Puntari: Lappee-Jukola, rasteja ja raparallia

Kerran kesässä koittaa aina se hetki, kun kaikki suunnistajat ovat ihan pähkinöinä. Ja se hetki on tietysti viikko ennen juhannusta, kun Jukolan viestin kisakeskus kohoaa jonnekin päin Suomea.

Tänä vuonna kisaisännyttä hoiti Lappeenranta ja niinpä taas mekin Kuhmalahden Kisan naiset kasasimme sinne joukkueen Venlojen viestiin. Kevään iltarastiharjoitukset menivät lupaavasti, kun kerta toisensa jälkeen sekoilimme oikein urakalla, kuka missäkin maastossa. Keskeytettyjä tai muuten vaan pipariksi menneitä suorituksia taisi kertyä enemmän kuin onnistumisia, mutta jotenkin nekin aina yritettiin kääntää voitoksi (tyyliin: tulipahan tällä parin tunnin harhailulla saatua aikaiseksi ainakin hyvä peruskestävyysharjoitus...)

Onneksi meidän tiimillä on tavoitteet aina maltilliset, eli ihan sinne sadan parhaan joukkoon ei yritetä rynniä. Jos jokainen pääsee hyväksytysti omalta osuudelta maaliin, niin olemme päämäärässä.
Tänä vuonna joukkueeseen tuli pientä viilausta loppumetreillä, kun Eeva-Kaisa joutui jättäytymään viestistä pois. Pikaisen drafting-kierroksen jälkeen Eevun tilalle kiinnitettiin Sahalahden nouseva kyky Tuuli (mun entinen oppilas). Tuulille tiedossa oli elämän ensimmäinen Venlojen viesti, josta kaikella tapaa tulikin sitten ikimuistoinen.


Sakke ja likat teki jo hyvissä ajoin keväällä päätöksen, että lähtevät kisareissuun mukaan. Tytöillä oli tehtynä cheerleader-viuhkat ja suunniteltuna kannustushuudot ja päässä ruusuinen mielikuva edellisestä Jukolasta vuodelta 2012 Vantaalta. Silloin aurinko helli kisakylää ja Hanna-tädin catering-palvelu tuuppasi taukoamatta mustikkapiirakkaa ja pillimehua nenän eteen alueen reunaan perustetulla picnic-paikalla.
Ihan vaan varmuuden vuoksi otettiin aika mittava sadevarustus mukaan, vaikka pelkkiä mahdollisesti ajoittaisia sadekuuroja lupaili Foreca (kuka hemmetin kesäharjoittelija nää sääennustukset oikein tekee?).
Matka hujahti hetkessä ja auto lipui vajaan neljän tunnin matkustamisen jälkeen Raippoon heinäpellon laidalle. Siinä sitten vitsailtiin, että onpas hyvä että ollaan täällä parkkialueen yläreunassa ja lähellä tietä, että tuo alaosa on varmaan illalla jo melkoista mutaa, jos vaikka alkaa sataa...

Jo kisakeskuskeen kävellessä alkoi tihuttaa vettä ja repuista kaivettiin sadetakit päälle. Tuuli riepotteli telttakylää uhkaavasti ja pilvet alkoivat kerääntyä. Kisakylässä treffattiin Pia ja Pauliina ja laiteltiin kisanumerot paitoihin. Ihmeteltiin ympärillä levittäytyvää isoa kisakylää ja aika pian mun täytyikin alkaa suunnitella varusteiden vaihtamista, sillä tiedossa oli Venlojen viestin avausosuus.
Juuri avaus pistikin mut jännittämään aika huolella, sillä edellisen kerran olin avausosuuden lähtöviivalla neljä vuotta sitten. Silloin suunnistus meni niin päin mäntyä, että päätin, etten enää ikinä mene avaukseen. Tuli oikein käsittämättömiin mittasuhteisiin paisunut AVAUSKAMMO. Jonka yli päätin tänä vuonna päästä (eihän kukaan aikuinen ihminen nyt oikeasti voi tällaista kammoa loppuelämäänsä kantaa)!

