessa omassa aitauksessaan. Vinkeitä otuksia!

 

 

Se oli sitä aikaa, kun kylässä oli vielä kolme ruokakauppaa, Stenroosin leipomo&karkkikauppa, kaksi pankkia, posti, neuvola, kirjasto, ala-aste, yläaste, Anna Tapion koulu, parturi, kangaskauppa, kirjakauppa huoltoasema ja kaksi baaria.  Mitä meillä on nyt jäljellä tästä kaikesta?  Kirjasto. Parturi. Alakoulu. Anna Tapion koulu.Yksi ruokakauppa, Anssin Kauppa. (Tähän väliin hirveästi sydämiä!!!) Suomen pienin M-kauppa, muuten! Ihan uutena juttuna täällä on päiväkoti, ja se on hienoa se!
Siinä kylän raittia pitkin kulkiessamme kertoilin pojille rakennusten historiaa, missä mitäkin aikoinaan oli. Oli rankat fiilikset. Iski jotenkin tosi lujaa todellisuus vasten kasvoja. Ajatus siitä, miten ihanaa vielä kolmekymmentä vuotta sitten täällä meidän pienessä maalaiskylässämme oli. (Oliko oikeasti niin ihanaa? Olihan?) Tämä oli vielä silloin sellaista oikeaa rikasta maaseutua, maataloutta ja maalaismeininkiä. Ajatella, jos olisi vieläkin! Tai tavallaan onkin, mutta palvelut ja maatilat ovat kutistuneet pois yksi kerrallaan, kuin huomaamatta. Tuntui todella surulliselta, että minä en voi täällä enää tarjota omille lapsilleni sitä samaa maaseudun rikkautta mistä itse olen saanut lapsuudessani nauttia. En edes Tentun munkkeja! Onneksi sentään Kirkastusjuhlat!


Onhan täällä paljon hyviä ja ihania asioita edelleen, mutta se maaseudun sydän, maatalot eläimineen ovat typistyneet viljelystiloiksi ja traktoreiden yksinäiseksi huminaksi keväisillä pelloilla. Sonnan määrä vapun aikaan kylätiellä on vähentynyt vuosi vuodelta. Koko kylästä löytyy enää kaksi navetallista lypsäviä. Mutta tämmöistä tämä nyt vaan on. Näin meille on käynyt. Monessa maatalossa on pirtin valo sammunut pysyvästi, eikä jälkipolvia kiinnosta elämä pikkukylässä. Talot ränsistyvät, pihan rakennuksista sortuu katot ja lahoaa nurkat. Maatalouden kehityskaareen voimme enää vaikuttaa vain lähinnä ostovalinnoillamme, EU taitaa pitää lopusta huolen. Mutta kovasti me silti yritämme kaikkemme, että täällä olisi mahdollisimman hyvä asua ja elää, että kylä pysyisi vireänä. Jos me emme sitä täällä maalla itse tee, ei sitä tee kukaan meidän puolestammekaan.

Parhaillaan meidän oman kuntamme toimesta kyliä tarkastellaan säästökohteina. Kunta on yhtä kuin sen kylät. Hyvin vähän on meilläkään palveluita mistä karsia. Koulu ja kirjasto. Jos kylästä lähtee koulu, on sen kylän tarina aika pitkälle sitten siinä. Suurta viisautta tarvitaan, että sydänhämäläinen maaseutukunta pärjää kuntatalouden nykytuulissa säilyttäen suuren rikkautensa, erilaiset ja elävät pikkukylät. Ettei se sahaa omaa oksaansa. Ettei seuraavan kolmenkymmenen vuoden päästä täällä ole enää vain rikkinäisiä ikkunaruutuja ja peltoja, joilla yksinäiset traktorit jyräävät siementä peltoon.

 

No, seuraavana päivänä pyöräreissu vei meidät sen muinaisen lapsuuteni possuaitauksen ohi. Siitä oli jäljellä pari sympaattisen näköistä harmaata aidanpätkää. Minä silti näin siinä vielä sen aitauksen ja ne valtavat sianpylleröt tonkimassa maata ja kerjäämässä rapsutuksia kärsä pitkällään. Hirmu onnellinen saan olla, että olen kokenut sen maaseudun elämän silloin koko kirjossaan. Astunut paljain jaloin lehmänlantaläjään laitumella, ja tehnyt kaikkia muitakin hirmu elämyksellisiä juttuja heinätöistä lypsyhommiin. Kun lopulta käänsimme pyörät kohti kotia ja ajoimme uudelleen possuaitauksen ohi, esikoinen huokaisi: "Olisipa ne possut vieläkin tässä!"

