Joulu sitten tulla jollotti tänne Äkäslompoloonkin. Mukavan pakkasen, lumisateiden ja upeiden revontulien alla olemme saaneet perheen kesken laskea sykettä lomaan ja juhlaan. Tämä on meidän kolmas joulu Lapissa. Ensimmäinen meni vähän sopeutuessa, olihan se meille ensimmäinen joulu poissa kotoa. Viime joulu taasen oli osastoa
Paras Joulu Ikinä, juuri sellainen josta olin haaveillut usean vuoden ajan. Ja jota tässä pitkin syksyä ollaan kaiholla lasten kanssa muisteltu. Saatiin Tiinan kanssa koko porukka saman kuusen ympärille. Oltiin panostettu ruokiin, koristeisiin ja mukaviin yhteisiin juttuihin. Unohtamatta rauhoittumista ja kiireetöntä tunnelmaa. Oli hauskaa jakaa juhlan valmisteluita yhdessä ja pyhien aikana jokainen pääsi vuorollaan keittiöön hääräämään toisten ottaessa lepoa.
Tänä vuonna oli jotenkin itsestään selvää, että tänne tullaan taas. Irti arjesta ja velvollisuuksista. Ihan oikeasti rauhoittumaan ja nauttimaan perheen yhteisestä ajasta. Ja näin aaton aaton iltana voin sen todeta, että tämä joulu on varmasti pienin joulu, mitä koskaan olen ollut valmistelemassa. Monella tapaa. En ole varmaan koskaan hankkinut näin vähän joululahjoja. En käynyt edes jouluostoksilla. Lapsillekin hankin vain yhden yhteisen kirjalahjan, senkin käytettynä. En hankkinut jouluksi parempaa vaatekertaa enkä uusia koristeita. En joulukukkia tai konvehtirasioita. Joulukahvin sain Tiinalta, ja senkin olen jo melkein juonut. Ystävien joululoorat sun muut joulumuistamiset jäivät pääosin tekemättömien töiden listalle.
Ruokapöydässä meillä on jouluaterian riisuttu versio, tarjolla vain harvat ja valitut. Itse valmistin imelletyn perunalaatikon, rosollin ja joululimpun. Saaristolaisleipä saatiin äidiltä, kaikki muu on hankittu kaupasta. Listan ulkopuolelle jäi moni perinteinen joulupöydän herkku, mutta nyt mennään näillä. Kahvin sekä glögin kanssa pipareita ja joulutorttuja. En ole leiponut MITÄÄN herkkua. Jotain täytyi sentään itse tehdä, sillä joulufiilis vaatii sen. Mitään sellaista kuuluisaa joulupsykoosia en ole koskaan kehitellyt, vaikka mies välillä valittaakin turhasta ressaamisesta. Toisen silmissä innostunut häärääminen kai sitten näyttäytyy niin.
Joulun ainoana mökin ulkopuolisena ohjelmana meillä on aamupäiväkahvit Velhon kodan hämyssä. Muuten ollaan kuin ellun kanat. Tuntuu, että kaiken tämän tolkuttoman jouluhössötyksen, kaupallisuuden ja yltäkylläisen tarjonnan keskellä vähempi on parempi. Yksinkertaisesti. On tärkeintä keskittyä olennaiseen.
Jo viime Jouluna mun sisimmässäni puristi möykky, joka nosti rakkaan perheporukan kanssa vietetyn joulun arvon entistä korkeammalle. Pitkin syksyä televisiosta tulvinut kuvamateriaali sota-alueilta pakenevista ihmisistä ja karmivat kuvat Välimeren rannoille ajautuneista hukkuneista lapsista saivat aikaan ikävän puristuksen tunteen rintakehälle. Nyt se puristus on oikeastaan vielä konkreettisempi, sillä nämä asiat ovat kuluneen vuoden aikana menneet omakohtaisesti syvälle ihon alle.
Vaikka aina olen jouluisin lähettänyt lämpöiset ajatukseni maailmalle hätää kärsivien ihmisten luo, tänä jouluna teen sen erityisen raskain sydämin. Uutiskuvat Aleppon pommitusten keskeltä eivät mitenkään kevennä niitä. On suunnattoman järkyttävää katsoa ihmisten kärsimyksiä, joille ei näytä tulevan minkäänlaista loppua. Kun ei ole rauhaa, ei ole elämää. On vain kilpajuoksua kuoleman kanssa päivästä toiseen. Hyvällä onnella voi pelastua yön pommituksista, ohjusiskuista ja sotilaiden luodeista. Näille ihmisille ainoa tie takaisin elämään on pako. Monille sekin mahdoton.