Kisan venlat vm. 2016

Verryttelyalueella oli vielä ihan jees keli. Sitten meidät komennettiin lähtömuodostelmaan ja heti alkoi sade pienten myrskytuulipuuskien kera. 1400 avausosuuden menijää kun alkoi hyppiä ja hytkyä pitääkseen itsensä lämpimänä, niin tilanne näytti joltain etelä-karjalan naisvoimistelijoiden kesäjuhlaesitykseltä.
Starttipaukun pamahdettua kylmyys painui kuitenkin hetkessä unholaan. Alkuviitoitus oli pitkä ja siitä painettiin sellaisen tiheikön läpi kohti ykkösrastia, että välillä meinasi usko loppua. Otin alun varmanpäälle ja halusin piru vie leimata ykkösen puhtaasti. Ja hyvin se löytyikin. Siitä tuli sellainen itseluottamuspuuska, että suunnistus alkoi kulkea kuin itsestään. Rastit löytyivät helposti, maasto tuntui selkeältä ja tietysti edellä menevistä oli hitokseen apua niin reitin kuin juoksufiiliksenkin suhteen.
Jossain puolivälissä rataa satutin oikean jalkani, kun survaisin sen oikein kunnolla johonkin kiven kärkeen tai kantoon. Tunsin heti, että jalkaholvi alkaa turvota, mutta päätin olla ajattelematta asiaa sen enempää. Keskeyttäminen kun ei kertakaikkiaan ollut mikään vaihtoehto!
Kun kartassa oli enää jäljellä kaksi viimeistä rastia ja ne super helpoissa paikoissa, alkoi ihan väkisin hymyilyttää. Yritin polkaista suunnistustossuun vielä vähän lisäkierroksia ja pelto-osuudella jalat ja keuhkot huusi jo hoosiannaa. Taas tuli luvattua itselle, että nyt mä alan vähän ahkerammin lenkkeillä...
Maalileimauksen jälkeen tiukka vasen, vaihtokartta telineestä haltuun ja puomille. Muutaman minuutin siinä huhuilin Tuulia, joka oli lämmittelyalueen toisessa reunassa spurttailemassa, mutta hyvin saatiin vaihto suoritettua. Toivottelin Tuulille tarkkuutta ja nautintoa reissuun.

Omat kannustusjoukot, joiden cheerleader-viuhkat olivat vettyneet koko ajan lisääntyneen vesisateen myötä, tulivat vastaan ja likat oli messevinä, olinhan luvannu, että jos mun suoritus menee hyvin, ostan heille metrilakua.
Lähdinkin siitä aika pian pesulle ja pukemaan kuivat ja lämpimät vaatteet sadeasun alle. Metrilakukiskan kautta siirryin hakemaan Sotkusta munkin ja kahvin - paras palkinto mitä kylmettynyt ja onnellinen suunnistaja voi itselleen antaa. Jalkaholvi alkoi aika paljon jo oireilla ja särkeä, joten hirveästi ylimääräistä ei viitsinyt taivaltaa.
Tyttöjen kanssa käytiin pikaisesti Intersportissa ja Jukola-kaupassa (lähinnä tuulelta ja sateelta suojautumassa, litimärkien kamojen kanssa ei tehnyt hirveästi mieli alkaa sovitella mitään) ja haettiin mun tilaama sporttipanta Jukolatiimin osastolta.
Kun oltiin saatu Tuuli hyvävoimaisena kakkososuudelta maaliin, oli todettava, että koko joukkueen suoritusta en pysty katselemaan. Tytöt olivat viluissaan (kunnon välikerroksista ja sadeasuista huolimatta) ja vähän väsyneitä ja edessä oli vielä 3 km taivallus parkkipaikalle. Mun jalka oli siinä kunnossa, että yhtään ylimääräistä ei tehnyt mieli seisoskella tai kävellä.
Päätettiin lähteä kohti Lappeenrannasta varattua hotellihuonetta ja siellä odottavaa kylpylää...

Kertonee kelistä kaiken oleellisen...erillistä kuvankäsittelysumennusta ei tarvita.

No, kylpyläosasto jäi kyllä siltä illalta haaveeksi. Parkkipaikalla oli jo ennen kuutta ns. tilanne päällä, kun autot olivat jämähtäneet parkkiruutuihin. Pari traktoria yritti tehdä kaiken minkä voivat, mutta lohdutonta oli. Syötettiin lapsille viimeiset eväiden rippeet ja juomat ja odotettiin ja odotettiin. Kaikki yrittivät toivottomina ulos alueelta, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kahden tunnin odottelun jälkeen Sakke totesi, että soittaa meille taksin hotellille ja jää itse alueelle seuraamaan tilanteen kehittymistä. Puoli kahdeksalta me kannettiinkin kamat paikalle kurvanneeseen taksiin ja lähdettiin hyvin epätodellisilla fiiliksillä kohti hotellia. Kaikilla järkky nälkä ja väsy ja hirveä hihitys päällä. Kehuin tyttöjä mahtavasta jaksamisesta pitkäksi venyneen päivän ja illan aikana, mutta kyllä meiltä kaikilta pääsi aika iso helpotuksen huokaus kun saatiin tsekattua ittemme sisään hotelliin, haettiin aulan kioskista iltapalaa, päästiin lämpimään suihkuun ja muhkeiden peittojen alle seuraamaan Tangomarkkinoiden semifinaalia ( <3 Peltsi).
Illan muuttuessa yöksi Sakkekin viimein soitteli alueelta, että olivat saaneet auton irti ja lupasi koukata huoltoaseman kautta hotellille ja tuoda sikspäkin kaljaa (sieltä mitään kaljaa enää siihen aikaan saanu). Olivat urakoineet parkkialueella kymmenen hengen porukalla useamman auton irti ja työntäneet niin pitkälle kuin mahdollista, että traktorilla oli lyhyt matka vetää enää kunnolliselle tielle.
Peltoparkkikaaos ei tainnut helpottaa missään vaiheessa, muut meidän venlat odottivat autossa yli 4 tuntia hinausta, mutta osasivat onneksi jo varautua tilanteeseen ruualla ja juomalla, kun pistin heti alkumeterillä viestiä mitä on odotettavissa. 