Niinpä!


Voi voi. Menipäs tämä nyt synkistelyksi. Rakas maaseutu, ei ollut tarkoitus mollata sinua! Kaikki muuttuu, tiedän. Minäkin alan olla jo tällainen vanha rotko. Tiedän.
Vetäistään tähän loppuun kaiken paatoksellisen synkistelyn päätteeksi yksi resepti. Ajatuksella hyvä ruoka, hyvempi mieli! Kaikille! Maalla ja kaupungissa.

Banaanipannarit

4rkl kotimaista rypsiöljyä tai sulaa margariinia/voita
3,5dl kotimaisia vehnäjauhoja (Käytän spelttiä, enempi makua. Myös puolet spelttiä toimii hyvin!)
2rkl kotimaista sokeria (Käytän kookossokeria)
2,5tl leivinjauhetta
1/4tl suolaa
1 kypsä banaani muusattuna
2,5dl kotimaista maitoa tai kauramaitoa tms.
2 isoa kotimaista munaa
vaniljauutetta tai ripaus vaniljasokeria

 

Kaikki aineet sekoitellaan kulhossa tasaiseksi taikinaksi ja siitä paistetaan pannulla kohtalaisella lämmöllä pieniä pikkulätyn kokoisia pannukakkuja molemmin puolin ruskeaksi.

Ilman sokeria ihana aamu/ilta/välipala marjojen ja turkkilaisen jogurtin kera,överiherkutteluun voi lisätä hilloja, vaniljakastikkeita tai vaikka vaahterasiirappia. Nopea, helppo ja herkullinen herkkujen herkku!

 

Yhdestä satsista tulee hyvä määrä neljälle nälkäiselle!

Kyllikit: Sadan sortin päiväkahvit

Ennen kuin tässä päästään irti Lapin reissun fiiliksissä, on ihan pakko kertoa meidän kylän ainutkertaisesta kesätapahtumasta joka ajoittui juuri siihen reissun alle. Se oli Kirkastuksen lisäksi toinen kyllikkien kesän kohokohdista!

Mehän ollaan paitsi sellaisia oman elämämme marttoja, niin myös ihan oikeasti Marttojen jäseniä. Aitoon Martat ovat tietenkin omalta osaltaan huomioineet Suomen juhlavuoden osana Pälkäneen kunnassa järjestettäviä sataa juhlavuositapahtumaa. Suomi100 - tapahtumia ideoidessa joku martoista sai melko villin idean siitä, että järjestettäisiin kaikille avoimet päiväkahvit, joissa tarjottaisiin sataa erilaista sorttia kahvipöydän herkkuja. Koska Martat ja kahvi kuuluvat saumattomasti yhteen. Ja koska päiväkahvit ovat vahva osa suomalaista kulttuuria. Ja siksikin, että meillä on valtavasti suomalaisissa kahvipöydissä vuodesta toiseen viihtyviä herkkuja jotka ansaitsevat nousta parrasvaloihin niiden vanhojen ja osin unohdettujenkin lisäksi. Samalla päätettiin tietysti viettää myös kansallispukujen tuuletuspäivää, sillä upeat puvut ansaitsevat päästä edes juhlavuonna näyttävästi esille.