Tänä jouluna minulle suurin kiitollisuuden aihe on se, että läheiseni saavat viettää joulua rauhassa, kukin omissa kodeissaan, turvassa ja hyvillä mielin. Vaikka on sairauksia ja muuta ikävää, niin silti on aina myös toivoa. Olen kuluneen vuoden aikana saanut joukon uusia ystäviä, joista muutamista on tullut minulle hyvin läheisiä ja tärkeitä. He viettävät nyt toista jouluaan turvassa. Vailla pelkoa pommeista, terroristiryhmien värvääjistä, kotiovella odottavista tarkka-ampujista, uskonnollisten ääriliikkeiden asettamista autopommeista tai koteja räjäyttävistä kiihkomielisistä sisseistä. He ovat päässeet pakoon ja onnekkaina selvinneet matkastaan hengissä. Heilläkin on toivoa.
Sinivalkoista rauhaa ja turvallista elämää Suomessa olen aina suuresti arvostanut. Silti nekin asiat ovat saaneet kuluneen vuoden aikana aivan toisenlaisen perspektiivin. Lähi-idän uutiskuvien ja -otsikoiden takaa minulle on auennut aivan uusi maailma. Maailma ihan tavallisten ihmisten silmin. Olen kuullut ihania tarinoita ajoilta, jolloin elämä oli hyvin. Kuinka appelsiinipuut kukkivat, ja kuinka keskikesällä laitettiin appelsiininkuoria tyynyn alle, jotta unessa näyttäytyisi tuleva sulhanen. Lapsuuden uintiretkistä joelle ja metsästysretkistä vuoristossa. Perheiden yhteisestä ajasta työntäyteisen arjen keskellä. Se kaikki on elämää, jota ei enää ole kuin muistoissa. Ei ole kotia. Ei sisaruksia. Ei vanhempia. Ei ole lapsuuskuvia, ei hääkuvia. Ei perhealbumeita. Yhdellä ystäväperheellä on vain muutama kuva hetki ennen lähtöä hankitussa kännykässä. Istuin kerran teepöydän ääressä ja juttelimme heidän suvustaan Irakissa. Perheen pienin tyttö kiikutti minulle puhelimen ja halusi näyttää kuvia. Kuvissa noin kolmekymmentävuotias mies makasi outo ilme kasvoillaan, pää veressä kadulla, oman kotitalonsa edustalla. Vieressä makasi hänen kaksivuotias tyttärensä, kasvot veressä, lasittunein katsein. Tyttö sanoi: Katso, ampui, minun eno, minun serkku! Hetki meni, ennen kuin ymmärsin kuvien ihmisten todellakin olevan kuolleita. Laajemmassa kuvassa näkyi heidän kotitalonsa ja sen edustalla lopulta kadulle lakanoin peitetyt ruumiit.
Sinä iltana en oikein saanut unta.
Lopulta ihmisen pahin vihollinen on ihminen. Tuntuu, että maailmassa on vallalla niin paljon pahaa, että hyvä hukkuu sen jalkoihin. Silti meidän täytyy säilyttää usko ihmiseen. Minulla sitä on kuluneen vuoden ajan ylläpitänyt vapaaehtoistyö turvapaikanhakijaperheiden parissa. Se on joka päivä tuonut konkreettisesti esille sen, miten paljon maailmassa on vielä hyvää. Hyviä ihmisiä. Hyviä tekoja ja ajatuksia. Toki se on tuonut esille paljon myös sitä ihmisyyden karmeaakin puolta, josta meillä suomalaisilla ei oikein ole edes aavistusta. Suomalaisena on mahdotonta käsittää sitä, että ihmishengellä ei ole mitään arvoa, eikä ihmisellä minkäänlaista ihmisarvoa.
Maailman rauhan eteen on tehtävä nyt kaikki mahdollinen ja mahdotonkin.
Rauhaa täällä Suomessa on varjeltava erityisen tarkasti, onhan se arvokkainta mitä meillä on. Meidän tulee entistä tarkemmin valvoa rajojamme ylittävien ihmisten taustat ja tarkoitusperät sen säilyttämiseksi, ja toisaalta antaa täältä vilpittömästi turvaa niille jotka sitä oikeasti tarvitsevat. Täällä on tilaa hyville ihmisille. Kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta.
Näiden ajatusten pohjalta rakentuu joulu täällä Äkäslompolossa tänä vuonna. Se, mikä joulussa on tärkeintä, on tallella. Siitä kiitollisina koristelemme huomenaamulla yhdessä kuusen, ja sitten Turun joulurauhanjulistuksen kautta hiljennymme viettämään Vapahtajamme armorikasta syntymäjuhlaa. Tonttujen ja Joulupukin kera tietenkin. Lapset ja äiti kuumeessa ja hirmuisessa yskässä, tietenkin. Mutta hyvillä mielin.
Kaikille maailman ihmisille joulu ei ole tasapuolinen. Kaikilla ei ole edes valkeaa joulua. Saku 5v. tuossa aamulla mietiskeli, että onkohan se Jeesus ihan kokonaan unohtanut että on joulu kun ei se ole muistanut lähettää lunta Aitooseen, vaan kaikki lumi on tullut tänne Lappiin. Että ei se Jeesuskaan kyllä ihan kaikkea ymmärrä, kun kyllähän nyt kaikilla pitäisi lunta olla!
Rauhallista Joulua jokaiselle!
Oli lunta tai ei.