Sade yltyi ja yö pimeni, mies saatiin hotellille ja vieläpä hotellin baarista salakuljetettua lonkeroakin tuopilliset huoneeseen (vähän laittomasti varmaan, mutta tässä tilanteessa kyllä niiiin ansaitusti) . Tytöt oli simahtaneet totaalisesti kymmenen aikaan, ja minä ja Sakke katseltiin vaakatasosta Jukolan lähtöä ja siitä viestin etenemistä johonkin yhteen asti yöllä.
Aamulla heräsin parahiksi katsomaan viestin päättymisen tamperelaisjuhliin. Nälkä kurni elimistössä ja hotellin aamiainen ja se edellispäivänä väliin jäänyt kylpyläosasto houkuttelivat, joten aamun ohjelma kuluikin sitten kroppaa ruokkiessa ja hemmotellessa.
Ennen Jukolaan lähtöä mietin, että onko vähän luuserimeininkiä mennä kylpylähotelliin yöksi, eikä jäädä teltta-alueelle, mutta täytyy myöntää, että siellä kuivien lämpöisten petivaatteiden alla nukkuessa ja myöhemmin kylpylän lämmössä lilluessa olo ei tuntunut yhtään luuserilta :D

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Hotellin sängyssä jo hymyilytti.

Jalka heitti kunnon mustumisoperaation. Onneksi vain pehmeät kudokset saaneet hittiä.

Kotimatkalle lähdettiin sunnuntaina hyvillä mielin, päällimmäisenä ajatuksena varmasti kaikilla se, että tätä Jukolaa ei kyllä unohdeta koskaan. Eikä Jukolan into ja hehku laannu, kun sen on kerran kokenut: tytötkin kysyivät, että kai he ensi vuonna pääsevät mukaan.

Kotona odotti mielenkiintoinen varusteralli, kun kaikki piti esipestä ensin saavissa pihalla, ettei kura tukkisi pesukonetta. Kun varusteet oli saatu koneeseen kaadoin lasin punaviiniä, vajosin sohvalle viltin alle ja kattelin Yle Areenasta venlojen lähdön.
Avauskammo jäi historiaan, siellä minä lönköttelin ponnari suorana sijalle 661! Ei huano!

Puntari: Kuopio-Jukola

Kuopio-Jukolaan lyötiin ilmoittautumiset sisään jo tammikuussa, heti kun kioski järjestäjien puolesta aukesi. Tänä vuonna meidän perheestä lähti suunnistamaan kaksi tyyppiä, kun Kuhmalahdelta saatiin myös miesjoukkue viivalle!

Toissavuonna Valio-Jukolan Venlojen viestissä kämmätyn avausosuuden jälkeen koitin valmistautumisessa pitää mielessä sen, että kisapäivänä ei sovi rynniä. Iltarasteilla oli kulkenut vähän liiankin hyvin, joten pelkäsin luulevani itsestäni liikoja ja tekeväni taas kohtalokkaat pummit liian vauhdin seurauksena. Viimeistelyleiriltä Nizzasta ostin itselleni paidan, jossa luki lyhyesti ja ytimekkäästi Don't run! Pidin paitaa päällä ja ajattelin, että mielikuvaharjoittelu tuottanee tulosta.

Ennen omaa osuutta. Leppoisa fiilis!

Bussikyyti naapurikunnan joukkueiden kanssa sujui leppoisasti ja ehdittiin paikan päälle seuraamaan sopivasti Venlojen lähtö. Itselleni oli arvottu ankkuriosuus, joten jännittämistä oli tiedossa lähdön jälkeenkin vielä useampi tunti. Eevu lähti hienosti liikkeelle meidän viestinviejänä. Kakkososuudelle meille oli buukattu kovalla rahalla Maija, jonka sukujuuret juontavat noin kolmen kilometrin päähän tän vuoden Jukolan maastoista. Kotikenttäetu siivitti myös Maijan kakkososuudelta hyvin vaihtoon ja radalle pääsi kokenut ja aina takuuvarma Pia. Itse käväisin osuuksien välillä meidän puolijoukkueteltalla syömässä ja vaihtamassa kisakuteet päälle. Tavattiin siellä myös muita meidän seuran joukkueiden jäseniä ja fiilis oli kaikilla varsin hyvä.