Ja ei kun tuumasta toimeen! Melko pienellä mutta pippurisella porukalla näitä pitoja ryhdyttiin valmistelemaan ja sitten lopulta Martan päivän lähestyessä pystyttämään ihan keskelle Aitoota, Marttilan tilan vehreään pihapiiriin. Arvaatte varmaan että jos tämä marttailu nyt on ihan meidän kyllikkien spessujuttuja, niin leipominenhan saa meidät aivan villeiksi! Oikeastaan kolmen sukupolven kyllikit pitivät uunit päälle ja essut eteen, sen verran asiasta innostuttiin. Eniten pöhinää löytyi Halkomäestä, jossa ensimmäiset leivonnaiset nostettiin uunista pakastimeen heti kun raparperin varret pilkottivat maasta. Leipomisen hektisimmät vaiheet olivat kaksi viikkoa ennen juhlia, kun kaikki perinnesuosikkireseptit kaivettiin kätköistä. Purkit ja purnukat täyttyivät sokerikaneliässistä, lusikkaleivistä, suklaasydämistä, Eila-anopin pikkuleivistä, siirappipipareista, Hanna-tädin kakuista, pähkinäpikkuleivistä ja mitä näitä nyt onkaan. Aika montaa eri sorttia äidin kanssa taikinoista väännettiin. Ja kivaa oli! Niin kivaa, että välillä mietittiin ollaanko tässä ihan täysjärkisiä. (Onneksi tiesimme, että samalla hetkellä uunien ääressä hääräsi monta muutakin meitä hurahtaneita, eli ei hätää...)
Kahtena viimeisenä päivänä minä laitoin liukuhihnan pyörimään ja tein paistettavat juustokakut sekä hyydykekakut. Taisin siinä vähän lisää mokkapalojakin leipoa. Ja jotain muuta pientä. Ja sitten päivää ennen kekkereitä käytiin valmistelemassa porukalla puitteet kuntoon, pöydät tarjoilutelttaan ja vieraille, kahvinkeittopaikat sun muut valmiiksi. Pakko todeta että melko täpinöissäni olin siitä kaikesta, ei meinannut uni tulla yöllä silmään. Siinä vielä puoliltaöin silittelin kansallispuvun puseroa ja esiliinaa käyttökuntoon ja mietin että mistä saisin hommattua viimehetken paniikkihankintana valkoiset sukkahousut pukuni kanssa. Mutta kaikkein eniten jännitettävää oli säässä, joka oli vähän fifti-siksti. Ennusteet eivät lupailleet sadetta, mutta silti paksut harmaat pilvet peittivät taivasta vielä edellisenä päivänä, kuten oli tehnyt jo parin viikon ajan. Vankasti luotin kuitenkin siihen, että kerran hyvä sää oli tilattu, se myös saataisiin!

Martan päivän aamu valkeni harmaana ja kului kuudesta asti viimeisissä valmisteluissa, kakkujen koristelussa ja kaikkien loppujen kakkulapioiden metsästyksessä. Lopulta kansallispuku oli pakattuna autoon ja kakut kylmälaukuissa. Ja koppa kaupalla kaikkea sälää myös. Juhlapaikalla laitettiin porukalla hihat heilumaan ja lopulta oltiin siinä vaiheessa, että pöydät oli katettuna ja oli aika mennä vaihtamaan ykköstä ylle. Savottaorkesteri Enso Kusetti saapui paikalle, taivaalta tihutteli hetkisen pientä pisaraa, mutta kun kello tuli yksi, alkoivat pilvet rakoilla ja kohta Aitoon yllä loisti sininen taivas ja upea auringonpaiste! Kahden viikon sadejakson jälkeen meille suotiin lopulta upea juhlapäivä! Kyllä meinattiin Tiinan kanssa haljeta onnesta siellä kahvipisteellämme; tästä tulisi upea päivä! Ja niin tulikin! Väkeä saapui heti runsaslukuisesti paikalle ja meillä riitti sutinaa kahvin, teen ja mehujen jaossa.

Pitkien herkkupöytien kaikki 108 erilaista sorttia tekivät kauppansa. Osa tarjoilulautasista tyhjeni hyvinkin nopeasti. Pikkukyllikit kiertelivät kahvivieraiden joukossa tarjoilemassa Pandan Suomi-juhlakonvehteja. Paikalla oli hieno tunnelma ja väki kovasti innoissaan hauskasta ideasta. Kahville saapui niin aitoolaisia kuin väkeä ympäri kuntaa, osa jopa kauempaakin. Mökkiläiset tulivat tapaamaan tuttujaan ja osa toi omat mökkivieraansakin mukanaan katsomaan paikallista meininkiä. Kansallispukuja oli kaivettu kaapista yllättävän paljon joten kansallispukujen tuuletustapahtumana nämä kekkerit onnistuivat myös yli odotusten!

