Maitolaiturin Kyllikit

Maitolaiturin Kyllikit

maanantai 12. elokuuta 2019

Puntari: Tilaa kovalevylle


Tänä kesänä päätin opetella uuden taidon. Yksin olemisen.
Vaikka onkin ihanaa olla äiti, vaimo, ope, sisko, lapsi ja ystävä, on myös ihanaa olla ihan vain minä itte.
Ennen kesälomaa kuulutin rempseästi perheelle, että tänä kesänä aion ottaa KAKSI kokonaista viikkoa lomaa ihan vaan itselleni. Olihan se nyt epäreilua, että jokaikisen lomapäiväni aikana lapset pyörivät jaloissa.
No, loma tuli ja loma meni ja miten kävi mun lomaviikkojen? Eihän ne tietenkään toteutuneet. Missä välissä olisi ollut oikeasti se hetki, että olisin muka irtautunut kahdeksi kokonaiseksi viikoksi pois tästä sirkuksesta :-D

Sain silti olla lomalla yksin. Kokonaiset 12 tuntia.
Pidin perinteisen kesäväliarvioinnin mökillä entisille oppilailleni, ja kun heidän iloinen seurueensa oli poistunut joskus klo 23 kieppeillä, tajusin olevani rannassa ihan yksin. Ypönä.
Hetken kävelin rantaviivaa pitkin kuin orpo piru. Olin jo menossa nukkumaan, kunnes hetken mielijohteesta kävin raapaisemassa tulet kiukaan alle. Saunan lämmetessä sytyttelin kynttilöitä mökkiin ja laiturille. Kesän upein auringonlasku oli muuttunut hiljalleen tummuvaksi kesäyöksi.
Menin saunaan, join oluen, uin peilityynessä järvessä keskiyöllä. Heitin lempeitä löylyjä ja löhösin lauteilla.
Saunan jälkeen istuin pitkälle yli puolen yön mökissä, kuuntelin Radio Suomen yöohjelmaa ja raapustelin pieneen muistikirjaani ylös kesän fiiliksiä. Sitä, tätä ja tota, ajatuksia, jotka sillä hetkellä sattuivat päähän pälkähtämään.

Hyvinnukutun yön jälkeen heräsin upeaan, lämpimään aamuun. Keittelin pannukahvit ja aamupuurot,  laitoin aurinkorasvat iholle. Uikkarit jalkaan, suppilauta vesille ja retkelle.
Lauta lipui unenomaisen kevyesti peilityyntä järvenpintaa pitkin. Oli vielä epätodellisen hiljaista, vain lintujen aamuviserrykset Pajulanjärven saarista kantautuivat korviin.
Matalikkojen kohdalla ihailin pohjassa ilottelevia kalaparvia ja vesikasvien raukeaa liikehdintää.

Kahden tunnin suppailun jälkeen saavuin kotirantaan. Heitin pitkäkseni suppilaudalle, makasin siinä hetken silmät kiinni vettä, ilmaa ja aurinkoa aistien.
Rantauduin, menin mökkiin, otin santsikupin kahvia ja kuuntelin radiosta merisään. Maailmalla tuntui kaikki olevan mallillaan.

Vartin päästä mökin pihaan kaartoi auto, sieltä vyöryivät ulos siskonpojat ja vanhempani. Siitä vartin päästä rantaan putkahti oma perhe.

Kahdentoistatunnin yksinolo oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Mieli oli puhdistunut, sen kovalevylle oli tullut kummasti tilaa ja energiaa pyörittää taas tätä monitahoista palettia, jota kutsutaan perhe-elämäksi.
Noihin kahteentoista tuntiin ja niiden fiiliksiin palaan varmasti syksyn ja talven aikana monesti. Niissä on rauha, jonka edelleen saan palautettua mielen muistikortilta eläväksi tähän hetkeen.


Kuva: S.Hinkkala