Maastoon pääsin joskus kuuden aikaan. Synkkä ja tuulinen kesäpäivä oli kääntynyt aurinkoiseksi ja tyyneksi kesäillaksi. K-piste kutsui kaukaisuudessa ja muistinpa vielä lähtöpuomilla tarkastaa, että Pia antoi mulle oikean kartan (#valiojukola #venlojenviestinkämmi #tampereenpyrintömenettiykkössijansa).
K-pisteeltä lähdettiin sitten etsimään neljäätoista ratamestarin maastoon piilottamaa rastipistettä. Fiilis oli varsin levollinen ja ykkösrastin otin ns. varman päälle. Päässä soi tunnusmelodiana "hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät...". Kakkonen löytyi helposti ja kun kolmosellekin osuin pienen oikealta tehdyn kierroksen kautta ihan hyvin, uskalsin pistää vähän vipinää töppösiin. Maastossa olevat urat helpottivat tekemistä aika paljon ja monessa kohdassa juoksuvauhti olisi ollut kovempi, ellei letka edessä olisi määritellyt vauhtia.
Vaikeakulkuinen maasto teki monelle tepposet ja välillä oli akkaa tantereessa. Ketään ei kuitenkaan omassa lähimaastossa sattunut pahasti ja matkaa taitettiin varsin hyvällä filiksellä.
Radan loppupuolella suunnistus kulki jo tosi sujuvasti ja kun tein vielä yhdellä rastilla hyvää yhteistyötä toisen suunnistajan kanssa, pääsin loppuviitoitukselle nopeammin kuin olin uskonut. Loppusuoralla joukkuekaverit olivat kannustamassa ja tunne oli loistava. Joukkueen sijoitus 819 ja oma osuussija 551. Olin tosi tyytyväinen!!!

Hyväksytysti maalissa. 

Nestetasapaino kuntoon!

Pikaisen peseytymisen jälkeen puin ylleni suomalaisen perus kesävarustuksen eli pitkät kalsarit, farkut ja kuorihousut, kerraston paidan, fleecen, kuoritakin, toppatakin, suunnistusliivin, pipon ja hanskat. Sitten teltalle syömään ja kertaamaan tapahtumia ja näkemään joukkuekavereita.
Yhdeltätoista päästiinkin seuraamaan miesten lähtöä. Se oli Horneteineen juuri niin vaikuttava kokemus, kuin olin ajatellutkin. Lähdön jälkeen päätin mennä lepäämään, jotta jaksan herätä Sakkea kannustamaan sen osuudelle. Matkalla teltalle törmäsin blogikollegaani Paavoon, joka oli mukana viestissä oman joukkueensa ankkuriosuudella. Terkkuja vielä Paavolle, olipa hassua että törmättiin siellä muutaman muun ihmisen joukossa.

Maisema oman teltan terassilta. Oli meitä aika paljon.

Komea ilta ja teltta rantatontilla. 

Teltassa kääriydyin kaikkine vaatteineni untuvamakuupussiin. Uni ei kunnolla tullut missään vaiheessa. Lopulta telttakangas kahahti ja seuramme avausosuuden juoksija Tero tuli kertomaan tuoreet kuulumiset suoraan Jukolan yöstä. Avaajia oli heti hemmoteltu ns. reisihajonnalla: yhtenäinen 3km pitkä rastiväli k-pisteeltä ykköselle. Tero oli malttanut pitää pään kylmänä ja tuonut joukkueen hyvissä asemissa vaihtoon.
Vähän ennen kolmea venyteltiin Saken kans ylös makuupusseista ja sukellettiin ulos viileään kesäaamuyöhön. Unihiekka karisi äkkiä silmistä ja todettiin tästä tulevan hieno päivä. Sakke pääsi kolmososuudelle juuri kun aamuaurinko nousi ja maasto henki pakkasyön jälkeen usvaa. Oli kyllä hienoa!

03.00. Sakke kohti kisakeskusta. Takana höyryävät saunat.

Venlojen viestin aikana ollut vilske oli yöllä muisto vain. Oli tilaa kulkea ja katsella.

Saken ollessa radalla kävin ostamassa itselleni Suunnistajankaupasta uudet juoksuhousut. Neljältä aamuyöllä kaupassa oli huomattavasti vähemmän ruuhkaa kuin edellisenä päivänä...Seurailin myös viestiä screeniltä ja söin kisamakkaraa. Jännitin tosi paljon Saken puolesta ja kurkkailin vähän väliä kännykältä, joko jamppa on käynyt online-rasteilla. Helpotus oli aina suuri, kun uusi väliaika pompsahti luuriin.
Olin saanut tehtäväksi herätellä Juhon, joka lähti sitten Saken jälkeen metsään. Kun Juho saapui kisakeskukseen, käytiin aamukahvilla ja annoin vielä viime hetken vinkit Juholle (lähinnä siis että menee maltilla, miehen lempinimi kun on hösö :D )

Kisamakkaroita kului reissussa kolme. Hyvää oli!