Kaksi ja puoli tuntia me Tiinan kanssa kaadettiin kahvia, ja lopulta kerkisimme itsekin istahtamaan pöydän ääreen muiden marttojen kanssa. Tapahtuma oli purkissa! Kuppi kahvia ja joltakin tarjoilulautaselta pelastettu puolikas kääretortun pala. Ylävitosia marttakavereiden kanssa. Helpottunutta huokailua, ihastusta päivän tunnelmasta. Onnistumiset iloa. Hämmennystä suuresta vierasmäärästä ja ihmisten reaktioista. Ja siitä että supikkaista oli kaikessa siinä tohinassa irronneet pohjat. Kokonaan. Hetken huili. Ja sitten taas hyvin nopeasti takaisin perusasioihin, arkivaatteet ylle ja purkuhommiin. Rivakasti oli puitteet purettuna ja auto täynnä pesua odottavia tarjottimia, termoksia ja lautasia kahden ylikierroksilla riekkuvan kääpiön lisäksi.

Kiireen vilkkaa kotiin, tiskikone päälle, käsitiskillä loput. Kaikki kamppeet kuivattuna keittiön työpöydälle. Minuuttiaikataululla mentiin. Viimeiset tavarat reppuun reissua varten. Lapsille jääkaapista nassuun loput maksalaatikon jämät. Evääksi kuorin pussillisen kesäporkkanoita ja pari näkkäriä tyhjästä leipäkorista. Muuta syötävä en enää löytänyt. Vaatteiden vaihto, reput ja pikkupojat autoon. Sitten kohti Tamperetta ja yöjunaa. Siinä vaiheessa loma tuntui enemmän kuin ansaitulta!
Hyvin valvotun yön jälkeen tuntui ihanalta löytää itsensä Kolarin rautatieasemalta.

Halkomäki: Metsästä pöytään

Hirvi, tuo metsiemme kuninkaallinen kruunupää! Meidän ruokapöydässä otus on näytellyt pääosaa jo varhaisista lapsuusvuosista lähtien, ja yhä edelleen se on parasta lihaa mitä tiedän! Luomua ja lähiruokaa. Äidin tekemä hirvisoppa tai -pata, isän valmistamat hirvipihvit kermasipulikastikkeessa. Hirvipaisti. Ja vaikka mitä. Yllättävän monelle hirvi, tai riistalihat yleensäkin, ovat täysin vieraita raaka-aineita keittiössä. Meille taas oli aikanaan eksoottista ostaa lihaa kaupasta, silloin harvoin kun sitä johonkin ruokaan jauhelihana tarvittiin. Pieninä nööseinä oltiin jo Tiinan kanssa metsästysmajalla nylkemässä hirviä isän mukana, eli jollain umpitylsillä puukontapaisilla siellä eroteltiin luita nahkoista ja kalvoista. Lopulta oppi meni pitkälle ja meille karttui siellä sekä kotikeittiössä iän myötä melko kiitettävä lihojenkäsittelytaito.

Hirvi tykkää hauduttamisesta ja lempeästä lämmöstä. Se suorastaan rakastaa leivinuunia ja sen jälkilämpöä! Meillä kun on keittiössä tuollainen takkaleivinuuni, niin sinne on helppo laittaa lihat tai vallan pata-ainekset hautumaan. Kovassa lämmössä äkkipikaisesti valmistettu palapaisti menee helposti kategoriaan PURUKUMILIHA, kokeiltu on. Myös liian kuumassa tai kauan paistettu hirvipaisti on kuivaa ja valjua. Moni yrittää liotella hirvestä sitä voimakasta riistan makua pois erilaisten marinadien avulla, mutta minusta se on jotenkin pöljää. Metsän elävän pitää maistua metsän elävältä. Nautaa saa lähisiwastakin! Riistaruuista suosikkejani ovat myös peura ja villisika. Jäniksiin en niin ole saanut makua, vaikka niitäkin meillä on silloin tällöin syöty. Tämä johtunee ehkä siitä, että jänikset ovat liian suloisia syötäviksi...