Sakke tuli kuuden huitteissa maaliin omalta osuudelta ja oli kanssa tosi tyytyväinen ekaan kokemukseen viestissä. Aamupäivä menikin siinä kisakeskuksessa hengaillessa, teltalla käytiin jossain vaiheessa pakkaamassa kamat ja eksyttiinpä tällä kertaa mallasrastillekin.
Yhteislähdön jälkeen meillä oli vielä kolmen miehen verran jännitettävää maastossa. Puolen päivän aikaan saatiin veljesten ankkuri maaliin ja todettiin, että jotain historiallista on tapahtunut: Kuhmalahden Kisalle hyväksytty tulos Jukolan viestissä! Jee!

Hösö ja Sakke odottavat joukkuekavereita maaliin.

Iltapäivällä olikin aika lähteä kotimatkalle. Seurabussissa oli hiljaista porukkaa, kun pääsimme matkaan. Totesin, että väsymyksestä huolimatta juuri koko kisan seuraaminen alusta loppuun paikanpäällä on ainoa oikea ja todellinen tapa kokea Jukolan viestin ihanuus ja ihmeellisyys. Ensi vuonna Louna-Jukolaan: suunnistajan joulu, juhannus ja syntymäpäivät koetaan tällä kertaa Paimiossa!

Puntari: Venlojen viestin tunnelmat...

...löytyvät täältä !

Kurkkaapas kenen kanssa päädyin samaan fotoon! Kyllä hymyilytti!

Puntari: Minna Kauppi -wannabe

Eilen pyörin netissä ja etsin hyviä iltarasteja lähiympäristöstä. Ens viikolla oman seudun iltarastit jää väliin kokouksessa istumisen vuoksi (tylsyyttä...), ja Venlojen viesti on ihan ovella. Täytyy siis löytyä korvaavia harjoituksia iltarastien tilalle.
Kangasala SK:n sivuilta luin, että Kangasalla on kiintorastiverkosto ja karttoja saa ostaa Kangasalan kirjaston kahvilasta. Loistavaa! Ei tarvitse olla aikatauluihin sidottu, vaan voi käydä rasteilla silloin kun huvittaa.
En aikaillut sen enempää, vaan buukkasin mukulat hoitoon anopille ja lähdin itse aurinkoiseen kesäsäähän rasteja metsästämään.
Lähtö oli Kyötikkälän kentällä ja siitä sitten lähdettiin sata lasissa kohti harjua. Koska kartassa ei ollut merkittynä mittakaavaa ja koska kuvittelin sen olevan normi 1:10000, niin aluksi yllätti vähän se, millaista tahtia kohteet tuli eteen. Rasteille pääsi harjujen monipuolista polkuverkostoa pitkin, joten kompassia ei tarvittu. Lähinnä tämä harjoitus menikin  näin luet karttaa kun juokset -osastoon. Blondille muuten yllättävän haastavaa sekin...
Välillä vedettiin syöksykierteellä supan pohjalle, sitten sieltä tultiin nelivedolla ylös. Ja matka jatkui. Etsin 11 ensimmäistä rastia (koko rata 15 rastia) ja aikaa meni 55 minuuttia. Matkaa kertyi 7,1 km.
Tämä oli ensimmäinen juoksulenkki tälle vuodelle. Sykkeet huitelivat miljoonaa, mutta sentään lähes koko matkan juoksin. Hyvä testi ajatellen ens viikonlopun AitooTrailia ja sitä Valio-Jukolaa.

Kaupassa suunnistuksen jälkeen bongasin naistenlehden kannesta Minna Kaupin, joka kertoi olleensa vankina sairastelunsa kanssa. Koska samaistun Minnaan tällä hetkellä, niin ostin lehden ja lueskelin, kuinka M sairastelunsa kanssa piti päänsä kasassa. Vissiin aika hyvin, kun sai kuitenkin 3 EM-mitalia tossa hiljattain.
Minna on mulle yksi urheilun SUURISTA esikuvista. En tiedä, oonko sitä tässä blogissa koskaan kertonut, mutta mulla on oma salainen Minna Kauppi -metodi. Iltarasteilla, jos ei oikein kulje, niin otan uuden vilkaisun karttaan ja kuvittelen olevani Minna Kauppi, huippu-urheilija, joka keskittyy, osaa ja jaksaa. Ja yleensä alkaa kulkea heti vähän paremmin.

Ens viikolla aion käydä Sappeen matkailukeskuksen kiintorastiverkostolla eksyilemässä. Siellähän on kanssa mukavan mäkinen maasto, joten tehoja hommaan tulee ihan varmasti. Sappeen rastien kartan voi tulostaa netistä täältä, joten sinne lähteminen on tehty todella helpoksi.
En pitäisi yhtään hullumpana ideana sitäkään, että tyttöporukalla vuokraisi Sappeelta mökin, pitäisi epäviralliset suunnistuskisat ja saunoisi+söisi hyvin urheilun päätteeksi. Ehkä kauden päätteeksi voisi jotain tällaista suunnitella!

Puntari: Menetetty peli?

Miltä tuntuu, kun on ollut kuukauden kipeänä?
Tää on ihan hanurista, jos saan luvan käyttää tilanteesta näin kaunista ilmaisua.

Kuukauden aikana olen käynyt tasan 2 kertaa suunnistamassa (toisen kerran rastireitillä lasten kans ja toisen kerran kävelin A-radan läpi), kaksi kertaa pyöräilemässä ja kerran pilateksessa.

Ketuttaako? Kyllä. Sillä vielä huhtikuun lopussa näytti siltä, että tästä tulee ihan once in the lifetime -tyyppinen urheiluvuosi. Liikuntapäiväkirja näytti, että harjoitusmäärät edellisvuoteen verrattuna olivat ihan eri luokkaa ja salaa mielessäni haaveilin aika merkittävästä ajan parantamisesta esim. Tahkolla.
Nyt nuo haaveet on heitetty romukoppaan, sillä vaikka kuukauden olen jo tätä flunssaa kärsinyt, ei se vieläkään ohi ole. Nenä vuotaa, lima pyörii nielussa ja yskittää. Olo on vetämätön. Ei tietoakaan siitä fiiliksestä, mikä vielä viimeisellä  Lapin reissulla hiihtoladulla oli: sellainen hurmos, että vaikka kilometrejä oli alla, niin kropasta löytyi vielä irtiotettavaa.

Päätin armahtaa itseni. Tämä kesä mennään nyt näin. Venlojen viestiin lähden sillä ajatuksella, että rastit löytyy ja maaliin pääsen hengissä. Tahkolla aion startata kuuskymppiselle ja ajella tapahtuman hyvistä puolista (= huoltopisteistä) nautiskellen.
Sakke mua yrittää lohdutella, että tässä on vielä kuukausi aikaa, että peli ei ole vielä menetetty. Eikä sitä tiedä, vaikka kisoissa mulle kävis Matti Heikkiset, ja kohdalle osuis oikein pöljä päivä...

Tytöt oppivat jo pienenä, että huoltopisteet ovat
pyöräilyssä parasta!

Iloisin olen ollut siitä asiasta, että meidän Maire polkee uudella isolla fillarillaan niin sujuvasti, että sunnuntaina osallistuttiin paikalliseen pyöräilytapahtumaan ja polkaistiin 7 km lenkki. Saima nautiskeli tunnelmasta mun tarakalla istuimessa. Hokasin, että me pystytään pyöräileen kesällä yhdessä aika kivoille retkille tässä lähiympäristössä.

Vaikka kyllä mun sielu (ja Spessu) halajaa jo kunnon maastolenkillekin vaikka Pälkäneen tai Kangasalan harjuun!

Puntari: Onnellinen suunnistaja

Kankaanmaan teollisuusalueen nurkilla pyörittiin.

Jaahas, mitäs nää merkit täällä kartalla tarkoittikaan?

Maastosta löytyi yllättäviä esteitä.
Täällä olis hyvä harjoitella mtb-endurokisoihin.

Kuorossa ollaan harjoiteltu motoristimessuun biisiä, joka alkaa sanoilla "Oon onnellinen vaeltaja...". Tänään iltarasteilla biisi soi päässäni, mutta sanat muuttuivat muotoon "oon onnellinen suunnistaja...". Mulla muuten soi yleensä päässä joku biisi, kun harrastan liikuntaa. Aika usein se on Apulantaa.

Iltarastit oli tällä kertaa Pälkäneen keskustassa Syrjänharjussa. Sinänsä epistä, sillä kaikki paikalliset pihkaniskat tuntee ne mettäpolut kuin omat taskunsa, joten ei ne siellä mitään kompassia tarvi. Itse oon liikkunut siellä pari kertaa maastopyörällä, enkä muista niistä reissuista muuta kuin sen, että kadehdin silloin paikkakunnan polkuverkostoa. Paikallistuntemusta ei siis itse pystynyt juurikaan hyödyntämään.

Koska valmistautuminen ennen 16.6. kirmattavaa Venlojen viestiä jäänee omalta osaltani heikohkoksi (tosin meillä on uudet mageet joukkueliivit teetettynä, että ollaan sitten edes näyttäviä jos ei taitavia ja kovakuntoisia!), päätin tänään rykäistä tulta päin ja lähteä A-radalle. Rasteja sillä oli 18 ja ratamestari varoitteli, että vaativa se on.
Terveydentila on sen verran heikko edelleen, että lähdin harjuun kevätretkifiiliksillä ja kävelin. Vaihtelin matkalla taktiikkaa: toisille rasteille menin tiukasti polkuverkostoa noudattamalla, toisille taas läpi ryteikköjen ja puskien kompassisuunnalla. Ilma oli ihana, joten mikäs siellä oli tarpoessa. Muutamia suunnistuksen kannalta oleellisia huomioitakin tuli tehtyä. Esimerkiksi suuntaa ottaessa kannattaa se haarukka, mihin sen neulan pitäis osua, kääntää karttapohjoiseen eikä -etelään. Ja rastilta nro 13 mennään rastille nro 14, eikä nro 18. Ja että suunnistuskenkien nauhat kannattaa teipata maalarinteipillä kiinni, kun ne kuitenkin aina aukeaa.
Maalileimauksen tein ajassa 1 h 28 min ja olin aivan onnesta mykkyrällä, kun kaikki rastit löytyi. Hyvä aloitus kaudelle!