Riistaruoka on yksinkertaista ja liha kaipaa kaverikseen puhtaita suomalaisia perusmakuja. Peruna, porkkana, punajuuri, sipuli ja valkosipuli. Suola, pippuri, laakerinlehti. Sen metsäisiä ystäviä ovat katajanmarja, puolukka, karpalo, suppilovahvero ja mustat torvisienet. Lisäksi voita ja kermaa. Ei oikein voi epäonnistua! Keralle pataleipää tai ruisleipää, juomaksi hyvä punaviini tai olut vesilasin vierelle. Ai nam!

Näissä kuvissa valmistui jostain reseptistä sovellettu hirvi-punajuuri-suppilovahvero-omenapata, joka loppuhuipennukseksi sai sekaansa fetakuutioita. Toimi!

Puntari: Hyvät kesähavinat

Kesä soljuu eteenpäin mukavasti, vaikka himohelteet eivät meille ylläkään. Myönnän, että kaipaan niitä, sillä palelen herkästi. Onneks kesäloma alkoi viikon mittaisella Mallorcan reissulla, missä nautittiin joka päivä yli 30 asteen lämmöistä.

Puutarhalle tällainen nippa nappa 20 astetta on loistava. Kaikki kukkii pitkään ja hartaasti. Edes rankkasade ei päässyt tuhoamaan mun pioneita, Hannan kukat kokivat Aitoossa vähän karumman lopun.
Ollaan asuttu täällä nyt 9 vuotta ja puutarha on kauniimpi kuin koskaan ennen. Vähitellen sitä on tullut tehtyä ja kuopsuteltua ja jatkoa seuraa. Vaikka en mikään intohimoinen rikkaruohopoliisi olekaan, niin tykkään kierrellä hanskat kädessä pitkin pihaa ja kiskoa nokkosia ja muita vihulaisia pois penkeistä.
Kasvimaalla kasvaa 6 vakoa perunaa, iso sipulipenkki, neljä riviä porkkanaa, neljä riviä hernettä ja kolme riviä salaattia. Kesäkurpitsat kasvaa tänä vuonna ruukuissa. Yrttilavalla rehottaa minttu (ylläri!), timjami (talvehti hienosti), ruohosipuli, lipstikka, oregano ja tilli sekä ystäväni tytöille lähettämät ananasmansikat. Basilikat laitoin ruukkuun ja niitä saa napsittua ruokaan tuosta eturappusilta mukavasti.
Terassilla on suloinen sekamelska kaikkea. Vanha puutarhakalusto oli kaput, joten maalasin navetan vintistä vanhan sivusta vedettävän sohvan valkoiseksi ja se pääsi terassille. Sen kaveriksi spreijasin mustaksi vanhan navetasta myös löytyneen rottinkituolin (on vähän rikki, mutta kun laittaa istuintyynyn, niin ei haittaa mitään). Pöydäksi löytyi yksi äidin antama pikkupöytä. Kaikki viherkasvit on kannettu taas kesäksi ulos ja niiden kaveriksi väriä tuomaan laitoin parvekelaatikoihin ja ruukkuihin pelargonioita, krassia ja hajuhernettä. Isoissa ruukuissa rappusten edessä kasvaa köynnösviinimarjaa, muurikelloa ja maahumalaa.

Tyttöjen piti saada riippumatto paikoilleen ja se on ollut ykkösjuttu. Siinä luetaan ja leikitään. Lukeminen on ollut ehkä molemmille tytöille se lempparipuuha tänä kesänä, vaikka uimassakin kyllä käyvät joka päivä.
Eilen illalla, kun näytti mukavalta keliltä, tein pari savulohivoikkaria (munalla ja tillillä), kaadoin lasiin valkkaria, otin viltin, sytytin lyhtyyn kynttilän ja menin terassille kirjan kanssa iltaa istumaan. Linnut lauloi, puutarhan kukkameri tuoksui ja kylmyydestä huolimatta tuntui ihan kesältä. Tää kesä on mennyt tähän asti hyvissä havinoissa (pessimisti ei pety -asenteeni odottaa koko ajan sitä paskakuormaa niskaan, joka yleensä jossain vaiheessa tulee...).
Tällaistakohan kalastajan vaimolla on aina?