Hannakin availi suunnistuskautensa tänään ja yritti samalla eksyttää anoppiaan sinne metsään. Siinä kävi kuitenkin niin, että anoppi veti edellä maaliin paikallistuntemuksen avulla! Tai sitten se on niin hyvä suunnistaja, että me aletaan ihan tosissamme neuvotella millaisilla summilla sen saisi ostettua meidän Venlat-joukkueeseen.

Hanna voittajana maalissa. Taustalla anoppi,
jota ei tälläkään kertaa saatu eksytettyä :)

Huomenna olisi kiva kevätpyöräily Kangasalla. Olimme viime vuonna ja tykkäsimme. Lauantaina mtb maraton cuppia Valkeakoskella. Omalta osaltani molemmat tapahtumat pyyhkiytyvät yli, sillä huohotin voipuneena Pälkäneen harjussa niin, että Valkeakoskella mitattiin varmaan jo myrskylukemia.
Hissun kissun kohti parempaa vointia. Kyllä täältä vielä noustaan!

Kyllikit Jukolassa

Lauantaina starttasimme Pian kanssa Kuhmalahdelta kello seitsemältä kohti Rautajärveä, josta Transportterin kyytiin hyppäsivät ankkurimme Pauliina ja huoltaja-manageri-kuski-Hanna. Ajelimme läpi Päijät-Hämeen vehreiden maisemien vesisateen kiihtyessä. Koko ajan taivaalla näkyi mielestämme "kaistale selkeämpää" ja uskoimme vahvasti, että Virolahdella paistaa aurinko ja on helle. Olin pakannut oikein sandaalitkin mukaan, ettei varpaiden tarvitse hikoilla kuumuudessa. Turhaan.
Sadetta jatkui ja jatkui. Kiittelimme, että olimme liikkeellä autolla, joka pystyi tarvittaessa täyttämään myös pukuhuoneen, ravintolan ja hotellin tehtävät. Parin huoltoasemapysähdyksen ja reilun kolmen tunnin ajamisen jälkeen saavuimme Ravijoelle, Suomen suunnistuksen senhetkiseen polttopisteeseen.

Olimme ajoissa paikalla ja automme ohjattiin lähes eturiviin leirintäalueen läheisyyteen. Ensimmäisenä tietysti syötiin ja ihmeteltiin kisaoppaasta, millainen alue eteemme levittäytyy. Tankkauksen jälkeen lähdimme tutkimaan aluetta ja hakemaan kisamateriaalit toimistolta.
Salpa-Jukolassa kaikki tuntui toimivan hyvin. Kisakeskuksena toimi Harjun oppimiskeskus, jossa majailee myös 200 hevosta. Jukolan ajaksi hepat oli kärrätty muualle, ja maneeseihin ja muihin rakennuksiin oli sijoitettu mm. kauppoja, toimistoja ja ravintoloita.

Shoppailemassa ja sateensuojassa ennen kisaa...

Kävimme vähän shoppailemassa ja sade jatkui, jatkui, jatkui... Mietin, miten tarkenen odotella lähtöalueella ainakin puolituntia ennen starttia, jos vettä sataa ja ilma on kolea. Ostin Intersportista varmuuden vuoksi pitkähihaisen urheilupaidan, jonka pistin virallisen kisapaidan alle.
Sotilassoittokunta heitti hyvää settiä päälavalla ja joukkueemme tunnelma tiivistyi! Pari yhteisfotoa otettiin vielä ennen mun lähtöä emit-sisäänleimaukseen. Jaettiin viime hetken vinkkejä (kuten: "Jos edessä on iso hakkuuaukko, olet matkalla Venäjälle", tai "Ei ne rastit sieltä eteen juokse, jokainen täytyy itse löytää").
Sitten olikin mun aika kuoriutua sadevaatteista, pistää lenkkarit jalkaa ja huivi päähän ja kirmata verryttelemään. Ja kas, sadekin oli juuri sopivasti loppunut!

...Venlat valmiina lähtöön...

...ja starttipyssy paukkui...

...alussa hurja ylämäki ja siitä stadionin kautta kohti metsää...

Täytyy sanoa, että niin suurta liikunnan riemua tulee harvoin koettua, mitä lauantaina koin. Jännitys loppui siinä vaiheessa, kun asetuin lähtöön oman kartan alle. Ja kun juoksin viitoitettua reittiä kohti K-pistettä sanoin itselleni samat sanat, jotka Pia viime vuonna ekassa Jukolassa minulle sanoi: NAUTI!
Ja niin nautinkin. Keli oli tosi hyvä juoksemiseen ja rastit löytyivät helposti. Yhtään pummia ei tullut ja televisiorasteilla muistin vilkuttaa (varmuuden vuoksi). Maasto oli mukavaa ja hyvässä seurassa vaihdettiin kokemuksia aikaisemmista viesteistä, varusteista ja mokista.
Kolmanneksi viimeisellä rastilla päätin, että nyt hanat auki ja loppu niin kovaa kuin pääsee. Maalisuoralla jalat huusivat hoosiannaa, mutta sen ihanampaa tunnetta ei voi ollakaan! Sitten kartta eteenpäin Pialle, joka lähti viemään viestiä kakkososuudelle.

...Tiina ennen kisaa, oman osuuden jälkeen ja lopulta saunan raikkaana Lumenen Pikakaunistajat naamassa...

Maalialueella Hanna odotti kisajuoman kanssa. Riemuitsimme yhdessä siitä, että Äimälä-kokemus ei osunut tänne, vaan homma meni odotettua paljon paremmin. Hannan kanssa spekuloimme viestin mahdollista voittajaa, meidän sijoitusta, Pian loppuaikaa ja kaikkea muutakin. Ja syötiin salmiakkiaakkosia.
Tunnin päästä Pia saapui omalta reitiltään ja vapautti Pirkon radalle. Pirkko on meidän joukkueen raumalaisvahvistus, joka viime vuonna Kytäjän jälkeen sanoi legendaariset sanat "ei koskaan enää". Mutta niin vain saatiin taas Pirkko joukkueeseen!

...Tiina maalissa, Pauliina vasta haki kaupasta glukoosipastilleja omaa osuuttaan varten...

Sillä aikaa kun Pirkko hikoili radalla, minä ja Pia käytiin saunomassa mahtavassa telttasaunassa (jossa oli 5 kiuasta) ja peseytymässä.
Sitten pikaisen tankkauksen jälkeen palattiin vaihtoalueen kupeeseen seuraamaan, millaiselta tilanne joukkueemme kannalta vaikuttaa. Siinä vaiheessa Pauliina oli jo radalla ja toi meidät lopulta maaliin sijoituksella 765!!!

...Pauliina maalissa, Pia onnittelee ja Pirkko korkkaa jo kuoharia...

Pirkko kaivoi hilpeälle joukkueellemme kuohuviinilasit ja pullon, ja ilta-auringon valaistessa taivaan skoolasimme reippaalle joukkueellemme ja hyville huoltajillemme. Erittäin tärkeä lenkki meidän tiimissä oli Pirkon mies Pekka, joka hoiti paitsi video- ja valokuvauksen, osasi kellontarkasti laskea, koska kukakin meistä tulee vaihtoon!

Voittajien on helppo hymyillä!!! 

Kävimme vielä Hannan kanssa shoppailemassa ja ostin vihdoinkin oikeat suunnistuskengät, jotka pääsevät testaukseen keskiviikkona. Hanna shoppaili pari buffia, urheilujuomaa ja energiapatukoita. Ja pipon.
Sitten alettiin pohtia, pystyttäisimmekö teltat ja jäisimme yöksi Jukolaan, vai ajaisimmeko kotiin. Hannaa houkutti oma sänky ja itselläni tuli niin kova päänsärky, että aloin myös kannattaa kyseistä vaihtoehtoa. Pakkauduimme autoon yhdeksän jälkeen ja taas syötiin.
Alkoikin reissun kinkkisin tilanne, kun auto piti saada pois sateen pehmentämältä heinäpellolta. Viralliset ajourat olivat täyttä kuravelliä ja järjestäjät etsivät vaihtoehtoisia reittejä heinäpellon reunoista. Onneksi Hanna on tottunut kurittamaan autoja vaikeissa maastoissa meidän sienestysreissuilla, eikä transportteri jäänyt kiinni kuin yhden kerran. Siitä selvitittiin liikenteenohjaajien työntöavulla (jotka kertoivat, että siihen mennessä oli tullut työnnettyä n. 70 autoa...sääli heitä!).
Kotimatkalla kuuntelimme radiosta Jukolan viestin lähtöä ja ensimmäisen ja toisen osuuden tunnelmia. Kuusikko suhisi ja radiorasteilla oltiin fiiliksissä!
Kotiin päästiin yhden aikaan yöllä, väsyneinä mutta onnellisina.

Ja ensi vuonna kohti Vantaata ja Valio-Jukolaa!

Teksti: Tiina

Kuvat: Hanna